Resident Evil 6 (PC) – Kauhun käy kylmästi

Resident Evil kutosessa pelisarja kohtaa vaikeimman pomohirviönsä koskaan: itsensä.

Kutonen on kallein Ressu koskaan, sillä Resident Evil -brändi on Capcomille niin pirun tärkeä, että sen pomohirviöt käänsivät rahahanat yhteentoista. Mutta Capcomin asiantuntevan ja paljon pelaavan johtoportaan mielestä survival horrorin fanit ovat liian pieni kohderyhmä.

Resident Evilistä tuli RE, pelaajille, jotka rakastavat pyssyjään. Jenitys vei jännityksen, mutta jätti hirviöt ja toiminnan ja kastoi sekoituksen dramatic horroriksi. Horroria on niukasti, mutta dramatiikkaa niin, ettei sekaan mahdu.

Kauhu ei selviä hengissä

Resident kutosen vastaanotto ei ollut lämmin, sillä fanien mielestä nyt se kokonaan hukkasi koko survival horror -konseptinsa. Olen pelannut pc:llä kaikki pääsarjan Resit (paitsi ykkösen, jonka jostain syystä jätin aikoinaan kesken) ja ihmettelen, että koska Resident viimeksi oli survival horroria. Legendaarisessa nelosessa kumpaakin ainesta oli varsin niukasti.

Huonon vastaanoton ansiosta pc-pelaajalle pääsy Resi kutoseen avautuu heti kättelyssä puoleen hintaan. Mukana on valmiiksi kaikki päivitykset plus uudet moninpelitilat, joihin en yhtään ehtinyt paneutua. Paras syy ostaa pc-versio on field of vision -säätö: enää ei pelihahmon selkä peitä ahtaan ruudun tapahtumia! Löysin säädön tosin turhan myöhään, mutta parempi näinkin.

Dead Resident

Kutosessa mennään aina kaverin kanssa. Nyökkäyksenä pakkososiaalisuudelle se voi olla oikea kaveri tai gasp! tuntematon nettisankari. Ensimmäiseksi siis kytkin pelin offlineen ja otin kaveriksi tietokoneen. Se on kuolematon eikä inventaariota tarvitse säätää, koska ammukset ovat loppumattomat.

Ressu kuusi alkaa hauskan käänteisesti, kun vaihteeksi Kennedy ampuu Yhdysvaltain presidentin. Salaliittoteoriaan ei ole tarvetta, sillä presidentti on zombie. Tosin siltä pohjalta suurin osa valtiopäämiehistä olisi vapaata riistaa.

Juoni kerrotaan neljässä toisiaan risteävässä kampanjassa. Sen ymmärtämiseksi pitäisi kai tehdä muistiinpanoja, sillä se hyppii ajassa ja paikassa. Onneksi kaikki tiet vievät Kiinaan.  Perinteisintä Residenttiä edustaa wanhan kunnon Leonin ja jonkun uuden Helenan osuus, veteraani Chris Redfield uuden kamunsa Piersin kanssa vetää peliä kohti normaalia räiskintää. Lähitaistelun hanskaava Jake ”Pikku-Albert” Muller vetää aisaparinsa Sherry Birkinin kanssa siinä välissä. Vain Ada Wong seikkailee (halutessaan) yksin.

Tarinankerronnassa Residenteillä on ihan omat perinteensä. Kutosessa dramatiikassa ja hurjissa tapahtumissa vedetään niin paljon yli, että jo tutoriaalissa jatkuvista cliffhangereistä  tulee ähky.   

Mikä minua oikeasti ärsyttää on se, että Leon S. Kennedy ja Chris Redfield ovat olleet jo tuhansissa Resident Evil -peleissä. Heidän pitäisi siis tietää homman nimi.

Kun kohti hoippuu epäpyhä iljetys, pitääkö sitä oikeasti odottaa pyssy tanassa, aina siihen asti että se pääsee viereen? Tai pomojen eliminointi? Eikö tuolla kokemuksella jo mene kaaliin, että kun pomon saa maahan, mennään sen viereen ja varmistetaan. Ammutaan se täyteen luoteja, tungetaan täyteen räjähteitä ja vielä poltetaan. Esimerkiksi tyhmä-Leon tappaa oman pääpahiksensa niin monta kertaa, että se on jo tahattoman hauskaa.

Ainakin Resident Evil kuusi antaa pelattavaa koko rahan edestä, sen lupaama 30–40 tuntia kuulostaa ihan uskottavalta. Ainakin minulle.

