Pakopaikat ovat todellakin harvassa, kun zombivirus harventaa ihmiskuntaa näin syksyn tullen.
Jee, zombiapokalypsi! Huokaus...
No, Resident Evil -sarja on yksi koko lajityypin moderneista kantaisistä, niinpä zombimaailmanlopun käyttö voidaan sille sallia. Numeroitujen pääpelien lisäksi sarjassa on viimeisten 16 vuoden aikana julkaistu toistakymmentä erilaista spin-offia, remakea ja muuta sivusälää, joten pelimaailman myytos taustakuvioineen, hahmoineen ja tarinoineen on todella koukeroinen. Uusin Resident Evil ei ainakaan helpota asiaa.
Kerronnallisena innovaationa Resident Evil 6 koostuu neljästä erillisestä kampanjasta, joissa kaikissa on viisi osaa, eri päähenkilöt, oma tarina ja vähän toisistaan poikkeava meininki. Koko pelin juoni siis hahmottuu palapelimäisesti, ja vaikka kampanjat risteävät ja niissä esiintyvät hahmot törmäävät toisiinsa, kokonaisuus avautuu vähän kerrallaan kuin hyvässä elokuvassa konsanaan. Erillisten kampanjoiden ansiosta toiminta ja kerronta myös pysyvät tiiviinä, eikä peli muutu missään vaiheessa tylsäksi puurtamiseksi.
Käsikirjoituksesta Resident Evil 6 ansaitseekin täydet pisteet, ja uskaltaisin jopa väittää, että hylätessään tavanomaisen lineaarisen kerronnan se nousee pelikäsikirjoitusten tylsästä joukosta aivan omalle tasolleen. Kampanjat voi vieläpä pelata haluamassaan järjestyksessä (paitsi neljättä, joka aukeaa vasta muiden selvittämisen jälkeen) tai jopa pätkän sieltä ja toisen täältä, mutta tällä tekniikalla kokemus kyllä hieman kärsii.
Ammuit sitten presidentin
Touhu alkaa tutoriaalissa aivan täysin in medias res, kun vanha tuttu Leon Kennedy ja joku Helena-niminen mirkku säntäilevät henkensä edestä aasialaisessa suurkaupungissa, jossa on päällä täysi poikkeustila zombeineen ja muine hirvityksineen. Maistiainen myös päättyy kutkuttavaan cliffhangeriin, joka jättää sopivan kiinnostuneen ja hämmentyneen olon. Maailma on selvästi menossa jälleen kerran suoraan helvettiin, mutta miksi ja miten ja kuka on vastuussa?
Leonin ja Helenan varsinainen kampanja alkaa amerikkalaisesta pikkukaupungista, jossa riehuu uusi versio kammottavasta zombiviruksesta. Kuten aiemmatkin mallit, myös tämä C-virus muuttaa sille altistuneet ihmiset nälkäisiksi kaamioiksi, joilta kukaan ei ole turvassa, ja niinpä Leon joutuu kylmäämään tartunnan saaneen presidentti Benfordin. Virushyökkäyksen takana on mysteerinen Neo-Umbrella-terroristijärjestö, mutta pikkukaupunki sisältää muitakin, ehkä jopa vielä hirvittävämpiä salaisuuksia.
Samaan aikaan toisaalla (tai itse asiassa puoli vuotta aiemmin) agentti Sherry Birkin jäljittää itäeurooppalaisessa Edonian mielikuvitusvaltiossa palkkasoturi Jake Mulleria, jonka geneettinen erityispiirre on olla immuuni näille viruksille. Jaken veri on sen verran haluttua kamaa, että Edoniasta ei noin vain kävellä pois.
Samaan aikaan toisaalla (tai itse asiassa samassa paikassa, mutta puoli vuotta myöhemmin) kansainvälisen bioterroripartion kapteeni Chris Redfield on heikossa hapessa ja hukuttaa murheitaan Edonia Standard -vodkapulloon. Siipimies Piers Nivens potkii mieheen ryhtiä ja käsky käy kohti uusia haasteita, tällä kertaa Kiinaan, Lanshiangin kaupunkiin, jossa yllättäen riehuu zombivirus.
