Yritinpä kaapata kuvia GT Interactiven seikkailupelistä Ark Of Time, joka käsittelee Atlantista. Kuvia ei irronnut, ja yritysten ohessa pelatut rupeamat saivat minut vakuuttuneeksi, että se on maailman keskinkertaisin ja tavanomaisin seikkailupeli, jossa on kaikki muut virheet paitsi videokuvan käyttö.
Eikä aikaakaan kun paasauskoneeni alkoi jo putputtaa, ja seikkailupelien pystyynkuolleus nostatti sapen suuhun. Olen nimittäin aina ihmetellyt, miksi niitä tulee niin paljon, ja miksi ne ovat niin huonoja?
Kuin elokuvaa
Teoriassahan seikkailupeli esitetään lähinnä interaktiivisena seikkailuelokuvana, jossa pelaaja astuu sankarin kenkiin kun eteen tulee ongelma. Hoh-hoo. Ja chattiminen on hyvä tapa tavata fiksuja ihmisiä, joiden kanssa voi keskustella älykkäästi.
Puhumme nyt genrestä, joka ei saa aikaiseksi edes normaalin, kökön kauhuelokuvan tasoista viritystä. Kauhupeleinä mainostettavat viritykset eivät ole pelottavia tai edes jännittäviä, vaan pelkästään kauheita. Phantasmagoriasta on vielä pitkä matka Screaming Teenagers In The House Of Bloodin -tasoisiin elokuviin.
Pahimmillaan seikkailupelit ovat lähinnä puoli-interaktiivisia itä-eurooppalaisia taide-elokuvia: sanooko "Myst" mitään?
Juonet ja rytmitys
Elokuvissa on (tai oli vielä muutama vuosi sitten) hyvä käsikirjoitus ja kiinnostava juoni. Kumpaakin saa hakea kissojen, koirien ja kyykkähyyppiäisten kanssa uusimmista seikkailupeleistä. Lukiessani Salmisen Tapion seikkailupelijuttuja ne yleensä täyttävät minut epäuskoisella kauhulla: noita pelejä kun joutuisi pelaamaan!
Seikkailupeleissä myös rytmitys on päin helvettiä: pahan puzzlen kohdalla juoni pysähtyy kuin seinään, ja kun siihen lisätään paikasta toiseen ramppaus, peliin tulee jo koomisia piirteitä. Ajatellaan vaikka klassista Indiana Jones & Fate of Atlantista. Tässä muuten ehkäpä parhaassa seikkailu-seikkailupelissä Indy teoriassa lenteli vuoden verran kolmen paikan väliä, Islannin, Etelä-Amerikan ja Yhdysvaltojen väliä. Se ikäänkuin vaikuttaa uskottavuuteen.
Rytmityshän on kiinni puzzleista. Puzzle on parhaimmillaan silloin kun se on kikkailematon, sen ratkaisua ei haittaa huonosti suunniteltu käyttöliittymä, eikä ratkaisu riipu pikselin kokoisesta esineestä. (Joka olisi pitänyt poimia aivan pelin alussa, nyt on myöhäistä.) Paras puzzle on sellainen, jonka ratkaisu kestää jonkin aikaa, mutta joka on niin itsestään selvä, että jälkeenpäin hävettää.
Käsikirjoitus voisi olla jotain muutakin kuin iänikuisia kliseenkierrätyksiä, heikkoja kyberpunk-virityksiä tai turhan keskustelun täyttämiä näennäisdekkareita. Eikä missään tapauksessa fantasiapelejä, jossa koko Boredomian kohtalo riippuu 14-vuotiaasta valittavasta esiteinistä.
Ollako vaiko eikö olla?
Romppujen mahtava kapasiteetti toi mukanaan uuden häiriötekijän: puheen. Ennen Guybrush Threepwoodin lausahdus tuli ruudulle, optiset sensorini käsittelivät sen informaation 150 millisekunnissa, mielikuvitusprosessorini maalasi minulle kuvan puhujasta ja minua nauratti niin.
