Peppiä kyydissä

Niko Nirvi on kansainvälisesti tunnettu, suurten pelifirmojen käyttämä erikoiskonsultti, joka on kehittänyt esimerkiksi sellaiset konseptit kuin fysiikkakiihdytyskortti ja vanhojen pelien kierrättäminen uusille alustoille. Myös skientologiaa syrjäyttävä pelismi on swami Nirvin käsialaa.

* * * * *

Koska peli on kallis? Hintalapusta sitä ei aina näe.

Pelibisnes on vaihteeksi oravanpyörässä. Konsolisukupolven vaihdos on vetänyt alan lamaan, esimerkiksi Yhdysvalloissa puhutaan 25 prosentin tiputuksesta pelimyynnissä. Osakkeiden hinnat rytisevät alas, kun arvovaltaiset tahot julkistavat epäuskoaan pelialan tulevaisuuteen.

Uusi konsolisukupolvi nousee ja sen mukana automaattisesti pelien hinnat. Onneksi on massamarkkinat, se Graalin malja, josta löytyy pelialan tarvitsema kasvu ja maksumiehet. Sellaiset reippaat pelimiehet, joiden isä ja äiti maksavat pelaamisen, saavat vuodessa jopa kaksi peliä, toisen jouluna ja toinen syntymäpäivänä, jotkut onnelliset useammin. Entäpä nuoret aikuiset, joilla on itse varaa ostaa pelinsä? He hankkivat pelejä niin että BitTorrent vinkuu. Ihan rahalla pelejä hankkivat ostavat täysihintaisen pelin silloin, toisen ehkä tällöin. Kun jaksaa pari kuukautta odottaa, jo vain löytyy alekorista se haluttu peli.

Joku vuosi sitten vaadin äänekkäästi, että eritasoisille peleille olisi saatava eri hinta. Nyt Nintendon nokkamies, hyvä ystäväni ja riparikaverini Satoru Iwata, on vihdoin keksinyt saman idean. Eli yhden hinnan asemasta pelit hinnoitellaan sen mukaan mitä niistä saa irti: kestävä laatupeli maksaa enemmän kuin lyhyt perusruiskaisu. Iwatan lisäys on se, että hinnassa pysytään eikä aleta heti alennusmyyntiin.

Viimeistään nyt kun seuraavan sukupolven pelit maksavat luokkaa 70–80 euroa, hinnoitteluun on saatava muutakin järkeä kuin yksi hinta kaikelle. Ei pienten lasten viikkoraha riitä.

Riski on aina riski

Kaikkihan me tiedämme, mistä on kysymys. Pelit maksavat jo nyt sen verran reippaasti, että peruskuluttaja ei halua ottaa mitään riskejä. Omaa rahaa ei halua maksaa paitsi jos riski on mitätön (GTA: The Next City, Halo 3, MGS 4) tai peli kestää koko loppuiän (Armed Assault, IL-2:n jälkikasvu, Battlefield 2). Keskiviikkona ostettu peli ei saa olla perjantaina historiaa. Kuuden tunnin kertakäyttöinen pelikokemus kuudellakympillä ei anna vastiketta rahalle, vaikka palkinnoksi pelin voikin pelata uudestaan leopardikalsareissa. Tuttuun ja turvalliseen tukeutuminen aiheuttaa pelien sukupuuttoilmiötä, jonka me ludologit tunnemme monogamiana, yksipelisyytenä.

Lyhyet pelit pohjautuvat tutkimuksiin, joiden mukaan ihmiset harvemmin pelaavat ostamiaan pelejä loppuun asti, mikä pitää kieltämättä paikkansa. 10–20 tuntia on enemmän kuin riittävä pituus tarinavetoiselle pelille, sitten alkaa ensirakkaus rapistua ja peli jauhaa paikoillaan. Ei kertakäyttökamasta muuallakaan makseta samaa kuin käyttötavarasta.

Hinnalla ei ole väliä, kunhan tiedän, että saan mistä maksan. Steel Beasts Pro PE:n miehekkäät 125 dollaria toki väräyttää pahalla tavalla, mutta logiikkapiiri lohduttaa kertomalla, että tätä pelataan vielä vuosienkin kuluttua. Jokainen edistynyt pelaaja tietää, millaisista peleistä saa vastiketta rahalle.

Mutta oi ja voi! Siitä me Iwatan kanssa juuri Skypessä juttelimme, jotta mistä voi tavallinen tallaaja tietää, koska pelin hinta ja siitä irtoava ilo kuuluvat Ostettava-luokkaan? Jopa hardcore-pelaajat joutuvat luottamaan johonkin niin vanhanaikaisen epätieteelliseen kuin peliarvostelun aika subjektiiviseen, tutulle skaalalle asemoituun loppuarvosanaan.

Raha puhuu, vihdoinkin

Koska pelin absoluuttinen hinta on huono mittari, pitää keksiä parempi. Erinomainen järjestelmä on klassinen tuoppi-indeksi, jossa tuotteen hintaa verrataan oluttuopin tai ravintola-illan hintaan. "No eihän se maksa kuin kaksi kaljoitteluiltaa!" saa kaiken kuulostamaan halvalta, ja finessi on siinä, ettei se kaljoittelukaan lopulta jää väliin. Kaikki voittavat.

Mutta tuoppi-indeksi kelpaa vain oman itsen tai vaimon hämäykseen. Käytännön asteikossa voisi siirtyä numeroista, tähdistä ja smurffinpäistä kolmen pykälän asteikkoon: Osta, Alekori ja Unohda. Mutta siitä puuttuu tieteellisyys. Onneksi pelienkin tarkkaan arvottamiseen soveltuva yleisindeksi on jo olemassa. Jenkit tuntevat sen nimellä Bang per Buck eli suomeksi paukkua per euro, PPE.

