Jyrki J. J. Kasvi on onpelaavan teinin isä, muinainen Pelit-lehden avustaja ja nykyinen kansanedustaja, joka pelaa myös itse minkä poliittisilta peleiltä kerkiää.
* * * * *
Näyttöruutu räjähtelee kaikissa sateenkaaren väreissä. Kuulokkeista vuotaa sarjatulen ja tuskanhuutojen ääniä. Näppäimistön ääreen kyyristynyt teini havahtuu vasta kun häntä tökkää olkapäähän. Pelifokus hajoaa, ja pelihahmo makaa kahden sekunnin kuluttua ruudulla omassa veressään. Hetken kuluttua myös muita tiimin jäseniä kuvaavat ikonit ovat muuttuneet tietokoneen ruudulla punaisiksi.
Tangentti alas: "Sorry guys, my dad came in and distracted me."
Tangentti ylös: "Mitä nyt!?"
Tietokonepelit eivät ole mikään uusi keksintö. Ensimmäinen varsinainen videopeli, SpaceWar, ohjelmoitiin PDP-1-tietokoneen pyöreälle näytölle jo vuonna 1962. Mutta vasta 1990-luvun lopulla pelit ja netti nousivat alakulttuurista valtakulttuuriksi, ja niistä tuli keskeinen osa nuorten sukupolvi-identiteettiä. Siinä missä poliittinen aktivismi yhdisti 1960–1970-luvun nuoria ja erotti heidät vanhemmistaan, netti tekee saman nettinatiiveille ja heidän vanhemmilleen.
Pelien maailma on useimmille vanhemmille edelleen vieras. Miten suhtautua lapseen tai nuoreen, joka istuu ilta illan jälkeen pelin ääressä kuulokkeet päässä ja puhuu mikrofoniin jotain, josta ei ymmärrä sanaakaan, vaikka kieli olisi suomea. Omien nuoruusvuosien Commodore- ja Nintendo-pelit eivät ole antaneet vanhemmille eväitä hahmottaa nykyaikaisia fotorealistisia verkkopelejä, joissa pärjääminen voi vaatia kuukausien harjoittelua ja saumatonta yhteistyötä muiden pelaajien kanssa.
Nuoret ovat aina omaksuneet uudet mediat ensimmäisinä ja luoneet niiden ympärille uutta kulttuuria. Esimerkiksi kokonainen suomalainen sukupolvi ehti sosiaalisiin medioihin, Habboon ja IRC Galleriaan ennen kuin vanhemmat edes huomasivat, mitä oli tapahtunut. Nyt Habbo on yli 11 miljoonalla kuukausittaisella kävijällään Suomen ylivoimaisesti tunnetuin kulttuurivientituote maailmalla.
Nykyvanhemmat ovat yhtä huolissaan lastensa pelaamisesta kuin heidän edeltäjänsä olivat videoista, äänilevyistä, televisiosta, elokuvista, sarjakuvista tai romaaneista. Vanhat lehtileikkeet todistavat kunkin vuorollaan uhanneen tuhota nuorten henkisen hyvinvoinnin, ja eri maiden viranomaiset ovat vaihtelevalla menestyksellä yrittäneet suojella lapsia jokaiselta. 1800-luvun viihderomaaneja kauhistelleiden vanhempien olisi hyvin vaikea ymmärtää Harry Potter -kirjojen suosion nykyvanhemmissa herättämää iloa.
Monet vanhemmat pitävät pelaamista edelleen ensisijaisesti lasten ja teinien harrastuksena, mutta todellisuudessa pelaajat Suomessa ja maailmalla ovat keskimäärin jo liki 30-vuotiaita. Suurin osa markkinoilla olevista peleistä tehdäänkin aikuisille eikä suinkaan lapsille, eikä niiden sisältö läheskään aina sovi ainakaan kaikkein pienimmille lapsille.
Mutta toki myös lapset pelaavat. Jo 10-vuotiaat suomalaiset ovat käytännössä kaikki netissä ja pelaavat jos eivät päivittäin niin ainakin viikoittain. Vanhempainilloissa moni kysyy, mitä pitäisi tehdä, kun lapsi pelaa joka yö, tai kun lapsen koneelta löytyy lapsilta kiellettyjä pelejä. Aivan kuin silkka tietokoneen mukanaolo riistäisi aikuisilta vanhemmuuteen kuuluvan vastuun ja auktoriteetin.