Nyt akustiset sensorini kuuntelevat sekuntikaupalla valmiiksi rautalangasta väännettyä Guybrushia. Mielikuvitus ahdistetaan nurkkaan ja hakataan rautalankakerällä tajuttomaksi. Minä se vain katselen tylsistyneenä ruudulla hitaasti keskustelevia hahmoja, haaveilen tekstityksestä ja mietin, mistä kälätyksen saisi kesken poikki.
Jotkut pelintekijät uskovat kommunikointiin. Niinpä heidän pelinsä on pultattu täyteen keskusteluita, joissa jokainen tiedonmuru on kätketty hyvin. Keskustelu vielä mielellään sisältää runsaasti täytettä, paljon kliseitä, ja sen esittävät näyttelijät, jotka olivat joulujuhlassa murjaanien kuninkaan varamiehinä.
Se on miltä näyttää
Käsittämättömintä on seikkailupelien kuvallinen ilmiasu. Käsin piirretyllä grafiikalla tai LucasArtsin ja Sierran nykyään käyttämällä piirroselokuvamaisella tekniikalla on yksi hyvä puoli: Huolimatta siitä, onko pelissä kohtaus, jossa 37 jumalaa tuhoaa kaksi maailmankaikkeutta tai raahaako päästäinen pähkinää, toteuttaminen on jokseenkin yhtä helppoa ja halpaa.
Mutta se ei riitä insinörtille. Mehän haluamme videokuvaa. Jessus. Millä muskeleilla pelitalo kuvittelee pystyvänsä kilpailemaan filmiyhtiöiden kanssa? Rupisinkaan rakeinen videonäyttöengine ei pysty kätkemään markan lavasteita tai änkyttävän amatöörinäyttelijän ylimenevää tahi alijäävää suoritusta.
Toiset insinörtit keksivät renderoidun grafiikan. Miksi turhaan tehdä ilmeikkäitä piirroshahmoja, kun ne voi korvata steriileillä, saman näköisillä 3D-kulisseilla, jossa hiihtää jäykkiä, steriilejä pökkelöitä.
Kuvitelkaapa kuinka hyvä Monkey Island 2 olisi videolle kuvattuna markan versiona tai pääosassa Real3D-Threepwood. Tai vastaavasti, kuinka paljon parempi Gabriel Knight 2 olisi ollut Gabriel ykkösen piirrostekniikalla, halvan videoroskan asemasta.
Tuntuu siltä, että seikkailupelin tekijät olisivat kaikki ostaneet saman "Kuinka teen seikkailupelin oikein" -kirjan, jota he sitten selaavat norsunluutornissaan istuen, yrittäen tehdä äärimmäisen EU-normitetun Seikkailupelin. Ei toimintaa, kaikki kliseet, paljon huonoa dialogia ja "pirullisia puzzleja".
On niitä hyviäkin seikkailupelejä. LucasArts on täysin suvereeni mestari, Monkey Island I & II, Day Of The Tentacle sekä Indiana Jones & Fate of Atlantis ovat tasoa, jolle muut eivät veny. Interplayn Star Trek -seikkailupelit saavat rutkasti pisteitä subjektinsa taitavasta käsittelystä. Sierralle en ole koskaan lämmennyt, edes wanhoina hyvinä aikoina. Onneksi Sierrakin näyttää palaavan juurilleen harharetkiltään multimediamaahan.
Kuka on syyllinen?
Kaikkea roskaa sitä julkaistaan, mutta kuka sitä sitten ostaa? Kannattaa muistaa, että jokaista valveutunutta pelaajaa kohti on ainakin kymmenen täysin pimennossa elävää massakäyttäjää. He eivät lue lehtiä tai hanki informaatiota, he ostavat pelit joko sen kannen mukaan tai sitten kaveripiirin alpha-malen suositusten mukaan.
Olin kirjakaupan kassajonossa, kun intoa ja odotusta tihkuva noin kolmekymppinen pelimies ojensi tädille alennuskaukalosaalistaan. Joukossa ei ollut yhtään peliä, jonka olisin huolinut edes ilmaiseksi. Ohimenevän hetken tunsin sääliä.