Residents of War

Uuden Residentin leimaaminen Call of Dutyksi tai Gears of Wariksi on yliyksinkertaistamista. Peli on kaukana rennosta voimafantasiasta, jossa maailman osa on alistua itseparantuvan sankarin ylivoimaisuuden edessä.

Totta, nyt liikutaan enemmän ja liikkeessä voi vihdoinkin ampua. Pomon ryntäystä voi elegantisti väistää heittäytymällä ja panna maasta muutaman roundin menemään ennen kuin ottaa taas jalat alleen. Hiirellä ja näppiksellä on enimmäkseen ilo pelata, yhtä erittäin tärkeää poikkeusta lukuunottamatta.

Suojaankin voi mamostella, mutta jäykästi. Ensin painetaan ase tähtäykseen, sitten vasta voi painua suojaan. Gearsmainen suojassa nysvääminen on todella huono idea, koska ammuksista on lähes aina pulaa.

Näitä ruudilla toimivia ongelmanratkaisijoita sankarimme löytävät hyllyiltä ja laatikkoja tai vastaavia potkimalla. On se hienoa, kun haulikossa on viimeinen pati, mutta laatikosta löytyykin 50 taitopistettä! Lähitaistelua kannattaa harrastaa aina kun mahdollista. Ressun hirviöt eivät edes automaattisesti kuole pääosumaan, välillä käy ihan päinvastoin.

Edes terveyttä ei saa automaattisesti takaisin. Tehokas terveyssumute on tosi harvinaista, enimmäkseen nautitaan pillereinä sitä kuuluisaa vihreää (ja punaista) kasvia.

Kiinnostuskäyräni pysyi korkealla, sillä minulla oli tunne, ettei peli ollutkaan ystäväni, joka haluaa tarjota rennon viihdehetken ampumaradalla. Vaikka kaikesta oli pulaa, jollain tavalla ammukset aina riittivät, eikä terveystavarakaan ollut koskaan ihan loppu, joten peli taitaa olla sikäli tasapainossa.

Iik kuinka kauhea!

Jenitys näkyy ruudulla, Resident Evil on todella hyvän näköinen. Erikoismaininnan ansaitsevat hirviöt, joiden suunnittelijat ovat olleet vedossa. Vastapainoksi peliympäristöissä ei mielikuvitusta sitten olekaan pössytelty, ja joku sumuinen hautausmaa tuntui pelin skenaariossa jo todellisuuden venyttämiseltä. Mutantit ja juuri kuolleet vielä menevät, mutta kun vanhat ruumiit nousevat haudasta, se on c-virukseltakin jo aika saavutus.

Komean ulkoasun vastapainoksi pelillistä osuutta haittaa viimeistelemättömyys. Joskus vihollisia ryömii loputtomasti esiin koloista tai loikkii muurien takaa, mikä on hyväksyttävää. Mutta välillä viholliset sikiävät ihan tyhjästä ilmasta, suoraan naamani eteen. Joskus tuntuu kuin animaatioista välillä puuttuisi pätkiä. Tekoälyllä taas menee vähän väliä näytönsäästäjä päälle, kun tietokonehahmot, niin hyvät ja pahat, jättävät hetkeksi toisensa huomiotta.

Räiskintägenre on japanilaisille selvästi vielä vieras. Se on hyvä asia, koska nyt kädestä pitelyä on vain se, että nappia painamalla näkee oikean reitin. Se on joissain sekavimmissa kentissä vain hyvä juttu.

Walteru Disnihito esittää

Suurin osa budjetista on kulunut välianimaatioihin, sillä niitä on aivan liikaa, varsinkin Leonin osuudessa (tai myöhemmin vain totuin siihen).

Animaatiot nimittäin pätkivät varsinaista pelaamista. Lyhyet siirtymäanimaatiot tai juonijutut vielä menevät, mutta osa animaatioista mutatoituu näppäinten ruhjontaan eli quicktime eventeihin. Ne ovat hyvä renki mutta huono isäntä, ja se on Resin tiimiltä unohtunut. Joitain voi pelillisesti perustella, mutta enimmäkseen QTE-kohtaukset ovat turhia tai ärsyttäviä.

Yleensä aikarajat ovat hyväksyttävän löysät ja näppäinten järjestys aina sama, joten viimeistään parin uusinnan jälkeen matka jatkuu. Ok, siinä oli A:n ja S:n rämppäys, seuraavaksi tulee space ja R,  ja kun oikeaan aikaan painan vielä hiirenkorvaa, noooooin, siinä se olikin. Tähän auvoon on yksi tärkeä poikkeus.