K18-peli soveltuu lapselle yhtä huonosti kuin K18-elokuva. Pelit eivät saa kaapata koko elämää ja syrjäyttää muita harrastuksia sen enempää kuin lätkätreenit tai pianotunnitkaan. Jos koulu, yleiskunto tai ihmissuhteet alkavat kärsiä, pelaamiseen, jääkiekkoon tai pianonsoittoon kuluvien tuntien määrää on vähennettävä. Vastuu arjen sujumisesta ja ylikiinnostavaan harrastukseen puuttumisesta on aina vanhemmilla, ei lapsilla.
Vanhemmat eivät aina luota lastensa arvostelukykyyn, mutta eivät lapsetkaan aina luota vanhempiensa arvostelukykyyn, etenkään kun on kyse tietoverkoista tai tietokonepeleistä. Luottamuspulan vuoksi lapset ja nuoret eivät kerro vanhemmilleen netissä ja sosiaalisissa medioissa kohtaamistaan ongelmista edes viime hädässä.
Lasten haluttomuutta puhua ongelmistaan on helppo ymmärtää, sillä vanhempien käytös on lasten näkökulmasta usein täysin nurinkurista: Jos lapsi kertoo vanhemmilleen joutuneensa netissä esimerkiksi aikuisen ahdistelijan groomauksen kohteeksi, vanhemmat yleensä säikähtävät ja rajoittavat lapsen tietokoneen käyttöä. Lapsi kokee saaneensa rangaistuksen, vaikka on itse uhri.
Rajoituksia ja kieltoja tärkeämpää onkin luottamuksen rakentaminen lasten ja vanhempien välille myös pelien ja verkon maailmoissa. Helpoiten se onnistuu uskaltautumalla itse mukaan. Poliisit ovat jo Galtsussa ja nuorisotyöntekijät Habossa. Myös isät ja äidit ovat enemmän kuin tervetulleita, vaikka roolit kääntyvät usein päälaelleen, lapsesta tulee opas ja vanhemmasta oppilas.
Vaatii hyvää itsetuntoa kuunnella TeamSpeakistä, miten poika esittelee Wow-killan uuden jäsenen raidille: "Koittakaa kestää - faijalla on ihan paska geari, se pystyy keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan ja sen refleksit ovat keski-ikäisen tasolla."
Aamiaisella äidillä on puolestaan ihmettelemistä, kun hän ei ymmärrä sanaakaan, kun muu perhe kertaa innoissaan illan tapahtumia ja suunnittelee seuraavan raidin koitoksia. Ehkä hänellekin pitäisi levuttaa oma gnome warlock tai jotain.
Näyttöruutu räjähtelee kaikissa sateenkaaren väreissä. Kuulokkeista vuotaa sarjatulen ja tuskanhuutojen ääniä. Näppäimistön ääreen kyyristynyt teini havahtuu vasta kun häntä tökkää olkapäähän...
Lue koko artikkeli Pelit-lehden Pelatkaa!-erikoisnumerosta tai www.pelit.fi:ssä 11.11.2009.
www.batmanarkhamasylum.com
Lapsuuteni loppui, kun ryöstäjä ampui vanhempani.
Ei kun anteeksi, se olikin miljonääri Bruce Waynen lapsuus. Silloin hänestä tuli Batman, yön moniongelmainen musta ritari ja rikollisten kauhu. Batman: Arkham Asylum tekee niin vakuuttavaa työtä muuttaessaan minut Batmaniksi, että asiat menevät vähän sekaisin.
Odotin jotain "ihan hauskaa" toimintaseikkailua, mutta sain kokemuksen, joka potkaisi minua batpotkulla peliluuhun. Yö Arkhamissa on tiukka paketti turpajuhlia, hiipimistä, tutkimista, vimpaimia, erilaisia haasteita ja esimerkillistä pelinrytmitystä moitteettomasti toteutettuna, viimeisen päälle Batmanin henkeen. Kyllä minä tiesin, että Batman on kova jätkä. Mutta että Lepis pystyy pätkimään itsensä Kapteeni Kökkörahastuspeliin, se on saavutus, johon on pystynyt vain yksi supersankari aikaisemmin. Ja hän oli tyttö.
Batman ethän auttaa voi
Batmanista on moneksi. Hän taipuu vanhojen sarjakuvien ja 60-luvun hassusta camp-Batmanista Frank Millerin luomaan synkkään, häiriintyneeseen ja väkivaltaiseen kostajaan. Arkhamin Batman on Yön ritari sieltä synkemmästä päästä.
