Halleluja! Saavutimme tärkeän virstanpylvään Black & Whiten kehityksessä.
Pitkällisen yllytyksen, suostuttelun ja jankutuksen tuloksena Peter suostui viimein siihen, että Black & Whitesta tehdään kirjallinen suunnitelma. Meidän suureksi helpotukseksemme Black & White on nyt viimein olemassa paperilla. Se ei ole enää pelkkä ideakokoelma pelin ohjelmoijien ja taiteilijoiden päässä.
Ennen tätä dokumenttia meillä ei ollut minkäänlaista raamattua ohjenuorana. Pelin ominaisuuksia voitiin muuttaa ja monesti muutettiinkin aivan toiseen suuntaan, ja taiteilijoiden ja ohjelmoijien viikkojen työ saattoi päätyä romukoppaan, jos jokin idea osoittautui liian kunnianhimoiseksi tai sen tilalle keksittiin parempi. Kirjallisen suunnitelman tekeminen merkitsee pelin siirtymistä suunnitteluvaiheesta rakennusvaiheeseen työn siirtyessä ohjelmoijille ja taiteilijoille, jotka varsinaisesti koostavat pelin yhteen. Mielestäni siinä oli aihetta juhlaan.
Peter inhoaa tätä kehitysvaihetta. Pelin jokaisen yksityiskohdan kirjaaminen paperille on uskomattoman pitkästyttävä urakka, mutta mikä pahinta, pelinsuunnittelu ei enää ole yhtä vapaata. Uusien ideoiden on sovittava valmiiseen suunnitelmaan. Ilman tätä sääntöä Black & Whitea ei kuitenkaan saataisi ehkä koskaan valmiiksi. Peter (kuten hän itse asian ilmaisi) voi nyt mennä kotiin ja jättää loput muun tiimin hoidettavaksi.
Käytännössä kaikki ei tietenkään käy niin helposti. Ei myöskään voi sanoa, että Peter olisi ollut yksin suunnittelutyön takana, sillä muiden tiimin jäsenten ehdotuksilla on ollut suuri vaikutus Black & Whiten suunnittelun kehitykseen.
Kerran yritimme järjestää niin kutsutun virallisen aivoriihen. Siitä tuli mieleenpainuva ilta. Kokouspaikkana oli Peterin talo, jonne koko porukka kerääntyi yhtenä laskiaistiistai-iltana. Kuten jokainen englantilainen koulupoika tietää, laskiaistiistai tunnetaan lettupäivänä.
Saapuessamme Molyneux'n kartanoon huomasimme Peterin asennuttaneen kauko-ohjattavan portin pihatielleen. Tekniikkaguru-imagostaan huolimatta Peter on tosiasiassa toivoton nappuloiden kanssa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miten hänen uusi porttinsa toimii. Hänen takoessaan vimmatusti nappeja sisällä me katselimme kärsivällisesti kadulta, kuinka portti aukesi ja sulkeutui sattumanvaraisesti. Portin salaisuus paljastui vasta, kun äänimiehemme Russell Shaw saapui. Se aukesi itsestään, kun ajoi tarpeeksi lähelle. Mainio turvaominaisuus, vai mitä?
Ilta käynnistyi juotavalla ja muutamalla kierroksella Lionheadin suosikkikorttipeliä, und Tschussiä. Kuten arvata saattaa, myöhemmin illalla hyödyllinen ideointi ei enää onnistuisi, joten joku ehdotti viisaasti, että aloittaisimme ideapalaverin tarpeeksi ajoissa. Keskustelun voitte arvioida itse: "No niin", Peter sanoi. "Aloitetaanpa alusta. Minkä haluamme asettaa pelin tavoitteeksi?"
"No siis", aloitti taiteilija Mark Healey, "Niinku, kun näkee leffan ja tykkää siitä, kun se koskettaa, niinku, osia omasta elämästä? Me halutaan ihmisten puhuvan Black & Whitesta sillä lailla. Valaiseminen, se on pelin henki."
Peter nyökkäsi mietteliäästi. "Okei. Entä mitä haluamme nähdä ruudulla?"
Russell sai älynväläyksen. "Hei! Miten olisi tällainen: Voimme yhdistää pelityylin sen ulkoasuun! Jos pelaat pahaa, maastostasi katoavat värit ja se muuttuu mustavalkoiseksi. Jos taas pelaa hyvää velhoa, maailmasta tulee kirkas ja värikäs, ja jos pelaa todella huonosti, värit alkavat muuttua aivan sekaviksi."