Jokaisessa kampanjassa voi valita pelattavakseen kumman tahansa päähenkilöhahmoista, ja vaikka suurimman osan aikaa hahmot seikkailevat kimpassa, välillä tiet erkanevat ja molemmat joutuvat häsläämään omien juttujensa parissa. Yksinpelissä taisteluparia ohjaa tekoäly, joka suoriutuu tehtävästään suhteellisen pätevästi, mitä nyt ajoittain toheloi itsensä zombiruuaksi tai juuttuu portaisiin jonkun toisen hahmon taakse.
Ihmistoverin kanssa voi pelata joko samalla koneella jaetulla ruudulla tai verkossa. Ilmeisesti mukana on myös jonkinlainen synkronisaatiojuttu risteäviä tarinakohtia varten, jolloin näissä kohdissa on myös vierailevia hahmoja eli niitä toisen kampanjan päähenkilöitä pelaavia verkkoihmisiä. Jännittävän kuuloista toiminnallisuutta ei arvosteluversiolla voinut kokeilla.
Peliä ei sinun pidä tallentaman
Se monipolvisesta ja taitavasti kudotusta juonesta, entä itse peli? Kenellekään ei tule yllätyksenä, että Resident Evil 6 on pelisarjansa edustaja niin hyvässä kuin pahassa. Ressujen perisynnit, kuten surkea inventaariosysteemi ja omaan makuuni liian lähellä oleva kamera, ovat tietysti mukana, mutta niistä valittaminen on kuin itkisi siitä, että kesällä on kuuma ja syksyllä sataa vettä.
Varsinkin lähitaisteluissa kamera heiluu välillä miten sattuu, mikä aiheuttaa paniikinomaista kauhutunnelmaa, joskin vähän vääristä syistä. Kontrolleja on sentään parannettu, nyt hahmot reagoivat ohjaukseen ketterästi, tarkasti ja ilman viivettä. Inventaariossa huvittaa se, että vaikka jokainen hahmo kantaa hirveää asearsenaalia eli löytyy pistoolia, haulikkoa, rynkkyä sun muuta, taskuihin menee naurettavan vähän erilaisia ammuksia ja muuta käyttötavaraa.
Pikkuvikoja anteeksiantamattomampi juttu on vapaan tallennuksen puute. Checkpointeja, johon hahmo heitetään kuoleman kourien kosketuksen jälkeen, pelissä on jotakuinkin riittävän tiheästi, suuremman ongelman muodostavat varsinaiset tallennuspisteet.
Jos pelin lopettaa jossain muualla kuin (huonosti merkatun) tallennuspisteen jälkeen, saattaa peliin palata kampanjakappaleen alussa, joten pelisessioihin kannattaa varata aikaa. Onneksi kappaleet eivät ole kovin pitkiä, korkeintaan noin parin tunnin vääntöjä. Toki ymmärrän, että kauhupelissä jatkuva tallentaminen syö kauhun ja ahdistuksen tehoa, mutta seivausmahdollisuuden puute on puhdasta kiusantekoa.
Super jäinen mega zombi
Sisällöltään Resident Evil 6 on – jälleen erillisten kampanjoiden ansiosta – aiempia osia jossain määrin vaihtelevampi. Esimerkiksi Leonin ja Helenan kampanja on hyvin lähellä sitä perinteisintä Ressua, eli selviytymiskauhua vastassa mökeltäviä, korkeintaan lapiolla aseistautuneita zombeja tai karmivia virusmutantteja. Chrisin seikkailu muistuttaa välillä jotain militääriräiskintää, kun täydessä lastissa olevat soltut putsaavat sektoreita vihollistaistelijoista, Sherry & Jake -kaksikon kamppis on jotain tältä väliltä.
