Mikä saa miehen vetämään nahkahousut jalkaan ja kiipeämään lavalle? Guitar Hero -sooloprojekteista tutun Tom Turmion uusi bändi Medium Fail kertoo, mikä keikkaelämässä viehättää. Yksinoikeudella vain Pelit-lehdessä!
”Emmä tiedä, siinä on vaan niinku ihan oma fiiliksensä, you know”, pohtii Tom Turmio, Medium Failin kitaristi ja lauluntekijä. Tummasta pukeutumisestaan tunnettu hevimies on sonnustautunut tuttuun mustaan vaateparteen, mutta treenikämpän naulakkoon huolimattomasti heitetty silkkihuivi kertoo uudistumisesta.
”Musta vaan tuntu, että oli aika muutokselle. Hevin sooloilun jälkeen vanhojen kamujen näkeminen oli mukavaa ja me pystytään taas mahtumaan samaan treenikämppään ilman että siitä tulee ihan hirvee fallout.”
Kitarasankarin siirtyessä osaksi isompaa bändiä musiikkityyli on vaihtunut hiukan entistä kevyempään. Osa jäsenistä on tuttuja jo soolouran ajoilta, mutta tällä kertaa mukaan ovat mahtuneet uusi rumpali ja laulaja. Mutta mistä bändin nimi sai alkunsa?
”Se ponnahti vaan esiin yksissä harkoissa. Mä halusin viestittää faneille, että mä en enää soita pelkkää tilulilua tai heviä. Uudella lätyllä ollaan menty paljon kevyempään suuntaan ja me ollaan kaikki kasvettu muusikkoina”, kuittaa Turmio.
”Plus studio piti siitä!” muistuttaa manageri takarivistä. Turmio mulkaisee napakasti.
Kitarasankarin vapaapäivä
Punavuorelaisen treenikämpän lattia tömisee ja tyhjät oluttölkit kolisevat nurkissa, kun Medium Fail vetää läpi uusinta settiään. Meno näyttää tutulta kaikille Turmion Guitar Hero -sooloprojektin ystäville. Hyvin vähän on muuttunut, musiikkityyli vain on pääosin kevyempää rokkia, ja kitarasankari ei enää varjosta taustabändiä kokonaan jalkoihinsa.
Turmion mielestä tuttuus on vain hyvä asia, sillä soolouran faneja on turha ruveta kiusaamaan liian radikaaleilla muutoksilla. ”Jos homma toimii, niin miksi sitä pitäisi ruveta fixaan?” kuuluu pikainen vastaus bändin päämieheltä. Muut nyökkäilevät myöntelevästi soittimiensa takaa.
Entä millaisena Turmio näkee oman roolinsa uudessa bändissä? Huhujen mukaan kitarasankari on vetäytynyt tällä kertaa hiukan taka-alalle ja jättänyt tiukimmat tilutukset odottamaan seuraavaa sooloprojektia.
”Täytyy myöntää, että mä olen tietoisesti ottanut hiukan iisimmin. Vaihtelu virkistää, you know. Etenkin edellisen sooloprojektin biisit ulkoa osaaville Medium Failin skittakuviot ovat varmasti aika easyja seurattavia, mutta tää ei nyt tarkoita, että mä olisin muuttunut tylsäksi. Vähän simppelimmät sormitukset vaan sopivat paremmin bändissä soittamiseen. Tiukempi ryhmäfiilis korvaa asiaa hyvin.”
Aivan ilman herkkuja tiluhetkiä Turmio ei ole fanejaan jättänyt. Yhteensä 58 biisin tripla-cd:llä on muutamia todellisia namupaloja, jotka osuvat varmasti tiukemmankin kitaraveteraanin makuhermoon. Erityisesti setistä nousee esille hulppea The Outlaws -coveri Green Grass and High Tides, jonka kymmenminuuttinen southern rock -fiilistely todistaa jälleen, mihin Turmio halutessaan pystyy. Heikompaa alkaa hirvittää jo pelkkä sormitaituruuden sivusta katsominen. Kappale on samalla koko levyn pisin.
”Kannattaa muuten ottaa huomioon, että mä olen vaihtanut uuteen skittaan ja muuntanut tyyliäni hiukan. Medium Failissa käytetty tekniikka vaatii paljon tiukempaa ajoitusta kuin sooloprojektin letkeä tyyli. Erityisesti hammer-onien ja pull-offien kanssa saa olla paljon tarkempana, joten kaikki easylta näyttävä ei välttämättä ole sitä. Itse tykkään tästä uudesta tyylistä tosi paljon, aikaisemmin soittaminen oli välillä vähän liiankin helppoa”, huomauttaa Turmio.
”Sooloprojektin Gibson on silti hieno soitin ”, huikkaa manageri taustalta ja saa päähänsä Turmion heittämän puolitäyden oluttölkin.