Kun Jokeria viedään taas kerran Arkhamin vankimielisairaalaan, Batman haluaa henkilökohtaisesti valvoa arkkivihollisensa kuljetusta. Syystäkin, jopa yksinkertainen turvamies osaa ihmetellä, miksi Arkhamiin on jouduttu tilapäisesti varastoimaan "satoja Jokerin apureita". Edes Batmanin jämerillä kasvoilla ei välähdä yllätys, kun Jokeri kaappaa vallan Arkhamissa. Yhden miehen lepakkoarmeija aloittaa vastavallankaappauksen.
Mikään ei sovi Batmanin temmellyskentäksi yhtä hyvin kuin Arkham, valtava goottilaistyylinen synkkä kolossi, joka on eristetty omalle saarelleen. Kätevästi sen vaarallisiin hoidokkeihin kuuluu melkoinen määrä Batmanin pahimpia verivihollisia, jotka luonnollisesti heittävät keikkaa pelin erikoisvastustajina. Pellekonnien asemasta viholliskaarti on siitä uskottavammasta, synkemmästä päästä. Kissanaista en olisi pannut pahakseni, onneksi Myrkkymuratti hanskaa naiskauneuden, vaikka lihanhimo pitääkin vaihtaa kasviksiin.
Variksenpelätin kaivaa esiin Batmanin traumoja pelkomyrkyllään. Komealla tavalla käydään läpi vaikka vanhempien kuolema tai Batmiehen pelot roolinsa vangiksi jäämisestä. Arvuuttajaa ei onneksi nähdä, mutta loogisesti juuri hän on ripotellut paikat täyteen arvoituksia ja löydettäviä bonuksia.
Pelin tarinasta vastaa kehutun Batman-animaatiosarjan kirjoittaja Paul Dini. Sarjasta ovat mukana ainakin (ääninäyttelijät) Kevin "Batman" Conroy sekä Mark "Jokeri" Hamill. Kliseistä lopetusta lukuun ottamatta tarina on poikkeuksellisen toimiva ja ääninäyttely erinomaista. Pääpelin jälkeen voi testata bat-kykyjään koko maailmaa vastaan erilaisissa haastepeleissä.
Visuaalisesti Batman on hienoimpia aikoihin, nimenomaan tyylitajun ansiosta. Ympäristö on hienoa: Arkhamista tuli heti mielimielisairaalani. Gotham Cityn asukkaat ovat kuin Brian "Tappava pila" Bollandin piirtämiä eikä animoinnissa pihdata. Ehkä Jokerin Pirkka Peruskonnia voisi olla muutama graafinen variaatio lisää. Grafiikka rullaa yllättävän ketterästi vaikkei pelirauta ole tuoreinta.
Lepakkona katossa
Paketin viimeistelee vaivattoman sulava pelattavuus, joka luo hienon illuusion oikean Batmanin voimasta ja kyvykkyydestä. Luontevasti kiipeillessäni vaijerin varassa tapahtuu hieno muutos. En ole enää pelaaja, joka istuu ergononisella pelituolillaan, olen huipputreenattu supersankari, joka istuu kivipirulla ja valitsee ensimmäistä uhriaan.
Vaikka tuon, joka on yksin. Tiputtaudun sen taakse ja blokkaan verenkierron aivoihin. Muut eivät huomaa mitään. Seuraavan vartijan hoidan nostamalla hänet kivipiruun roikkumaan. Loput vartijat kerääntyvät ryhmäksi, ja päätän ottaa riskin. Liidän ja potkaisen. Yksi tippuu, toista lyön, mutta lyijy lentää ja tekee kipeää. Vaijeripyssyllä singahdan takaisin pirujen päälle, ja vaihtelen gargoilia kunnes konnat hämääntyvät.
Batman ei tapa edes konnia, mutta se ei estä häntä vetämästä niitä pataan tavalla, joka tuntuu ruudun toisellakin puolella. Periaatteessa taistelussa käytetään kahta nappia, lyö ja torju (väistöt ja muutama erikoiskombo päälle). Mättö on hienon näköistä, sulavaa ja ruhjovan tehokasta, juuri sellaista kuin Batmanilta voi odottaa.
