Tee oma puzzle, säästä kymmeniä euroja. Jos asut kerrostalossa, ota yksi kaveri, yksi rappukäytävä ja kotiovesi avain. Vie avain ylimmän kerroksen lattialle ja sijoita kaverisi puoleenväliin rappukäytävää. Hänen pitää lähestyessäsi sanoa: "Kukahan on jättänyt avaimen ylös?". Hae avain ja avaa kotiovesi.
Onneksi olkoon, olet ratkaissut sen, mitä peleissä nykyään sanotaan puzzleksi. Kotipuzzlesta puuttuu vain sata zombia (jotka saa tarvittaessa lähimmästä koulusta) ja Heckler & Kochin MP5-soitin.
Terä tylsyy
Etsin Mafiassa pari tuntia tapaa saada junavaunulla veturitallin ovi auki. Kun vihdoin tajusin kumartua pyörien kohdalla, häpesin. Tähänkö on tultu? Aloittelijatason puzzle, ja minä pyörin epätoivoissani ympyrää kuin yli neljään tähtäävä pii. Jumankekka, ennen ratkaisin aamupäivällä neljä pirullista puzzlea ja illalla kuusi lisää. Ei kai sitä enää osaa, kun aivoista tarvitsee peleissä vain strategiaosastoa.
Minne ne puzzlet hävisivät? Oliko sana liian vaikea tv:n peliohjelmien juontajille, joten puzzleja sisältävät pelit eivät saaneet ohjelma-aikaa ja vähitellen hävisivät kuin kaukainen masslefläsh auringonpaisteessa?
Ajattelu on liian vaikeaa ja sattuu. Kun pääpaino pannaan harmittomalle jokajäppisen viihteelle, ovat seikkailupelit lujilla. Roolipelit kelpasivat ykkösdivisioonaan vasta kun niiden pulmastoa oli huomattavasti yksinkertaistettu.
Seikkailupelin kertakäyttöisyyttä on tarjottu kuolinsyyksi. Ne pystyy käytännössä pelaamaan vain kerran läpi, joten niistä ei oikein saa vastiketta rahalle. Nyt meillä on vakiona 6-10 pelitunnin ja 60-70 euron konsolipelejä. Kyllä seikkailupeleistä irtosi huomattavasti enemmän peliaikaa.
Peliaikaa, mutta ei laatuaikaa. Kun koko peli tiivistyi yhteen inhottavaan puzzleen, ei ollut kovinkaan hauskaa sahata samoja paikkoja siinä toivossa, että keksisi, mikä jäi huomaamatta. Pahimmassa tapauksessa joutui metsästämään pikselinkokoista esinettä ja/tai hotspotia. Hyvät käsikirjoitukset ovat pelimaailman suurimpia ongelmia ja seikkailupelissä käsikirjoitus on koko jutun juoni.
Heitä ei enää ole
Pelaisin kyllä mielelläni hyvää seikkailupeliä. Ehkäpä ne taas tulevat muotiin. Tosin jo genren kulta-aikoina hyvät olivat harvinaista riistaa. Elämän suuressa pokeripelissä joka pelaajalle ei jaeta samoja kortteja, eikä jekkeparista saa täyskättä, vaikka bluffaisi jopa itseään. Laatu vaatii tekijän, joka ymmärtää mitä on tekemässä, eikä tyydy nakkelemaan latteuksia peräkkäin.
Pelin hyvyys voi riippua yhden pätevän miehen visioista. Pelintekijälegendoja kuitenkin poistuu enemmän kuin syntyy, varsinkin seikkailusuunnittelija ja muut aivopelimiehet näyttävät hävinneen kokonaan alalta. Ei ihme, heille on yhtä paljon kysyntää kuin COBOL-ohjelmoijille Y2K:n jälkeen. Vaikka seikkailupelit palaisivat, kuka niitä osaa enää tehdä?
Hyvä puzzle on kiero, mutta looginen ja reilu. Jos haluaa kunnon oppimateriaalia, mikä tahansa LucasFilmin/LucasArtsin vanhoista peleistä kelpaa. Lucasin suunnittelijanerot tekivät niin hyviä seikkailupelejä, että ne oli pakko pelata läpi, vaikka kuinka vihasi seikkailupelejä yleensä.