”Yleisö on ottanut meidät tosi hyvin vastaan. Keikoilla on paljon tiukempi fiilis kuin sooloprojektin lavalla koskaan oli. Erityisesti tykkään siitä, että jengi on oppinut meidän biisien sanat ulkoa. Ennen mulle vaan taputettiin hyvän soolon tahtiin, nyt porukka oikeasti laulaa sanojen mukana kun homma menee putkeen. Se lämmittää tällaisen vanhan kitarahaamun sydäntä.”
Rumpalin rankka ilta
Medium Failin tärkein uusi juttu on rumpalin esiinnostaminen. Ennen ketään ei kiinnostanut, soiko Turmion taustalla rumpukone vai aito soittaja. Nyt biisivalinnat on tehty niin, että myös rumpusetin sankari pääsee loistamaan parrasvaloissa, haluttaessa myös ihan soolona kitaran ja laulajan tavoin. Vain basisti jää taka-alalle eikä pääse kohoamaan kimppaesiintymistä korkeammalle.
”Mä en vaihtaisi rumpuja mihinkään muuhun soittimeen, ne on vaan niin pirun hauskoja hakattavia”, ilakoi Medium Failin itseoppinut rumpali Robert Von. ”Et sä mitään muuta osaiskaan soittaa”, täsmentää Turmio sohvan nurkasta.
”Vakavasti ottaen rumpalin homma on yllättävän haastavaa, pakko tunnustaa ja nostaa hattua Robertille”, jatkaa Turmio. ”Mä luulin osaavani soittaa mitä tahansa instrumenttia vähintäänkin hyvin, mutta tiukempien kuvioiden kanssa menin rummuissa ihan solmuun. Oli pakko ottaa vispilä kauniiseen handuun ja aloittaa ihan perustasolta. Harkoissa hakkaan välillä rumpuja ihan silkasta ilosta, mutta keikalla mun kannattaa pysyä skitan varressa, ettei lavalle lennä liikaa pulloja.”
Robert Von siirtyy hetkeksi sivuun rumpusetin takaa ja pääsen kokeilemaan oikeiden puisten rumpupalikoiden kanssa fiilistelyä. Pakko se on myöntää: vaikka kitarointi onkin hyvin hanskassa, on rumpujen kanssa esiintyminen aivan erilaista. Bändi naureskelee vieressä, kun hapuilen helpoimpien kappaleiden tahdissa. Erityisesti basarin polkeminen oikeaan aikaan ei lähde heti aivan luonnostaan. Hiljalleen homma alkaa kuitenkin kulkea ja rytmi vie mukanaan. Rumpalointi on aivan pirun hauskaa!
”Huomaat varmaan, miksi mä esiinnyn melkein aina ilman paitaa”, hymyilee Robert Von harjoitussetin päätyttyä. Ja toden totta, huomaan vasta nyt, että paidan selkämys on hiestä märkänä. ”Rumpujen soittaminen on pirun fyysistä hommaa, mutta mä diggaan siitä just sen takia. Sitä ei voi verrata Tompan staattiseen kitarointiin”, kuittaa Robert Von takaisin Turmion suuntaan.
Mutta miksi Von on valinnut työkaluikseen sähkörummut rokkihenkisemmän setin sijasta? Eikö kohtuullisen kovaa materiaalia olevista tasoista lähde hirveä kolina, kun niitä hakkaa oikein olan takaa?
”Kieltämättä meteli on aika kova, mutta se ei kunnon keikan äänenvoimakkuuksilla haittaa yhtään. Himassa harjoitellessa asia on hiukan eri ja joskus mietin, kuuluuko rumpujen räminä naapuriin varsinaista musiikkia kovempaa. Vielä ei ole tullut häätöä, mutta joskus saan ilkeitä katseita porraskäytävässä.”
Suuri salaisuus
Turmion uuden bändin laulusolistista pidettiin pari kuukautta sitten hirveä mediahaloo, jossa salailu ja lopullinen julkistus venyi lähes koomisiin mittasuhteisiin. Nyt kaikki varmasti jo tietävät, että ensimmäisen levyn vokaaleista vastaa ruotsalaisesta SingStar-bändistä tuttu Anneke Smith. Miten rokki on alkanut sujua?
”Onhan tää ollut tosi kiva kokemus ja odotan innolla ensimmäisiä keikkoja yhdessä poikien kanssa. Mun edelliseen bändiin verrattuna Medium Failissa laulaminen vaatii hiukan enemmän tarkkuutta. Täytyy tunnustaa, että SingStarissa tuli joskus huonona päivänä vaan hyräiltyä biisin tahtiin ja taustanauha hoiti hommat, mutta mä olen oppinut läksyni ja tällä kertaa keskityn hommaan 110-prosenttisesti”, lupaa Anneke.