Tasapaino perinteisten zombien, limahirviöolentojen ja fiksujen, jopa tuliaseita käyttävien J’avo-mutanttien välillä on suhteellisen hyvä, armotonta räiskintää on hippunen liikaa, muttei kiusaksi asti. Silloin tällöin ratkotaan myös pientä vipupuzzlea ja vastaavaa hieman rauhallisemmissa osuuksissa, mutta kampanjoiden lyhyyden takia pääpaino on selvästi toiminnalla.
Kuutos-Residentin suunnittelijat ovat mieltyneet eeppisiin, pitkiin toimintakohtauksiin. Joukossa on joitain aivan fantastisia pätkiä, kuten huikea prätkä–helikopteri-takaa-ajo Lanshiangissa, ja joitain vähän tylsempiä ampumaratoja. Samoin pomotaisteluissa on tosi hienosti rakennettuja monivaiheisia matseja, joissa jokin valtava painajaisolento painaa päälle uudelleen ja uudelleen, mutta sitten myös sellaisia laiskoja, moneen kertaan nähtyjä tykittelyjä.
Niin pomojen kuin tavallistenkin hirviöiden design on varsin onnistunutta. Zombit nyt ovat zombeja, olipa päällä sitten farkkusortsit tai labratakki, mutta erityisesti C-viruksen mutatoimat epäsikiöt ovat ihanan iljettäviä ja osa suoranaista yökauhujen matskua. Oma suosikkini on niljaisa lihaolento, joka tapettaessa ensin halkeaa kahtia, sen jälkeen tursuaa ulos nahoistaan ällöttävänä puoli-inhimillisenä hahmona ja hyljätyt nahat jäävät sätkimään ja vaikertamaan kohtaloaan. Parhaimmillaan liikutaan syvällä kunnon body horrorissa, kun visvaiset lonkerot ja limanuljaskat läiskyvät naamaan ja viruksen uhrit vääntelehtivät tuskaisesti ruumiin mutatoituessa mönjäotukseksi.
Adoniskompleksi
Jos hirviöt ovat makeita, niin protagonistien ulkoasu ei jää paljon pahemmaksi. Miehet ovat karskeja ja naiset nättejä, kuten toimintaleffamaiseen tyyliin kuuluu, ja hahmomallit on animoitu paremmin kuin monet Hollywood-näyttelijät. Hahmojen kasvot ovat ilmeikkäitä ja dialogikohtauksissa tunnetilat välittyvät ruudun tälle puolelle todella hyvin, jotkut Mass Effectit jäävät tässä suhteessa kauas, kauas Resident Evilin taakse.
Mutta kenttäsuunnittelu on aika tylsää ja mielikuvituksetonta. Ainoastaan Lanshiang-osuuksissa on jotain kiinnostavaa, muuten maisemat ovat sitä iänikuista hautuumaata, katakombia, raunioluolastoa, salaista tutkimuslaboratoriota... Eivätkä tapahtumapaikat ole mitenkään visuaalisesti jännittäviä, vaan lähinnä syksyn ikiaikaisilla muotiväreillä ruskealla ja harmaalla eri tavoin teksturoituja putkia. Sen verran on edellisestä osasta opittu, että öiset ja sateiset mestat todellakin sopivat lajityyppiin. Ainakin paremmin kuin Afrikan kirkas auringonpaiste.
Resident Evil 6 on erittäin onnistunut jatko pitkälle ja rönsyilevälle pelisarjalle. Painotuksista selviytymiskauhun ja suoraviivaisemman räiskinnän välillä voinee kiistellä ja varmasti tullaan loppuvuoden aikana kiistelemään, mutta omaan makuuni tasapaino eri pelityylien välillä oli jokseenkin kohdillaan. Tarinankerronnallisesti neljä erillistä, ajallisesti päällekkäistä ja risteävää kampanjaa on todella kunnianhimoinen veto ja Capcom onnistuu sen toteuttamisessa täydellisesti.
Meininki on intensiivistä, elokuvamaista ja toiminta huikeaa. Vaikka käyttöliittymä parhaansa yrittää, uusimmasta Ressusta on mahdotonta olla pitämättä.
90
