Vaikka ennen 3D-grafiikkaa roolipeleissä kuljettiin ruodussa ruudukolla, peleissä oli potkua. Jättiseikkailu Xeenin maaimassa oli erään aikakauden hieno lopetus.
Jon van Canegheminideoiman Might & Magic -roolipelisarjan 16-vuotinen elinkaari vetää vertoja jopa Ultimoille. Sarja alkoi omaperäisesti nimetystä Might & Magic: Book I -pelistä vuonna 1986 ja loppui yhtä omaperäisesti nimettyyn Might & Magic IX:ään vuonna 2002. Sarjan historiikki on ikuistettu Pelit-lehdessä 5/02.
Toisin kuin Ultima-mies Richard Garriottin tuotokset, van Caneghemin pelit eivät ikinä nauttineet samanlaista lähes kritiikitöntä suosiota, vaan jäivät pikemminkin aina hiuskarvan verran loistopelistatuksen alapuolelle. Toisaalta ajan pyörä pyörii: Richard Garriott ja Jon van Caneghem ovat nykyään molemmat korealaisen NCSoftin leivissä nettiroolipelejä väsäämässä.
Sarjan kaksi ensimmäistä osaa, jotka ilmestyivät 1986 ja 1988, eivät eronneet mitenkään yltiöpositiivisesti edukseen tuon ajan muista tietokoneroolipeleistä, vaan olivat lähinnä sellaista hyvää keskitasoa. Might & Magic III: Isles of Terra (1991) pani pelimoottorin uusiksi ja oli kivannäköistä, sarjakuvatyylistä VGA-grafiikkaa eeppisellä (lue: lähes sietämättömän pitkällä) juonella ja sutjakkaalla pelattavuudella. Kolmososa sai hyvän vastaanoton, mutta vasta neljännen osan myötä sarja saavutti tähtihetkensä.
Might & Magic IV: Clouds of Xeen ilmestyi vuonna 1992 ja käytti kolmosen pelimoottorin kaikin puolin paranneltua versiota. Vain reilut puoli vuotta myöhemmin ilmoille putkahti viitososa Darkside of Xeen, joka sijoittui saman maailman kääntöpuolelle ja oli esiosaansa kertaluokkaa vaikeampi. Näiden jälkeen Mahti ja Magia vetäytyi viiden vuoden mittaiselle uudistuslomalle.
Kuudennesta osasta eteenpäin M&M-pelit hyödynsivät alalla tapahtunutta kehitystä, kuten oikeaa 3D-grafiikkaa, joskin muutaman vuoden ajastaan jäljessä. Menneisyyteen takertuminen on Caneghemin peleille ominaista. Kun Ultima Underworldit, Elder Scrolls -sarja ja muut saman aikakauden 3D-roolipelit panostivat uusiin innovaatioihin, Might & Magicit pitivät viimeiseen asti kiinni vanhoista perinteistä. Yhdessä Westwoodin Lands of Loren kanssa Clouds ja Darkside of Xeen olivat oikeastaan vanhan koulukunnan ensimmäisestä persoonasta kuvattujen roolipelien evoluution huipentuma ja erään aikakauden loppu.
Ninjoja, faaraoita ja Picard
Suurin Cloudsia ja Darksidea erottava tekijä on juoni. Cloudsissa hankaluuksia aiheuttaa kaamea epäkuollut lordi Xeen, joka laitetaan kuriin ja nuhteeseen, Darksidessa lohikäärmefaarao on vaikeuksissa ja tarvitsee seikkailijoiden apua koko sarjan ensimmäisestä osasta asti maailmaa piinanneen Sheltemin kukistamisessa.
Kuningasajatuksena molemmat pelit voi yhdistää massiiviseksi World of Xeeniksi, jolloin maailmanpuoliskojen välillä voi loikkia vapaasti ja seikkailu jatkuu vaikeassa loppupelissä. Xeenin ylä- ja alapuolen avaran ja vaihtelevan maaston lisäksi kuusihenkinen, tiukassa muodostelmassa kolmen metrin askeleita ottava seikkailijaryhmä koluaa läpi lukemattomia luolastoja, velhontorneja, linnoja ja kaupunkeja.
Might & Magicien maailma on lähinnä kokoelma AD&D-kliseitä muutamalla omalla twistillä, kuten hahmoluokista löytyvillä ninjalla ja ryövärillä. Fantasiapelien perinteisiin luotetaan liikaakin, eli velho ei pue päälleen mitään aamutakkia raskaampaa eikä pastori siedä verenvuotoa edistäviä aseita. Omaleimaista sen sijaan ovat sinne tänne ripotellut Monty Python- ja Star Trek -viittaukset, samoin koko ajan taustalla häilyvä pieni humoristisuus, joka tulee ilmi lähinnä ilveilevissä hirviöissä ja ajoittain tarkoituksellisen kornissa dialogissa.
Taistelua toinen toistaan oudompia möllejä vastaan on paljon, mutta pelaajaystävällisesti se on yksinkertaisen eleganttia ja vuoropohjaista. Pahalaisten siintäessä horisontissa niitä voi suolata jousipyssyillä tai loitsuilla (tosin monet viholliset osaavat saman), lähietäisyydellä hakataan sovussa ja järjestyksessä nopeimmasta hahmosta hitaimpaan.
Käyttöliittymää hallitaan hiirellä tai kätevämmin pikanäppäimillä. Automaattikartoitus on ja sivutehtävät tallentuvat seikkailulokiin. Kaikenlaisia enemmän tai vähemmän tärkeitä harhapolkuja löytyy Xeenin maailmasta runsaasti, mikä osaltaan tekee pelaamisesta leppoisaa, sillä tekemistä riittää vaikka pääjuonessa tulisikin seinä vastaan.
Ympäri käydään
World of Xeenin toimivuus nykykoneilla on kohtalainen. Suoraan XP:n alta peli ei antiikkisten muistivaatimusten takia toimi lainkaan, mutta DosBoxin avulla homma onnistuu ja ongelmia tulee lähinnä äänien kanssa. Parhaiten pelit saa käsiinsä Might & Magic Millennium Edition -boksista, joka sisältää Xeenien lisäksi sarjan osat 6 ja 7. Nykypelien sisältöön ja ulkoasuun tottuneelle kokemus voi olla karu mutta sietämisen arvoinen, sillä World of Xeen on sekä hyvässä että pahassa hieno näyte siitä, mihin tietokoneroolipelien evoluution yksi haara päättyi.
On jossain määrin sääli, että Might & Magicit elävät nykyään vain kevytstrategisen jälkeläisensä Heroes of Might & Magicin muodossa. Morrowindien kaltaisten hiekkalaatikkopelien ja massiiviropejen rinnalle mahtuisi hyvin yksi vanhoja suunnitteluarvoja kunnioittava, hieman pilke silmäkulmassa tehty roolipelisarja.
