Sisulla menee läpi vaikka harmaan kiven. Paitsi että nykyään se käy sisun sijasta koodilla, joka kytkee no-clipping-moodin päälle. Upouudesta ammuskelupelistä a la Duke Nukem tai Quake ovat tuskin bitit koodista kuivuneet, kun ensimmäiset hyväätarkoittavat tollot ovat jo postittaneet huijauskoodit kaikkien "iloksi" näkyviin. Se sitten taas sen pelin ilosta.
Ennen olivat pelaajat rautaa ja pelit vaikeita. Missä vaiheessa pelit muuttuivat parin illan puhteeksi ja pelaajat koodinösseleiksi, jotka kuluttavat enemmän aikaa trainerin metsästämiseen kuin pelin ongelmista selviämiseen? Mistä on kysymys?
Jos rajataan huijauskoodien käyttö vain pelin läpäisyyn yhden kerran, ei kokeiluihin tai lisäkenttien testaukseen, ne ovat täysin turhia. Käytännössä peleissä ei tarvitse huijata. Uusista peleistä 95 prosenttia on joko tarpeeksi helppoja, tai niissä on mahdollisuus valita niin matala vaikeustaso, ettei kenelläkään pitäisi olla edes syytä huijaamiseen. Pahinkin peli menee mahdottomimmalla vaikeustasolla läpi, kun soveltaa siihen sitä tuikituntematonta, mystistä "uudelleenyrittämistä ja virheistä oppimista". Vaikka ensimmäistä kertaa elämässään pelaisi Quakea (tai Panzer Generalia) ja tuntuu siltä, ettei siitä mitään tule, turha masentua. Kaiken oppii, usein nopeammin ja helpommin kuin uskoisikaan. Paitsi jos antaa heti periksi ja siirtyy huijaukseen.
Oodi koodeille
Traineri-Rainereita on helppo ivata ja pilkata, mutta itse asiassa he kaipaavat lähinnä ymmärtämystä. Sillä kuka huijaakaan ja ketä?
Uljas koodien mies ostaa uusimman megapelin, mutta kuolee jo kolmannella tasolla. Heti punaiset varoitusvalot vilkkuvat ja sireeni töröttää: itseluottamus on murskaantumassa ja ego sortumassa. Onneksi parilla koodilla saa kaikki aseet, kuolemattomuuden eikä avaimiakaan tarvitse etsiä. Vaan mitäpä Traineri-Raineri oikeastaan tekee?
Ensinnäkin hän lyhentää kolmesadan markan pelin keston pahimmassa tapauksessa kymmenesosaan sen suunnitellusta ajasta. Toiseksi hän onnistuu muuttamaan pelin ehdottaman tunnepaketin tyylin "olen melkein kuollut, haulikkoon on kaksi panosta ja edessä on pimeä huone, josta kuuluu murinaa" omaksi laimeaksi "minäpoika se vaan ammun kaiken enkä kuole olleskaan" -versiokseen. Kolmanneksi hän pysyy kehnona pelaajana. Ja neljänneksi hän ei tule tuntemaan sitä syvää tyydytyksen tunnetta, jonka pelin rehellinen läpäiseminen saa aikaan. Mitä vaikeampi peli, sen suurempi tyydytys.
Pelin huippukohtien litistäminen ajoittaisella huijailulla on aika alhaista. Entäpä jos vaikka TIE Fighterissä on tie noussut pystyyn? Siinä voi heittää hanskat naulaan ja läpäistä liian vaikean tehtävän kuolemattomana, mutta silloin saa 0 pistettä. Onneksi on traineri, jolla tehtävän saa läpi kuolemattomana, mutta saa myös pisteet! Kyllä kelpaakin moisen suorituksen jälkeen olla ylpeä!
Toisaalta asia on täysin Pelle Pelirajoitteisen oma ongelma. Hän maksaa pelistään ja voi halutessaan tehdä siitä vaikka lasinalusen. Vasta kun hän tulee kaapista ulos ja kehuu, kuinka helppo Baron Burnem olikaan, ja kuinka nopsasti hän sen läpi pelasikaan, hänestä tulee rasite. Olemattomilla ansioilla kehuja kalastava on yhtä miellyttävä tuttavuus kuin työpaikoilta yleisesti löytyvä, työtovereidensa tai alaistensa saavutuksilla surffaava olio.
Egoni on surkastunut
Linjapeleissä huijarit ovatkin jo ihan toisenluokan ongelma: silloin he voivat oman ilonsa lisäksi pilata ihan oikeiden pelaajien ilon. Warbirdsissa tai Planetary Raidersissa samantasoinen vasta-alkaja ja veteraani ovat melkein samalla viivalla, koska koneet ovat samat. Ekakertalaisellakin on kaikki mahdollisuudet, jos hän vain osaa lentää, ja siksi newbieitä vaanivat vulchaajat vain rikastuttavat pelimaailmaa. Diablo taas on ihan toinen juttu: vasta-alkaja voi olla parempi pelaaja, mutta tason 1 hahmo ei voita tason 25 hahmoa, vaikka mikä olisi.
Niinpä Huijari-Kari pelaa modeemipeliä yksin ja kasvattaa The Black Terminatorin vaikka tasolle 30. Sitten onkin kiva, suorastaan egoa kasvattavan mukavaa mennä Battle.netiin pätkimään aloittelevia pelaajia ja jatkaa niin kauan, että saa heidät kypsymään koko peliin.
Miksi oikeastaan nähdä edes niin paljon vaivaa? Vielä helpommalla pääsee, kun editorilla muuttaa sankarin suoraan tasolle 50 ja pistää kaikki arvot maksimiin. Mutta miksi tehdä näin pelissä, jossa moninpelin pointti on sosiaalinen muiden ihmisten kanssa pelaaminen, ei oman hahmon kehittäminen digitaalikikkeliksi?
Digitaalikikkeli? (Öh höh hö, se sanoi "kikkeli".) Se on tietokoneharrastukseen ja -pelailuun läheisesti liittyvä ilmiö, jota käytetään heilutteluun ja vertailuun muiden alan ihmisten kanssa. Ken on LORDissa ykkönen, kenen P166 saa Quakesta parhaan ruudunpäivityksen, kenen joystick on itserakennettu oikeasta Falconin kahvasta, kuka tuhosi X-Wingissä eniten Star Destroyereita huppu päässä ja toinen käsi selän takana; sehän on kaikki harmitonta huvia, joka kuuluu tärkeänä osana koko harrastukseen.
Vasta kun digitaalikikkeli alkaa olla niin tärkeä, että sen kokoa joutuu valehtelemalla ja huijaamalla kasvattamaan (jopa omalle itselleen), ollaan synkeillä vesillä. Silloin syntyvät chattihäiriköt, pulinapoliisien kapo-versiot, linjapelihuijarit, kaikki ne, joilla tietokoneilun kevytkäytön varsinainen pointti, huvi, on vaihtunut epätoivoiseen egon pönkittämiseen.
Reilu peli, harjoittelu ja peräänantamattomuus kannattavat aina. Tietokonenörtinkin kannattaa ottaa oppia reippaista ja rehellisistä urheilijoista, jotka rehdin urheiluhengen siivittämänä pyyteettömästi kamppailevat maailman turuilla. Eivät he popsi hormoneita, pouki veritankkauksessa tai pohdi kieroja keinoja dopingtutkijoita vastaan. Kas heissäpä on pelimiehille kelpo esikuva.
