Repullinen hittejä - Musiikkia pelisukupolvelle

Hyvä musiikki jää helposti soimaan päähän, eikä pelien musiikki tee tässä suhteessa poikkeusta. Mitä jää käteen, kun pelimies lähtee levyostoksille?

Vähänkään laajempaan levitykseen päätyvistä elokuvista julkaistaan säännönmukaisesti musiikkialbumi, joskus useampikin. Kysymys ei ole mistään nappikaupasta, sillä elokuvan suosio heijastuu nopeasti myös levymyyntiin. Esimerkiksi Sormusten herran levytyksiä on myyty maailmanlaajuisesti yli kolme miljoonaa kappaletta.

Levyjulkaisut ovat pikkuhiljaa saamassa tulta alleen myös pelipuolella. Pelilevytykset eivät ole enää pelkkää hyväntekeväisyyttä, kuten keräilypakettien kylkiäisiksi pakattavia bonuskiekkoja tai kotisivuilta ladattavia MP3-tiedostoja, vaan niillä uskalletaan jo tehdä oikeaa bisnestä.

Vaikkei pelimusiikin keräily ole halpa harrastus, säveltäjiä on vaikea syyttää rahastuksesta. Alalle yhä leimallisemman kaupallisuuden seurauksena pelimusiikin tarjonta on muutamassa vuodessa moninkertaistunut. Mikä mielenkiintoisinta, markkinoille pukkaa yhä erikoisempia pelilevytyksiä.

Paluu menneisyyteen

Pelimusiikkia ei levytetä vain uusimmista hittipeleistä. Internetin naavaparrat ovat jo vuosia pitäneet yllä elinvoimaista retrokulttuuria, jossa uskoa tunnustetaan kuuntelemalla menneiden vuosikymmenten pelimusiikista tehtyjä uudelleensovituksia. 1980-luvun suosikkimikron Commodore 64:n pelibiisit ovat näissä piireissä erityisen arvostettuja.

Vaikka retrolevyt ovat mitä suurimmassa määrin nostalgisten hörhöjen omakustannetoimintaa, niille on oikeasti kysyntää. Uusintapainoksista huolimatta suosituimmat levyt myydään loppuun. Sen jälkeen ei auta kuin kaivella nettihuutokauppojen perukoita löytöjen toivossa.

Ainakin länsimaissa retrolevyjen tekijät ovat yllättävän tarkkoja tekijänoikeuksista. Edes parikymmentä vuotta vanhaan pelimusiikkiin ei yleensä kosketa ilman alkuperäisen säveltäjän lupaa. Harva säveltäjä moisesta kunniasta tietenkään kieltäytyy, sillä levyillähän vaalitaan heidän unohduksen partaalle jäänyttä hengenperintöä.

Retrolevyjen kansivihkoset kannattaa lukea tarkkaan. Niille on usein koottu hauskaa triviaa ikivanhojen pelibiisien syntyprosessista, alkuperäisten säveltäjien kommenttien kera.

"Jostain syystä ajattelin Vietnamin sotaa säveltäessäni Green Beretin tunnaria, vaikka peli kertoi Neuvostoliiton hyökkäyksestä. Yritin heijastella kappaleessa sodan tuhoa ja epäinhimillisyyttä. Minulla ei aavistustakaan miksi valitsin siihen niin synkän suunnan", säveltäjä Martin Galway muistelee Project: Galway -levyn liitteessä.

Ostoksilla

Pelimusiikkilevyjen saatavuus Suomessa on jokseenkin heikko. Suurten tavaratalojen ja levykauppojen valikoimista on turha etsiä mitään Grand Theft Autojen kaltaisia hittinimikkeitä erikoisempaa. Kun edes kotimaisissa nettikaupoissa tilanne ei ole juuri sen parempi, ainoaksi realistiseksi vaihtoehdoksi jäävät ulkomaalaiset kauppiaat.

Luottokortittomalle aivan ylivertainen vaihtoehto on saksalainen SynSoniq (www.synsoniq.de). Kaupan valikoima on erinomainen ja se myy Suomeen postiennakolla. Kovin edullista SynSoniqissa asiointi ei ole. SynSoniqin erikoisuutena ovat Chris Hülsbeckin pelilevytykset.

Retrolevyjen ykköspaikka on brittiläinen C64Audio.com (www.c64audio.com). Levy-yhtiön nettikauppa myy vanhempia julkaisujaan varsin kohtuullisilla hinnoilla. Suurten kansainvälisten nettikauppojen (Amazon, Play.com) pelimusavalikoimat ovat vaihtelevia.