Kun LucasArts vaihtoi strategiansa pelejä rahvaalle -näkemykseen, se menetti nopeasti kaikki neronsa. Viimeisimmässä ja ehkä viimeisessä Monkey Islandissa päätekijöiksi kelpasivat alku-Apinoiden tekoon osallistuneet apupojat.
Osaa puzziksista on legendojen aiheita. LucasArtsin vanhat seikkailut, varsinkin Monkey Islandit yksi ja kaksi, ovat laatuprobleemien kultakaivos. Esimerkiksi Monkey ykkösessä sankari heitettiin painava patsas jalassa veteen. Epätoivoinen pelaaja yritti napata jonkun pohjaa koristavista narunkatkaisuun sopivista esineistä, mutta aina ne olivat pikselin päässä. Ratkaisu? Guybrush Threepwood pistää patsaan taskuunsa ja nousee maihin. Epäloogista? Ei, seikkailupeleissä sankari pystyy aina kuljettamaan mukanaan keskikokoisen Anttilan verran kamaa, jonka koolla tai painolla ei ole merkitystä.
Mutta mistä pelistä on tämä helmi: Sankari tarvitsee valepuvun, joten hän virittää teippiä kissankoloon ja pelottaa kissan siihen. Teippiin tarttuneista karvoista tehdään siirapin kanssa tekoviikset. Peli on arvostetun Jane Jensenin arvostettu ja realismiin pyrkivä Gabriel Knight 3. Sattuu sitä paremmissakin piireissä.
LucasArts on kertonut palaavansa menneiden aikojen loistoon laadukkailla peleillään, vaan eipä niitä ole näkynyt. Seikkailupuolelta ainakin Samin & Maxin sekä mopopoika Benin ruumiit on kaivettu ylös. Toimintaseikkailuina LucasArts niistä kuitenkin puhuu, vaikka lupaakin Tomb Raidereita kehittyneempää näkemystä.
Uskon kun näen, ja toivottavasti näen. Ikävä kyllä, päinvastoin kuin moni muu kuolleeksi julistettu genre, seikkailupelit ovat oikeasti henkihieverissä. Innokkaiden amatöörien klassista otetta tapailevat viritykset ovat hirvittävää jöötiä, vaihtoehtona on korkeintaan mystahtavaa new age -haahuilua.
Braaains...more braaaains...
Olisi todella hyvä, jos aivojenkäyttö palaisi takaisin muotiin. Luonnossa vaaditaan kelvollinen geenipooli, ettei insesti rappeuta ihmisiä, ja Tyhmistämisen Ajan genreharvennuksen jäljet näkyvät jo pelimaailmassa. Pitäisi olla trendipellellekin selvää, että jos genret tippuvat kouralliseen, jotain ikävää alkaa tapahtua.
Ihmiset nimittäin pelaavat eri syistä. Jotkut vääntävät pipo päässä ja itsepainettu peligurukerhon jäsenmerkki taskussaan uusinta, kuuminta popkulttuuripeliä tunteakseen olevansa osa jotain yhtä viileetä kuin musiikki- ja elokuvabiz. Toiset hakevat samoja vahvoja elämyksiä, joita syntyy sanaristikoiden ratkomisesta. En minä ymmärrä, miten joku jaksaa pohtia syntyjä syviä Mystin ääressä, mutta en tunne tarvetta julistaa että pelaa tampio Reziä! Se on popkulttuuria!
Osaako muutama vuosi sitten pelaamisen aloittanut enää edes kaivata ongelmanratkaisuun nojautuvaa peliä, jossa voi jopa juuttua yhteen kohtaan? Kun abstraktin, näennäisesti mahdottoman ongelman ratkaisu yhdessä neronleimauksen valaisemassa hetkessä tulostuu selvänä kuin kallein pläkki, se on yksi pelaamisen suurimmista tyydytyksen hetkistä.
Sääli, että ilman aikamatkailua se on pelaajilta kiellettyä.