Perus-PPE-indeksi lasketaan selkeällä kaavalla (peliaika/hinta). Esimerkin vuoksi tuikitavallinen 3D-toimintaseikkailutasohyppely Pleikkari kakkoselle maksaa noin 60 euroa ja tarjoaa noin 15 tuntia peliaikaa, joten sen PPE on 0,25. Episodipläjäys Half-Life 2: Episode One maksaa pari kymppiä ja peliaikaa on viisi tuntia, joten myös sen PPE on 0,25. Niinpä päätämme, että kun peli tarjoaa 0,25 paukkua per euro, se on hyväksyttävää. PPE 0,25 on siis peruspaukut per euro, PPPE eli P3E.

Ja nyt matemaattinen ilakointi vasta alkaa. Kun pelin peliaika on tiedossa, sen jakaminen P3E:llä kertoo, paljonko pelistä kannattaa maksaa. PC:llä Max Payne 2:sta pelaa 8 tuntia, joten siitä kannattaa maksaa 8/0,25=32 euroa.

Tai kun hinta on tiedossa, sen kertominen P3E:llä kertoo, paljonko pelistä pitäisi irrota pelattavaa jotta se kannattaa ostaa. Onko esimerkiksi 105 euron hintainen Steel Beast Pro PE -tankkisimu kallis? 105 x 0,25 antaa tulokseksi että pelin pitäisi jaksaa kiinnostaa 26,5 tuntia, minkä se aivan varmasti tekee.

Elämä iskee takaisin

Voi kun se olisikin näin helppoa: yksi selkeä kaava, pelien yleinen kenttä- ja suhteellisuusteoria. Mutta mikään ei ole koskaan helppoa missään, kenellekään.

Kaavasta puuttuu vaihteluiden kompensointi. Hintaheilunta ei ole vakava ongelma, kun P3E säädetään hintahaitarin keskelle, siis PS2-hintoihin. Sama 15 tunnin Example The Game -peli saa PC:llä 15/40=0,375, konsoleilla 15/60=0,25 ja uusilla konsoleilla 15/70=0,215. Toki sama peli halvemmalla on parempi diili.

Pahempana ongelmana kaikki pelit eivät todellakaan ole syntyneet tasa-arvoisiksi. Joku peli on 15 tuntia parasta peliviihdettä koskaan, toinen 15 tuntia itseään toistavaa tuubaa. Niiden absoluuttinen PPE on sama, mutta ei saisi olla. Samoin äskeisessä esimerkissä sama peli lienee selkeästi parempi Xbox 360:lla kuin perus-Xboxilla, jolloin PPE ei kerro totuutta.

Niinpä peruskaava täytyy muuttaa muotoon (peliaika/hinta)x(konekorjaus+arvosanakorjaus). PS2 on peruskone, jolloin PPE kerrotaan arvolla 1.0. Xbox on karvan parempi, kerroin on 1.1. PC:llä ja 360:llä arvo on 1.3. Pelin saamien arvosanojen mukaan kertoimeen vielä lisätään tai vähennetään desimaaleja. Half-Life 2 -loistava on +0.5, The Apprentice -kehno on –0.5. Niinpä PC-versio Max Paynestä olisi (8/40)x(1.2+0.3)=PPE 0.3, mikä siis tekee Maxista ostamisen arvoisen, lyhyydestä huolimatta.

Ja pakataan kauniisti

Vaan vielä on yksi aita ylittämättä, brändäys. Vaikka PPE on hyvä indeksi, se vaatii kansaan uppoavan, käytettävään termin. Siitä pitää muokata jotain vetävämpää. PPE, PPE...pepetin? Peppari? Eiku...peppi! Siis: Älä osta alle neljännespepin peliä! Alle pepin ei pelitä! Wowia on tullut hakattua kilopeppi! Se on siinä. Nyt kaikki pelit on asetettu tasa-arvoiselle alustalle, joka suoraan kertoo, onko peli ostamisen arvoinen.

Hmmmm. Toisaalta tiukan matemaattisen arvotuksen voisi korvata sellaisella aika subjektiivisella arvosanalla, jonka arvo olisi helposti miellettävissä vaikka asettamalla se jollekin jo tutulle skaalalle, vaikka kouluarvosanamaiselle 40–100-asteikolle.

Täytyykin kehittää sellainen seuraavaksi.

Lisää aiheesta

  • Palkintojen aika

    Vuoden lopulla pidetyssä Niko2008-gaalassa arvovaltainen raati valitsi kuluneen vuoden merkittävimpiä pelikulttuuritapahtumia. Äänestys sujui täydellisen yhteisymmärryksen merkeissä.

    Vuoden peli: The Witcher Enhanced Edition

    Jopa Ron Perlman äännestäisi Enhanced Editionia koko…
  • Arcademäen sankarit

    www.animal-crossing.com/cityfolk

    Animal Crossing on enemmän harrastus kuin peli, sillä säännöllisellä ja pitkäjänteisellä paneutumisella Eläinristeyksestä saa eniten irti.

    Elämäsimulaattori Animal Crossing on Nintendon omalaatuinen virtuaalinukkekodin, kalenterin, tamagotchin ja…
  • Pelifornication

    Toimittaja Nirvi on Gamestoliiton parisuhdeneuvoja, joka opettaa pelaajia ymmärtämään erilaisia pelejään ja pelialustojaan. "Jengi hei, älkää jähmätkö!" on hänen sanomansa maailmalle. Vapaa-ajallaan toimittaja Nirvi pelaa vain venäläisiä strategiapelejä, vain mustalla PC:llä,…