Big in Japan

Japanissa vallitsee täysin eri meininki kuin länsimaissa. Levytyskulttuurin perinteet ovat pitkät ja levyjä julkaistaan paljon. Käytännössä jokaisen vähänkään suuremman budjetin Japani-pelin musiikki päätyy CD-muotoon.

Japanissa pelimusiikki ei ole pelkästään pienten levymerkkien liiketoimintaa, sillä levyjä ilmestyy myös suurilta levy-yhtiöiltä kuten Sonylta, Columbialta, EMI:ltä ja Pioneerilta. Levy-yhtiöiden lisäksi monilla pelitaloilla on oma julkaisukoneistonsa, esimerkiksi Konami, Capcom ja Square Enix julkaisevat itse omat levytyksensä.

Vanhoista peleistä julkaistut uudelleensovitukset ovat suosittuja myös Japanissa. Levyjen idea on sama kuin niiden länsimaisissakin vastineissa - eli tarjota kuulijoille uusia näköaloja tuttuun musiikkiin. Erona länsimaihin säveltäjät ovat itse erittäin aktiivisia uudelleen sovittamaan omaa musiikkiaan. Esimerkiksi Star Ocean -pelien musiikeista vastannut Motoi Sakurabatuotti viimeisimmän sävellyksensä pohjalta peräti kaksi sovitettua albumia.

Kun säveltäjä itse muokkaa omasta soundtrackistaan sovitetun albumin, sen kappaleet ovat ennemminkin pidemmälle jalostettuja ideoita aiemmin luodun musiikin pohjalta. Alkuperäisen säveltäjän luomien sovitusalbumien sijaan uusista sovituksista vastaa kuitenkin useimmiten joku muu, ja sovituksilla haetaan näin aivan uudenlaista suuntaa. Riuska kitararevittely voi muuttua pianomusiikiksi tai tekno taipuu jazziksi.

Tullimies vaanii

Kuten arvata saattaa, japanilaislevyjä ei ihan lähimarketin hyllystä löydä. Saksalainen SynSoniqin valikoimat ovat varsin hyvät, mutta hinnat hirveät. Seuraava vaihtoehto onkin Euroopan ulkopuolelta tilaaminen, suoraan pääkallonpaikalta Japanista. Sieltä vaihtoehtoja löytyy enemmän kuin riittävästi: Amazon Japan (www.amazon.co.jp), CD Japan (www.cdjapan.co.jp), HMV (www.hmv.co.jp), Honya San (www.honyasan.co.jp) myyvät kaikki pelimusiikkia. Japanissa asioidessa luottokortti on välttämättömyys. Tilatessa kannattaa muistaa, että ostosten päälle joutuu maksamaan postikulut ja mahdolliset tullit.

Hieman halvemmalla pääsee, kun etsii levynsä käytettyinä nettihuutokaupoista. Huutokauppojen riesana ovat taiwanilaiset piraattilevyt, joita maallikon on vaikea erottaa aidoista. Väärien yhtiöiden logot kannessa ja suttuinen painojälki ovat yleensä merkkejä vähemmän kuin aidosta levystä.

Valtteri Jokinen (Kirjoittaja ylläpitää suomalaista pelimusiikkisivustoa Zen no Santoraa, www.zennosantora.net)

Levyarvostelut

Länsipelit

Useita esittäjiä - Grand Theft Auto: San Andreas, Official

Soundtrack Box Set

Interscope

USA 2004

Tähdet: **

Grand Theft Autojen pelimusiikin levytykset edustavat yhtä yleisemmäksi käyvää pelimusiikin tyyppiä, jossa alkuperäissävellysten sijaan luotetaan kansainvälisten pop-artistien vetovoimaan. San Andreaksen ääniraita popittaa niin ankarasti, että musiikilla saatiin täytettyä kokonainen kahdeksan CD-levyn jättiboksi.

San Andreaksen musaboksi on puitteiltaan näyttävä, mutta valitettavasti sen sisältö on koottu vähän miten sattuu. Vaikka kahdeksan CD-levyä voi kuulostaa paperilla paljolta, ne eivät riitä kattamaan pelin yhtätoista radioasemaa kokonaisuudessaan. Lopputulos on, että pelin aikana soineista hittibiiseistä ärsyttävän moni on jätetty pois.

Tuskin olen mielipiteeni kanssa ainoa, kun sanon, että levykokoelman painotukset ovat täysin vääriä. Puolet kokoelmasta on tuhlattu new jack swingin, grooven, funkin ja countryn kaltaiselle turhuudelle, kun taas pelin tunnelmalle täysin oleellinen hiphop on ahdettu yhdelle ainoalle CD-levylle. Eikä ainokainen räppilevy ole suinkaan uhoa ja adrenaliinia uhkuva potpuri länsirannikon gangsta-räpin parhaita klassikoita, vaan laimea b-miehitetty vedätys. Jos odotit kuulevasi Dr. Dretä, Snoop Doggia, NWA:ta ja Ice Cubea, jatka odottelua.