Sivuvaikutuksena liiallisesta animaatioinnostuksesta pelistä puuttuvat hengähdystauot. Välillä ei anneta esimerkiksi ladata aseita ennen kuin heitetään seuraavan kammotuksen eteen. Kiva siinä alkaa heittää panosta haulikkoon. Paniikkitilanteessa aseen valinta hiiren rullalla ei ole se paras tapa, varsinkin jos ammuksia on vain yhteen mutkaan.

Toinen elämää pienempi ongelma on tallennus. Kuolla voi aika huolettomasti, koska checkpointeissa ei pihistellä. Mutta ragequittauksen kanssa kannattaa olla tarkkana, koska pysyvästi peli tallennetaan aika harvakseen ja ilmoitus siitä on helppo missata.

Viha on sentään tunne

Resident Evil 6 on monia asioita, joista kaikki eivät ole hyviä ja yksi todella persiistä, mutta ainakaan se ei ole keskinkertainen, tasapaksu peli. Rakkausviisarini värähtelee välillä vihan puolella, välillä ihastuksen puolella, mutta ikinä se ei lerpu kyllästyneenä. 

Resident Evil tarjoaa koko ajan jotain uutta. Missään ei pyöritä niin kauaa, että alkaisi kyllästyttää, eikä mitään ammuta niin kauan, että alkaisi kyllästyttää. Vasten tahtoani, vasten tutoriaalitunnelmiani tajusin selviytymiskauhukseni pitäväni tästä epämuodostuneesta, kankeasta möhkäleestä.

Suunta kohti räiskinnällä ladattua toimintaseikkailua on väärä, mutta sen taisi tajuta jo Capcomkin. Firma kokeilee kepillä jäätä julkaisemalla 3DS:n kehutun Resident Evil: Revelationsin HD-versiona konsoleille ja pc:lle. Ehkä sen pohjalta katsotaan, mihin suuntaan Resident Evil seiskassa mennään.

Jos tällä linjalla jatketaan, Capcom tekee sen, mihin Umbrella ei pystynyt: nitistää Leonin, Chrisin ja kumppanit.

Nnirvi

PC, saatavilla Xbox 360, PS3

 

Se tärkeä poikkeus

Resident Evilissä on yksi kohta ylitse muiden. Chrisin kampanjan lopussa juostaan siilon seinämillä olevilla tasanteilla pakoon jättimäistä pomoa, joka yrittää läiskäyttää Chrisin ja Piersin alas. Kohtaus on suunnittelultaan paskin, mitä olen ikinä pelannut, ja on varmasti herättänyt peliä kohtaan ennätysmäärän badwilliä. Miksi kohtaus kusee?

Päinvastoin kuin muualla pelissä, pitkän suorituksen pitää olla täydellinen, sanoisin noin kymmenesosa sekunnin marginaalilla. Suorituksen pahin solmukohta on yhdessä kohdassa suoritettava liukuminen, jonka täytyy sujua... täydellisesti. Ongelma on siinä, että peli vaihtaa koko ajan kamerakulmia, jolloin suuntanäppäimet tietysti muuttavat merkityksensä. Kerran Chris jopa häviää kuvan ulkopuolelle. Eikä välissä ole ensimmäistäkään checkpointia.

Pc-versiossa tämä on kohtalokasta, sillä käytännössä kohtaus ei onnistu kuin padilla, paitsi jos on ääritaitava Näppäinten Herra. Vaihdoin suosiolla padiin, mutta silti en päässyt läpi. Lakkasin laskemasta kuolemiani kahdenkymmenen yrityksen jälkeen, välillä näkökenttäni sumeni ja käteni tärisivät raivosta. Varsinkin kohdassa, jossa selvästi pääsin kipuamaan alustalle, mutta ilman näkyvää syytä kuolin. Sen ohi pääsin vain kolme kertaa kuollakseni esimerkiksi siihen, että sormi luiskahti juoksunappulalta tai en löytänyt yhteistyöspottia Piersin kanssa.

Poikani oli vetänyt kohdan läpi Pleikalla, joten tein pörssiyhtiöratkaisun: ulkoistin homman lapsityövoimalle. Pari minuuttia myöhemmin kuului reipas huuto: ”Tehty! Oliko muuta?”, kun kohtaus meni kylmiltään ensimmäisellä kerralla läpi.

Typertyneenä katselin egoni kuolemaa suu auki, hokien: ”Miten? Siis... mitä? Ei!” 

Nnirvi

81