Hyvä ratkaisu, sillä jos ohjaisin Batmania suoraan, Lepakkomies kääntyilisi kankeasti väärään suuntaan ja iskisi yleensä ohi. Nyt minä päätän mitä Batman tekee, ja Batman tekee sen taidolla. Niin kauan kuin vastustajilla ei ole lyijyputkea kummempaa asetta, Batman pärjää suurtakin ylivoimaa vastaan, mutta jos vastassa on veistä, tuliasetta tai sähkösauvaa, vaaditaan ihan uusia kikkoja. Veitsimies hämätään viittatempulla ja sitten hakataan maahan, sähkömies on selvää kauraa kun sen taakse pääsee väistöliikkeellä. Pyssymiehiä vaanitaan varjoista, katosta tai vaikka lattian alta hyökkäämällä.
Ässä voittaa jokerin
Batman: Arkham Asylum on paljon enemmän kuin mätkintäpeli, se on toimintaseikkailu, jossa Yön ritari käyttää paljon muutakin kuin nyrkkejään.
Batman on Batman eikä näköispatsas. Jopa ässäetsivä Batmanin ylivertaiset tutkintakyvyt tuodaan peliin "etsiväkatseella", joka poimii huoneista esiin merkittävät yksityiskohdat, kuten kerättävät bonukset tai hyödynnettävät objektit tai vaikka Myrkkymuratin seurattavan feromonijäljen. Oikeaa aivonkäyttöä saa, kun ratkoo Arvuuttajan bonusarvoituksia.
Batmanin tavaramerkkivimpaimet tuodaan peliin pikku hiljaa. Monikäyttöisin on batarangi, joka soveltuu konnien kolkkaamisesta köyden katkaisuun. Batarangia saa jatkossa päivitettyä erilaisiin tarkoituksiin. Normikiipeily hoidetaan vaijeripyssyllä. Räjähtävällä bathyytelöllä hajotetaan seiniä, mieluiten konnien päälle. Batclaw’lla (bätkäpälä) revitään luukkuja, heikkoja seinä ja tietysti konnia, batköydellä ylitetään pitkiäkin kuiluja. Koodianalysaattorilla avataan turvaovia.
Lopullisesti vaikutuin panostuksesta turhiin yksityiskohtiin, esimerkiksi siitä, että loppua kohti batpuku rähjääntyy ja Lepakkomiehelle kasvaa reipas sänki.
Pyhä pomppiva Batman!
Suurimman osan ajasta Batman välttää hienosti juuttumisen saman tempun jatkuvaan toistoon. Se vaihtaa pelityylejä, muuttaa vanhojen sääntöjä ja kikkailee vihollisilla. Aina välillä hierotaan pomotaisteluita, joita jotkut, kuten minä, pitävät inhoina reliikkeinä 80-luvulta. Muutama pomotaistelu on ihan ok, mutta osassa saa motoriikka kylmää kyytiä.
Batmanin virheetön kombosuoritus iskee hudin vasta lopussa, kun peli lopullisesti luhistuu ylipitkiin pomotaisteluihin. Sujuvuuden nimissä jokaisesta olisi pitänyt lyhentää noin kaksi kolmannesta. Vaikka osaava pelaaja pääsee niistä kerralla parilla läpi, ne ovat kuolettavan tylsää jyystämistä. Itse ratkaisin ongelman huijausohjelmalla, kun kyllästymisraja tuli vastaan.
Pomotaistelut nostavat pinnalle yhden heikkouden. Konsolikäännösten padiohjaus taipuu yleensä huonosti PC:lle tyypilliseen hiiri–näppis-komboon. Aluksi näytti, että Batman saa puhtaat paperit, sillä ohjattavuudessa ei ole mitään ongelmia.
Pomotaistelussa Banea vastaan hyppyväistö paljastui kankeaksi. Se suoritetaan painamalla haluttu suuntanäppäin alas ja lyömällä kaksi kertaa välilyöntiä, mikä tiheissä pomomatseissa oli minun sormieni motoriikalle ja näppäimistölle liikaa. Onneksi apu on yhtä lähellä kuin hyvä Xbox 360:n johdollinen padi, joka toimii suoraan PC:llä. Väistely sujui heti metrin helpommin. Parempi onkin, sillä loppupeleissä vain pomppiva Batman pärjää. Näppis ja padi toimivat ongelmitta rinnakkain.
Nuiva loppuryvetys ei Batmania nujerra. Arkhamin portista astelee voittajana musta viitta hulmuten yksi vuoden parhaita pelejä, ihan millä tahansa mittarilla tai pelikoneella, ja vaikka ihan ilman lepakkorakkautta. Vaikka kaikki Batmania rakastavatkin.
Hyvää työtä, Lepakkomies. Ja hyvää yötä, pidä Gotham City puhtaana.