Laihana lohtuna muilla levyillä kappalevalinnoissa ei ole sorruttu yhtä pahoihin kompromisseihin. Kontrasti kannen katugangsteri-estetiikan ja Boyz 2 Menin ja Lynyrd Skynyrdin täytebiisien välillä on kuitenkin liian suuri.

San Andreaksen musiikkia on saatavilla myös suppeampana tuplalevynä.

Tuomas Honkala

Amon Tobin - Chaos Theory: Splinter Cell 3 Soundtrack

Ninja Tune

Britannia 2005

Tähdet: *****

Elektronisen musiikin kenttä on laaja ja erilaisia kulttiartisteja löytyy varmasti sen jokaiselle lokerolle. Brasiliassa syntynyt ja Britanniassa kasvanut Amon Tobin on näiden hämärähemmojen joukossa sieltä hovikelpoisimmasta päästä. Hänen tavaramerkkejään ovat kekseliäät ja kellopelimäisen tarkasti ajetut samplet ja kuumottavan rosoiset breakbiitit.

Toisin kuin esimerkiksi sielunsa myynyt Fatboy Slim, Amon Tobin ei ole koskaan yrittänyt kosiskella suuren yleisön musiikkimakua. Siksi Tobinia oli Ubi Softilta sangen yllättävä - ja rohkea - valinta Splinter Cell: Chaos Theoryn säveltäjäksi. Valinta oli oikea, sillä Amon Tobinin ultraviileästi sykkivä junglen, jazzin ja triphopin välimaastossa sahaava pauke sopii hämäräperäisiin hiiviskelytehtäviin kuin huumeratsia rave-bileisiin. Tällaista musiikkia luureissa voisi vaikka käydä maalaamassa sillanalusia! Lupien kanssa, tietysti.

Kolikon kääntöpuolena Amon Tobinin kaaosteoria on kuuntelukokemuksena melko raskas, sillä levy jyrää vimmaisella action-vaihteella eteenpäin melkein alusta loppuun. Rahtilaivaan soluttautumista säestävä "El Cargo" erottuu viipyilevämmällä tyylillään ja metkoilla kitaraluupeillaan edukseen.

Chaos Theory on paitsi mainio pelilevy, myös oiva tapa tutustua Amon Tobinin mehevään rytmimusiikkiin. Jos innostus heräsi, seuraavaksi on hyvä tsekata Tobinin kehuttu Supermodified-älppäri.

Tuomas Honkala

Useita esittäjiä - Halo 2 Original Soundtrack Volume 1

Sumthing Else

USA 2004

Tähdet: ***

Halo 2:n soundtrack-levy on nimetty mahtipontisesti suuremman sävellyskokonaisuuden ensimmäiseksi niteeksi. Jo levyn aloitusraidalla Halon tunnusomainen munkkikuoro jyrätään ujeltavien sähkökitaroiden alle. Avausraita kuulostaa epäilyttävän rock-henkiseltä, ja samalla linjalla jatketaan loppuun asti.

Levy on lievästi sanottuna skitsofreeninen kuuntelukokemus. Martin O'Donnellin ja Michael Salvatorin kauniiden alkuperäissävellysten väliin on sijoiteltu iloiseksi sekamelskaksi Breaking Benjaminin ja Hoobastankin pomppumetallia ja Incubuksen ylipitkäksi venytettyä rock-oopperaa. Onpa levylle vielä läiskäisty kiusallisen kehno diskosovitus Halon tunnusmusiikista, joka olisi kamala jo ilman vocoder-kertosäettäkin.

Ei ensimmäinen nide silti mikään pohjanoteeraus ole. Breaking Benjaminin "Blow Me Away" on itse asiassa varsin säväyttävä (se soi pelissäkin instrumentaalina) ja myös Incubuksen progehäröilyt ovat ihan kuunneltavia. Levyn varsinainen pelimusiikki - seesteisestä "Heavy Price Paid" -raidasta "Ghosts of the Reachin" pahaenteiseen lyömäsoittimiin - on loistavaa. Se ei tietenkään yllätä Halo 2:a pelanneita.

Levy jää O'Donnellin ja Salvatorin sävellysten osalta sen verran vajaaksi, että kakkosnidettä jää pakostakin kaipaamaan. Mutta ilmestyykö se koskaan?

