"Women. Can't live with 'em, cant kill 'em!" totesi Albert Gibson elokuvassa True Lies. Samat sanat voisi sanoa peliarvosteluiden pisteistä.
Tarvitsevatko peliarvostelut jonkinnäköisiä pisteitä? Kyllähän älykäs ihminen osaa arvostelusta poimia hyvä ja huonot puolet ja muodostaa oman näkemyksensä. Me älykkäät intellektuellit allekirjoitamme esikuvamme Tapani Maskulan (Kritiikin uutiset 3/2005) mielipiteen: "Tähtien antaminen on lopultakin typerintä kritiikkiä. Se edistää ainoastaan uuslukutaidottomuutta. Ei tällaista harrasteta muun kulttuurin piirissä. Ei nimetä viikon neljän tähden sinfoniaa. Näin arvostellaan vain pop-levyjä ja elokuvia. Se osoittaa tietenkin jotain niiden arvostuksesta. Elokuvaan suhtaudutaan kuin pikaruokaan."
Olen eri mieltä, ainakin pelien kohdalla. Nythän vain on näin, että kauniista ajatuksista ja älyllisestä itsepetoksesta huolimatta ihminen kuitenkin haluaa tietää asioiden paikan ja järjestyksen maailmankaikkeudessa. Ja yhdellä silmäyksellä, eikä hirmuisen analyyttisen ajatustyön lopputuloksena.
Peruskysymysten äärellä
Ihan oikeasti on yksi arvosteluasteikko, joka kertoo kaiken oleellisen. Siinä on kolme arvosanaa, jotka ovat Osta, Osta jos saat halvalla ja Älä osta. Viime kädessä tämä on se viesti, jonka arvostelu kertoo.
Mutta yksinkertaisesta pitää tehdä monimutkaisempi, sillä on yksinkertaisesti niin hauska tapella siitä, miksi Quake 4 sai juuri 84 eikä 82 tai 85 pistettä. Siksi alan standardi on asteikko, joka ylettyy nollasta sataan. Tai on ylettyvinään. Matemaattisesta pakkomielteestä kärsivät natkuttavat, että miksei koko asteikko ole käytössä? Miksi 50 ei ole keskinkertainen peli, vaan 70jotain? Ja miksi kaikki arvosanat painottuvat sinne yläpäähän?
Elämä ei ole matemaattinen yhtälö ja pelin pisteytys on prosessi. Jos yksi henkilö arvostelisi jokaisen ilmestyneen pelin, keskiarvojen laskemisessa olisi jotain järkeä. Mutta kun tilastomateriaalista ensin seulotaan kakka ja keskinkertaisuus melkein kokonaan pois, ja jäljelle jääville peleille valitaan myönteisesti suhtautuva arvostelija, pikku matemaatikonkin pitäisi tajuta, miksi pisteiden keskiarvo on korkea.
Mitä tulee matikkamiesten 50 pisteen keskiarvoon, herätys ja haistakaa energiajuoma. On olemassa paikka, jossa meitä 6-7-vuotiaasta asti ohjelmoidaan samaan yhteismitalliseen asteikkoon. 50 (eli 5) ei ole keskinkertainen, se on heikko. Kouluarvosana-asteikkoa vastaan on turha taistella semanttisella saivartelulla.
Harha jumaluudesta
Jokainen täysijärkinen ihminen tajuaa, että pisteet (tähdet, heksametrit) ovat mielipiteitä. Eivät kaikki. Kun jonkun pelin kerrotaan saaneen täydet pisteet Famitsussa, Japanin peliraamatussa, skenemiehet vetävät syvään henkeään. Pelin täytyy olla jotain ihmeellistä!
Miksi? Koska harva ymmärtää, mitä Famitsu kirjoittaa, mutta tietää, että japanilaiset synnyttävät videopelit osana geneettistä koodiaan ja heidän huuliltaan puhuu pyhä Pakumanu, pelaamisen jumala. Siksi Famitsun arvostelut ovat erehtymättömiä.
Ehkä ovatkin, mutta voi myös olla, että ne ovat lyhyitä pintapuolisia raapaisuja. Mielikuvitus tekee jumalan sanaa asioista, joita järki ei ymmärrä. Siksi PC-puolella ei ole famitsuja, sillä suurimmat PC-lehdet ja nettisivustot ovat englanninkielisiä. Kaikki ymmärtävät, mitä niissä sanotaan ja kuinka väärässä ne ovat.
Famitsupisteiden suora jälkeläinen on Edge-asteikko. Sen idea on nostaa lehden asiantuntijamainetta esittämällä kivenkovaa kriitikkoa, jolta ei pisteitä hevin tipu. Tämä tehdään dumppaamalla kouluasteikko ja raivaamalla huipulle tilaa huippupelien tarkkaan jaotteluun. Edge-asteikolla vitonen on keskitasoinen peli, kasi hyvä. Ysi on liki klassikko ja kymppi sellainen peli, joka syntyy vain kerran vuosikymmenessä. Tai uusin Zelda.
Mutta sehän on hyvä juttu! Eikö vain? Mieti hetki, mikä perustavaa laatua oleva vika kuviossa on.
Edge-pisteet vaativat asennevammaa, vankkumatonta lapsenuskoa omaan etevyyteen, jotta pystyy nostamaan pisteensä, omat ja lehden, totuudeksi ilman, että alkaa hävettää. Ja vaikka meidät on lapsesta asti ehdollistettu kouluarvoasteluasteikolle, nyt Maailman Keskipiste haluaa, että vain hänen takiaan alamme käyttää Hänen kehittämäänsä, täysin samannäköistä, mutta eri lailla toimivaa systeemiä. Samaan aikaan muu maailma jatkaa kouluarvosanakäyttöä. Eikä pisteillä kikkailu ole oikotie arvostukseen. Edgen, edes sen vanhan hyvän, peliarvosteluja ei kauhean vakavissaan otettu kuin Englannissa.
Yhteen hiileen
Olen sanonut sen aikaisemmin, sanon sen nyt ja tulen sanomaan sen vielä silloin, kun aurinko hiipuu punaiseksi jättiläiseksi: yksittäiset pisteet kertovat vain ja ainoastaan mitä niiden antaja, emotionaalisten, fyysisten ja henkisten muuttujien vapaassa vuorovaikutuksessa, katsoo pelin edustavan. Faktaa niistä ei saa tekemälläkään.
Jonkinlaista faktaa saa, kun arvosanoja on tarpeeksi paljon ja ne sopivat yhteen. Siksi pitäisi kerätä kaikki maailman pisteyttävät pelimediat koko henkilökuntansa kanssa yhteen suureen halliin, jossa he sopivat yhden yhteisen arvosteluasteikon, jota jokainen käyttää. Sillä ei ole väliä, mikä se on. Jopa Edge-asteikko toimii, jos kaikki käyttävät sitä. Jollei onnistu, ovet lukitaan ja sali täytetään kaasulla. Ratkaisu se on sekin.
Kun asteikko olisi vakio, Metacriticin (www.metacritic.com) ja GameRankingin (www.gameranking.com) kaltaiset arvosteluista koosteita ja keskiarvoja laskevat sivustot toimisivat kunnolla, kun ei tarvitse kääntää ihme systeemejä 0-100-asteikolle.
Vaikka tällainen ihme tapahtuisi, ei kestäisi viikkoa, kun ensimmäinen 58 pisteen takakireä intellektuelli esittelisi uuden, tieteellisen tarkan asteikkonsa.