"Kiva idea. Tuosta minä pidän!", Peter innostui.
"Jep", myönsi Jonty Barnes. "Öhöm... Voisimmeko puhua hetken loitsuista?"
"Sopii", Peter vastasi. "Mutta ensin, kuunnelkaapa hetki. Olemmeko tarpeeksi rohkeita? Uskallammeko tehdä sen?"
"Minkä?"
"Mennä olennon sisään. Kuvata pelin hahmon näkökulmasta."
"Vau!", Mark Healey huudahti hypäten pystyyn. "Siitä tulee niinku, itsensätuntemispeli. Sä luot ja kasvatat lapsen niinku haluat. Sitten sä muutut omaksi jälkikasvukses. Tosi hyvä, siitä tulee helkkarin rankka juttu."
Kaikki alkoivat nyökkäillä kilpaa. Innostus kohosi kattoon. Jonty alkoi ensimmäisenä puhallella olutpullonsa kaulaa. Mark Webley yhtyi puhalteluun. Myös Paul ja Jamie liittyivät joukkoon ja muiden suureksi riemuksi heidän pullonsa olivat täydellisessä harmoniassa. Rytmi alkoi lähteä liikkeelle, ja muut tulivat mukaan sykkeeseen.
"Olipa mahtavaa!", Jonty huokasi. "Mutta voimmeko nyt puhua loitsuista?"
"Sopii", Peter vastasi. "Puhutaan loitsuista, mutta syödään sitä ennen illallista. Ja lettuja!"
Kello oli yksitoista. Vetäydyimme Peterin keittiöön nauttimaan kanavuokaa uuniperunoilla, mutta lettuja emme saaneet, koska Peterin taloudenhoitaja Beryl oli lähtenyt kotiin, eikä kukaan meistä osannut tehdä lettutaikinaa. Palasimme olohuoneeseen ja istuuduttuamme Jonty yritti uudelleen: "Voisimmeko jo vihdoin puhua loitsuista?"
Jonty sai vihdoin loitsukeskustelunsa. Innovatiivisin oli Russellin ehdotus, jonka mukaan loitsiminen tapahtuisi piirtämällä ruudulle symboli hiirellä. Eli ensin valittaisiin tuliloitsu, sitten piirrettäisiin hiirellä ympyrä ja siihen ilmestyisi tulikehä. Tuuliloitsua varten hiirtä pitäisi pyörittää ympäri kuin pyörrettä luoden. Mark Healey halusi tehdä hiiren osoittimesta taikurin käden muotoisen. Se ohjelmoitaisiin ja piirrettäisiin fysiikan lakien mukaan, jolloin sormet heiluisivat ja roikkuisivat aidon tuntuisesti käden leijuessa pitkin ruutua.
"Ja nyt", Peter sanoi, "Aion paistaa lettuja. Haluaako joku muukin?"
"Emmehän me osaa tehdä taikinaa!", Tim muistutti.
"Ai niin. Tosiaan."
"Tiesittekö, että me keksimme letut?", Mark Webley sanoi. "Mutta mitä olemme tehneet niille? Tyypilliseen tapaan amerikkalaiset hoitivat homman taas paremmin. Meillä on lettupäivä kerran vuodessa. Sitten jenkit nappaavat idean ja alkavat syödä lettuja aamiaiseksi! Joka päivä! Sillä lailla lettuja tulee hyödyntää. Miksemme me tehneet niin?"
"Olet väärässä", Peter sanoi arvovaltaisesti. "Emme me lettuja keksineet. Ettekö tiedä, että letut ovat kotoisin Sumatralta?"
Kaikki ällistyivät, kun Peter selitti, kuinka lettuja tehtiin ensin Sumatralla. Tarina kuulosti lähes uskottavalta, kunnes hän lipsautti, että alkuperäinen letturesepti perustui Yorkshiren vanukkaan reseptiin, joka on luonnollisestikin englantilainen keksintö. Yleisö murahteli närkästyneenä.
"Roskapuhetta, Peter", Jonty tuhahti. "Letut ovat englantilaisia. Sinä puhut vohveleista."
Juhlat hiipuivat lopulta puoli viiden aikaan aamulla. Seuraavana aamuna kukaan ei selviytynyt töihin. Mutta saimmehan sentään pari hyvää uutta ideaa, jotka tulisivat Black & Whiteen.