Tuomas Honkala

Jesper Kyd - Freedom Fighters Original Soundtrack

Nano Studios

USA/Tanska 2003

Tähdet: ****

Hitman-pelien synkistä palkkamurha-oopperoista tunnettu tanskalainen Jesper Kyd on yksi lahjakkaimpia uuden sukupolven pelisäveltäjiä. Sinfoniaorkestereita ja sähäköitä elektronisia koukkuja rakastava Kyd on myös erittäin tuottelias. Hitmanien ohella hänen sävellyksiään on kuultu muun muassa Robotech: Invasionissa, Splinter Cell 3:n välinäytöksissä ja toissavuotisessa Freedom Fightersissa.

Freedom Fightersin vinksahtaneessa historiankirjoituksessa Yhdysvallat joutuu Neuvostoliiton miehittämäksi. Kyd ottaa kylmän sodan jälkihöyryillä käyvästä asetelmasta kaiken irti. Levyltä puhkuva isänmaallisuus ja militarismi saavuttaa sarjakuvamaiset mittasuhteet.

Unkarin radion sinfoniaorkesterin esittämä Freedom Fightersin tunnusmusiikki soi uljaasti kuin Neuvostoliiton kansallishymni Jesper Kydin elektronisen perkussion lyödessä rauhatonta rytmiä taustalla. Musiikin säväyttävyyttä korostetaan latinaksi ja venäjäksi laulavalla kuorolla. "March of the Empiressa" kuoro-osuuksille luodaan kiinnostava kontrasti vangelismaisilla syntetisaattoririffeillä.

Freedom Fightersin levylle mahtuu myös unohdettavampaa materiaalia. "The Battle for Freedom" on nimestään huolimatta vaisua taustamusiikkia ja "Infiltratorissa" Kyd hukkaa tyylinsä outojen samplejen ja säröäänten alle.

Kokonaisuus ei kuitenkaan parista säröstä hajoa. Freedom Fighters on ehdottomasti yksi viime vuosien parhaista pelisävellyksistä. Levyllä on bonuksena kaksi pelistä puuttunutta kappaletta.

Tuomas Honkala

Japani

Nobue Uematsu - Final Fantasy VI Original Sound Version

NTT Publishing

Japani 1994

Tähdet: *****

Final Fantasy -pelien säveltäjänä tunnetun Nobuo Uematsun uran huippukohta sijoittuu vuoteen 1994: tuolloin julkaistiin Final Fantasy VI Original Sound Version, ehkäpä kaikkien aikojen ikimuistoisin peli-soundtrack.

Uematsu käyttää etenkin vanhemmissa sävellystöissään John Williamsin tunnetuksi tekemää teemoihin ja niiden varioimiseen perustuvaa wagnerilaista sävellystekniikkaa. Erityisesti hän soveltaa tekniikkaa pelin hahmoihin, joita on tällä kertaa ennätyksellinen määrä. Hahmojen teemat kietoutuvatkin kokonaisuuteen viehättävällä tavalla ja pyrkivät esiin pitkin soundtrackia toisinaan hyvinkin pelkistettyinä viittauksina: Uematsu osoittaa kykynsä luoda peliin tunnelmaa musiikilla. Viehätystä ja tunnelmaa on toki muissakin kappaleissa, esimerkiksi pakolliset taistelu-, luolasto- ja kaupunkikappaleet ovat poikkeuksellisen mallikkaasti toteutettuja. Tasaisen korkea laatu leimaakin koko soundtrackia.

Musiikkityylien kirjo on laaja: mukana on niin rag timea kuin romantiikkaa mukailevaa oopperaakin, johon kuuluva "Aria di Mezzo Carattere" on aina yhtä pysähdyttävä kokemus Super Nintendon rajoittuneesta äänipiiristä huolimatta. "Dancing Madissa" sävyt vaihtelevat sujuvasti barokkityylisestä urkumusiikista kasvavan raivoisaan rockiin: lopussa tunnelma on lähes mielipuolinen.

Erityisesti nuoremman polven pelaajia ikivanha syntetisaattorisaundi saattaa kaikesta huolimatta kammoksuttaa, sillä äänenlaatu kuulostaa nykytasoon verrattuna melko ontolta. Puhtaasti musiikillisessa mielessä Final Fantasy VI Original Sound Version on kuitenkin kenties upein koskaan sävelletty alkuperäinen pelisävellys ja Uematsun hiotuin sävellystyö, jota voi varauksetta suositella muillekin kuin nostalgikoille.

Lasse Lehtonen (Zen no Santora)

Akira Yamaoka - Silent Hill 2 Original Soundtrack

Konami of Europe

Japani 2001

Tähdet: *****

Silent Hill 2 on säveltäjä Akira Yamaokan kohdalla merkkipaalu, jonka jälkeen mies on luonut aina laatutavaraa. Huomattavina parannuksina sarjan ensimmäisen osan liiasta karkeudesta on päästy, ja musiikki on saanut enemmän sävyjä.

Silent Hill 2:n levytys sisältää etupäässä emotionaalista mutta välillä synkkääkin rock-musiikkia, trip hopia sekä ambienttia erilaisine alalajeineen. Tyyliskaala on poikkeuksellisen laaja mutta siirtymät liukuvia ja huomaamattomia.

Monet kuulijat todennäköisesti ohittavat ensi kuulemalta levyn ambient-osat, mikä on virhe, sillä niissä Yamaokan tyyli on rikkaimmillaan. Löydettävissä on minimalistista syntikkamaalailua ja rummuilla rytmitettyä sekä enemmän koristeltuja kappaleita, intensiivistä etno-ambienttia sekä kolkkoja industrial-pätkiä.

Silent Hill 2 on levyllä yleissivistystä jokaiselle pelien musiikista kiinnostuneelle. Se kolahtaa erityisesti ambientista pitäville. Ilman Akira Yamaokaa Silent Hill ei olisi itsensä, ja hänen ansionsa pelisarjan erottumisessa muista selviytymiskauhuista on erittäin suuri.

Mikael Muurinen (Zen no Santora)

Capcom Music Generation - Family Computer Soundtracks: Rockman 1-6

Suleputer

Japani 2002

Tähdet: ****

Capcom julkaisi vuonna 2002 kokoelman "Famicom Soundtracks Rockman 1-6", joka on ensimmäinen ja ainoa vanhojen Megaman-pelien soundtrack-julkaisu. Megamanien musiikkia tuotti aikoinaan iso säveltäjäjoukko, joista suurinta osaa ei vieläkään tunneta oikeilla nimillä.

Ensimmäisessä Megamanissa musiikkityyli haki vielä suuntaansa. Kokeilut asettivat kuitenkin tyylin, jota myöhemmissä peleissä seurattiin. Megamanit II ja III hioivat musiikillisesti esiin sen rock-melodisen sankaritunnelman, joka Megamaneihin nyttemmin yhdistetään. Silti myöhemmissäkin osissa palataan välillä ykkösosalle tyypillisempään elektroniseen jazziin.

Megaman V:n ja VI:n säveltäjät onnistuvat paikoitellen jäljittelemään edeltäjiensä tyyliä, mutta aikaisempien soundtrackien henki ja puhti eivät ole enää tallella. Keskimmäinen levy, Megaman III & IV, kohoaakin setin parhaaksi Megaman-musiikin huipentumana.

Olisi silti väärin sanoa yhtäkään levyä huonoksi, sillä kokoelma on Nintendo-musiikin parhaimmistoa. Sävellyksiä ei ole tehty tunnelmamusiikiksi, vaan niissä on vielä viidentoista vuoden jälkeenkin tehoa ja fiilista.

Sami Eloranta (Zen no Santora)

Symphony Orchestra - Orchestral Game Concert 5

Sony

Japani 1996

Tähdet: ***

Japanissa pelimusiikki kelpaa jopa konserttiohjelmaksi. Game Music Concert -levyjen konserttitaltioinnit kuuluvat kiistatta orkestroidun pelimusiikin parhaimmistoon.

Sarjan viides ja viimeiseksi jäänyt julkaisu hämmästyttää edeltäjiensä tavoin ennen kaikkea laadukkailla kappaleillaan, vaikka suuria säveltäjänimiä on tällä kertaa mukana edellisiä levyjä vähemmän. Huomiota ansaitsevat lisäksi monipuoliset sovitukset: tavanomaisempien orkesterisävyjen ohella kuullaan muun muassa kepeää tanssillisuutta ja big bandia. Jopa Dragon Quest -kappaleissa on poikkeuksellisen kokeileva ote. Myös sointiväreillä leikitellään kiitettävän laajasti, ja orkesterissa on mukana joitakin erikoisempiakin soittimia, kuten merkillisellä tavalla värisevä ksylofoni.

Vaikka levyllä kosiskellaan kuulijoita Marion ja Kirbyn teemoilla, suurin yllättäjä on herkän melankolinen "Iihatoovo Hymn" (pelistä Iihatoovo Story), jonka odottamaton optimismi vain korostaa kappaleen kauneutta.

Loput kappaleet on valittu melko tuntemattomista peleistä ja ne ovat suurimmaksi osaksi turhan tavanomaisia, sankarillisia vaskisävelmiä. Ne on otettu levylle ikään kuin paremman puutteessa. Tässä suhteessa Game Music Concert 5 eroaakin edeltäjistään kaikkea muuta kuin edukseen.

Lasse Lehtonen (Zen no Santora)

Motoi Sakuraba - Star Ocean & Valkyrie Profile

Team Entertainment

Japani 2003

Tähdet: ****

Motoi Sakuraba, entinen progerokkari, nykyinen pelimusiikkisäveltäjä, ei tyydy vain sävellyspuuhiin: hän on myös innokas keikkailemaan. Albumi on taltiointi Sakuraban ensimmäisestä konsertista, jossa hän esitti musiikillisesti parhaiden peliensä Valkyrie Profilen ja Star Oceanin musiikkia.

Sakuraban tyyli kuuluu läpi koko reilun puolitoistatuntisen konsertin läpi. Äkkinäiset rytminvaihdokset ja improvisoidut syntikkasoolot ovat aina olleet hänen tavaramerkkejään, ja niillä Sakuraba kuulijaa myös siunaa. Mukaan on ujutettu muutama hiljaisempi kappale, mutta suurimmaksi osaksi musiikki on progressiivista rokkia parhaasta päästä.

Sakuraban, joka soittaa syntikkaa, lisäksi kokoonpanoon kuuluvat rumpali ja basisti. Kitaraa olisi ehkä vielä kaivattu, koska Sakuraba käyttää sitä aika paljon taistelukappaleissaan, joita albumillakin kuullaan useita. Näinkin pärjää, varsinkin, kun Sakuraba soittaa useampaa syntikkaa samanaikaisesti.

Valtaosa albumin kuudestatoista raidasta on Star Ocean -sarjasta. Erityisesti tuorein osa on vahvasti edustettuna, joten pelin ystävät saavat herkkua mahan täydeltä.

Valtteri Jokinen (Zen no Santora)

Retro

Alistair Bowness, Jason Mackenzie - Project: Galway

C64Audio.com

Britannia 2003

Tähdet: ***

Brittikaksikko Alistair Bowness ja Jason Mackenzie on tehnyt säntillistä työtä äärimmäisen retrohenkisellä Project: Galway -tuplalevyllään. Levylle on taltioitu tinkimättömän tarkat versiot Commodore 64 -musiikin ihmelapsen Martin Galwayn 34 suosituimmista sävellyksestä. Todellinen kulttuuriteko siis.

Project: Galwayn kappalelistaa on vaikea lukea ilman tunteikasta nostalgian puuskaa: Rambo, Wizball, Parallax, Arkanoida, Green Beret - unohtumattomia pelejä ja unohtumatonta Galway-musiikkia. Pelien laatu ei ole sinällään ratkaissut kappalevalintoja, sillä Galwayn huippumusiikkia käytettiin myös täysin luokattomissa kakkapeleissä. Galwayn työnantaja, pelifirma Ocean, ei juuri laadunvalvonnasta piitannut.

Project: Galwayn todellisia helmiä ovat kolme musiikkiraitaa julkaisulimboon jääneestä Streethawk-lisenssipelistä. Ennen tätä levyä kappaleet eivät olleet olemassa kuin Galwayn omissa kokoelmissa.

Project: Galwayn tuotantoprosessi on melkein yhtä mielenkiintoinen kuin levy itse. Bowness ja Mackenzie eivät edes harkinneet vähän sinnepäin soivaan emulaattoriääneen turvautumista. Brittikaksikko päätti lähestyä itseään Maestro Galwayta, joka anteliaasti lainasi projektia varten alkuperäisen työkoneensa ja levylaatikollisen sävellysten lähdekoodeja. Se tiesi todellisen urakan alkua, sillä ainoa Galwayn kirjoittamaa koodia ymmärtävä konekielitulkki oli hukkunut pelifirma Oceanin konkursissa. Bowness joutui ohjelmoimaan tulkkausohjelman itse.

Project: Galway on valikoitua pelimusiikkia vähintään yhtä valikoidulle yleisölle. Commodore-buumin missanneet Galway-tupla jättää todennäköisesti kylmäksi, sillä kappaleet soivat todellakin kuin suoraan kuusnelosen kitusista. Näin kuulaat konesaundit ovat vähintäänkin vaikeatajuinen avaus 1980-luvun pelimusiikkiin.

Tuomas Honkala

Chris Abbott - Back in Time 2 C64Audio.com

Britannia 1999

Tähtiä: ****

Chris Abbott - Back in Time 3: A Space Odyssey

C64Audio.com

Britannia 2004

Tähtiä: *****

Chris Abbottin tuottamat Back in Time -levyt ovat melkeinpä parasta, mitä uudelleenlämmitetyn kasaripelimusiikin saralla löytyy. Levyille on koottu ihastuttavia uudelleensovituksia Commodore 64 -pelimusiikin parhaista klassikoista. Tyypillisesti SID-äänipiiristä periytyvä minimalismi on korvattu jarremaisella syntetisaattoritunnelmoinnilla - ei ehkä kaikkien mieleen, mutta ainakin minuun tällainen vilpitön avaruusmusiikki uppoaa.

Viisi vuotta sitten ilmestynyt Back in Time 2 on ensimmäisen Back in Timen tapaan hyvin kursailematon "Best of" -kokoelma, jolle on koottu hyvin erityyppistä ja vaihtelevan tasoista pelimusiikkia.

Back in Time 2:n syntetisaattorisaundit ovat kieltämättä hieman halvan kuuloiset, mutta tekijöiden vilpitön innokkuus kuultaa läpi jokaisesta kappaleesta. Levyn kohokohtina mainittakoon Jogeir Liljedahlin "Galway is God", jossa Martin Galwayn Rambo ja Green Beret -latausteemat fuusioituvat uljaaksi sotatunnelmoinniksi, sekä kivikautisen Zzap-lehden legendaarisella kansikasetilla jaeltu Rob Hubbardin Sanxion-remiksaus "Thalamusik".

Back in Time 3: A Space Odyssey on kertaluokkaa ammattimaisempaa tuotantoa. Se on myös levynä Back in Time 2:a yhtenäisempi, sillä kappalevalintoja yhdistää avaruus ja scifi. Avaruusodysseijassa kuullaan muun muassa todella uljas versio Zoidsin sotamarssista, ylikierroksilla rullaava "One Man And His Droid" ja Rob Hubbardin säveltäjäuran merkkiteoksena pidetty "Delta", joka on hengästyttää huikealla kosmisella psykedeliallaan ja 12 minuutin pituudellaan. Back in Time 3 päätetään tyylikkäästi Wizballin akustisesti svengaavaan High Score -musiikkiin. Loistavaa tavaraa!

Ensimmäinen Back in Time -levy on myyty loppuun. Sitä näkee kuitenkin edelleen eBayn nettihuutokaupoissa.

Tuomas Honkala

Slow Poison - Karma64

C64Audio.com

Britannia 2002

Tähtiä: ***

Tuottaja Chris Abbottin poppoo julkaisi Slow Poison -taiteilijanimen alla kokoelmallisen hieman kokeellisempaa pelimusiikkia. Karma 64:n kappaleet tehtiin alun perin Back in Time -levyjä varten, mutta jätettiin niistä pois liian outoina.

Karma 64 on epätasainen, tyyliään hakeva sekamelska. Levyllä on hyvääkin kamaa, kuten nautittavan raukeasti tunnelmoiva ambient-sovitus Martin Galwayn Arkanoidista, mutta myös selviä huteja, joissa alkuperäisen kuusnelosbiisin punainen lanka on hukattu lähes tyystin.

Levyn saundit ovat sentään hyvät eikä kappalevalintojakaan - kuten Oceanin latausruutumusiikkeja, Crazy Cometsia ja Monty on the Runia - voi syyttää huonoiksi.

Tuomas Honkala

Instant Remedy - Instant Remedy

C64Audio.com

Britannia 2002

Tähtiä: *****

Instant Remedy on pelimusapiireissä sangen tunnettu nimi. Hänen erikoisalaansa ovat kuusnelosklassikoista väännetyt tanssiversiot. Vaikka idea ei ole uusi, Instant Remedy osaa homman paremmin kuin kukaan muu.

Nimikkolevyllään Instant Remedy on valinnut tyylikseen ibizalaisen trancen, joka on tanssimusiikille vähän samaa kuin sankarimetalli hevipiireille. Vaikkei tällainen ruotsinlaivasaundi kuulosta kaikkein klubiuskottavimmalta, Instant Remedyn helpot tanssikoukut toimivat vastustamattomalla tavalla. "Commandon", "Comic Bakeryn" ja "Last Ninjan" haipakat trance-sovitukset ovat todella hyviä. Ylenpalttiseen söpöilyyn sortuva "Flimbo's Quest" jää levyn ainoaksi kalkkunaksi.

Ihastuin Instant Remedyn harmittoman kepeään kiksumeininkiin välittömästi. Lisää tällaista!

Tuomas Honkala

Marcel Donné - Sidologie

C64Audio.com

Britannia 2003

Tähdet: ****

Marcel Donnén omaperäisellä Sidologie-levyllä kuusnelosmusiikki on kiertänyt täyden ympyrän. Ei ole mikään salaisuus, että Jean-Michel Jarren ja Vangeliksen syntetisaattorimusiikki innoitti melkein jokaista kuusnelossäveltäjää 1980-luvulla. Mikä olisikaan loogisempaa, kuin tehdä Jarrelta ja Vangelikselta kuulostavia sovituksia Jarren ja Vangeliksen innoittamista biiseistä? Nimittäin juuri siitä Sidologiessa on kysymys.

Marcel Donné imitoi huolellisesti Jarren ja Vangeliksen tyyliä. Hän käyttää levyllä täsmälleen samoja syntetisaattoreita kuin esikuvansa. Jarren ja varsinkin Revolutions- ja Oxygene-albumien vaikutus kuuluu Sidologielta vahvimmin. Erityisen upea on jo alun perinkin selvästi jarremaiselta kuulostanut Rob Hubbardin "Lightforce", joka Donnén käsittelyssä jalostuu yltäkylläisen nautittavaksi peliteemaksi. Huikean Zoolook-henkinen "Knucklebusters" järisyttää 18-minuuttisessa kokonaisvaltaisuudessaan.

Valitettavasti Jarrea matkitaan Sidologiella paikoitellen vähän liiankin tarkkaan, sillä levylle on eksynyt myös jarremaisia teennäisyyksiä. Rambon High Score -kappaleessa tunnelma on niin vetelän seestynyt, että biisi taantuu tunnistamattomaksi. Kaukaista hiekkarantaa pyyhkivien aaltojen kohina jättää lähinnä kiusaantuneen olon.

Tuomas Honkala

Ruben Monteiro - Immortal

C64Audio.com

Italia 2000

Tähdet: **

Commodore 64 ei ole suinkaan ainoa vanha kotimikro, jonka pelimusiikista on julkaistu nostalgisia retrolevyjä. Kuusnelosen seuraajakone Amiga on myös innoittanut vastaavia levytyksiä. Niistä varhaisimpia ja tunnetuimpia on italialaisen Ruben Monteiron Immortal.

Immortalin pääteokseksi on valittu Amigan kuuluisa Shadow of the Beast -peli, jonka kaikki kappaleet ovat levyllä mukana. Ratkaisu ei ole lainkaan pöllömpi, sillä Beastin puupuhaltimin ja tribaalirummuin tunnelmoiva ajaton musiikki on kenties parasta, mitä säveltäjä David Whittaker sai urallaan aikaiseksi. Siksi on sääli, ettei Monteiron remiksauksia voi oikein kutsua nappisuorituksiksi.

Monteiro syyllistyy oikeastaan kahteen helmasyntiin. Paitsi, että Monteiron sovitukset soivat ajoittain epävireisinä - kuin ratkaisevia nuotteja missaten - hänen syntetisaattorisaundinsa on pahimmillaan järkyttävän hentoinen. Itse kuuntelen Beastini mieluummin pelistä kuin tältä levyltä.

Levyllä on paljon muutakin pelimusiikkia, joskin muut kappaleet ovat kuin arvalla valittuja. Kenties Italiassa yksinkertaisesti diggailtiin eri pelejä kuin täällä. Parasta ennen -päivänsä noin kymmenellä vuodella ohittanut Project-X:n tanssihömppä jaksaa sentään hymyilyttää.

Tuomas Honkala

Desert Planet - Mario Built My Hot Rod

Stupido Records

Suomi 2005

Tähdet: ***

Koska oikea pelimusiikki ei ole kuulostanut enää vuosiin pelimusiikilta, Jukka Tarkiaisen ja Jari Mikkolan Desert Planet -yhtye on ryhtynyt täyttämään pelipoppityhjiötä itse luomalla kuusnepasaundillaan. Desert Planetin levyillä iloisesti pulputtava elektroninen minimalismi huvittaa ja hämmentää.

Huhtikuun lopulla ilmestynyt Mario Built My Hot Rod on yhtyeen neljäs täyspitkä albumi. Vaikka Desert Planet kuulostaa edelleen erehdyttävästi pelimusiikilta (sitähän se ei oikeastaan ole), tyyliä on vaivihkaa korjattu salonkikelpoisempaan suuntaan.

Levyltä nousee esiin yksi ylivoimainen hittibiisi, Eläkeläiset-yhtyeen huudoilla säestetty "Granny Hunt". Kappaleen verevä rillumarei-meininki todistaa oivallisesti, että Desert Planetilla on kykyä ja halua murtautua suppea-alaisen genre-musiikin kahleista. Tykästyin myös "Cherokeesiin", jossa on hauskoja viitteitä 1980-lukulaisen syntikkapopin mahtailevuudesta.

Mario Built My Hot Rod kärsii ikävästä epätasaisuudesta. Vaikka levy jää vain 40-minuuttiseksi, siihen on mahtunut koko joukko unohdettavia täytebiisejä. Pelkkä vanhojen pelikoneiden hassuilla äänillä musisointi ei riitä, jos heikompi materiaali sulautuu kuulijan korvissa särmättömäksi taustapulinaksi.

Lisää aiheesta