”Tosin sen verran on pakko myöntää, että ennakkohypen kaltaista virheetöntä tulkintaa ei Medium Failissakaan välttämättä tarvita”, jatkaa Anneke hiukan kiusaantuneena. ”Studion pojat kyllä hoitavat autotunella homman kotiin virheettömästi, vaikka en muistaisikaan kaikkia sanoja. Riittää, että pysyn oikealla äänenkorkeudella ja sanon jonkun konsonantin aina tavun alkuun menoa ryydittämään. Mutta en mä enää vajoa moiseen ja osaan jo sanat ulkoa keikkoja varten.”
”Tom on kiinnittänyt kappalevalinnoissa erityistä huomiota siihen, että laulajalla on koko ajan mielekästä tekemistä, mistä mä olen tosi kiitollinen. Medium Failissa suurin osa biiseistä sopii hyvin ihan normaaliäänelle, mutta esimerkiksi Rushin Tom Sawyer vaatii sen verran korkeaa äänialaa, että joillekin miehille se varmaan aiheuttaa probleemoita. Mulle korkealta ja kovaa vetäminen ei tietenkään ole ongelma.”
Bändin vaihtumisesta huolimatta Anneken tyyli on pysynyt pitkälti ennallaan, mikä ilahduttaa varmasti kaikkia vanhoja Singstar-faneja. Vokalisti on miksattu mukavasti riittävän esiin, jotta ääni erottuu muista soittimista. Hauskana ideana Turmio on lisännyt väliin pieniä osuuksia, joissa Anneke hakkaa mikillä tahtia.
Basisti jumalan armosta
Bändinpaikoista kaikki muut on täytetty vakituisesti, mutta basisti vaihtelee biisistä toiseen. Keikoilla Medium Failin bassosta vastaa Peter Hanks, joka on tehnyt vastaavia liveduuneja myös muille bändeille.
”Levyn musatyylit vaihtelevat sen verran laidasta laitaan, että tuntu luontevammalta pyytää hyviä kavereita soittelemaan eri biiseillä”, selittää Turmio. ”Päädyin Medium Failin biisejä kynäillessäni siihen, että kaikissa kappaleissa on aina yksi kitara ja basso Guitar Hero -projektista tutun vaihtelevan leadin ja rytmin sijasta. Näin bändiin ei tarvittu lainkaan kakkoskitaristia”.
”Soitan levyllä pari biisiä, mutta livehommat on mun veressä”, kommentoi Peter valintaansa bändin livekokoonpanoon. ”Diggaan vetää kunnon settiä lavalla yleisön edessä, fiilis on ihan eri kuin studiossa soitettaessa. Olen esiintynyt Tompan kanssa aikaisemmin pari kertaa Guitar Heron aikoihin, ja vaikka Medium Failin bassokuviot ovat hiukan yksinkertaisempia, korvaa tiukempi tunnelma menetetyn haasteen”.
Levyä ja treenejä kuunnellessa täytyy antaa pisteet kotiin Turmion valitsemalle miksaajalle. Guitar Herossa basso jäi aina hiukan taka-alalle, mutta tällä kertaa myös basisti on miksattu esiin todella hienosti. Kaikki soittimet eroavat toisistaan ja jokaista pystyy halutessaan helposti seuraamaan. Kunnon äänentoiston kanssa basso murisee kivasti vatsanpohjassa.
Keikalla nähdään
Treenikämpällä pauhaaminen on vain työtä, mutta keikkaelämä on se syy, miksi Turmio pisti Medium Failin kasaan. ”Sooloprojektien kanssa pakertaminen oli todella hauskaa hommaa, mutta studiotyön ja pienimuotoisten baarikeikkojen jälkeen matkahammasta alkoi taas kolottaa. Yhdessä bändikavereiden kanssa reissaaminen ja isommilla lavoilla esiintyminen on vaan ihan erilainen kokemus”.
Vaikka Turmio on kitarapiireissä kuuluisa, ei uuden bändin tie megalavoille silti aukea itsestään. Pienempien keikkojen kautta fanikanta on lähtenyt joka tapauksessa mukavaan kasvuun ja pian edessä on ensimmäinen ulkomaankeikka Tukholmassa.
”Oli ihan kiva aloittaa parilla pikkukeikalla, mutta levy on lähtenyt myymään tosi hyvin Keski-Euroopassa ja Etelä-Amerikassa. Muutaman eurokeikan jälkeen suunnitelmissa onkin lähteä huudattamaan yleisöä São Paoloon. Mulla on isoja odotuksia siltä tourilta”, myhäilee Turmio.
Turmio ei ole turhaan optimistinen. Medium Failin esikoislevy on täynnä hittejä ja bändin keikkaenergia on käsin kosketeltavaa. Lisäbonuksena bändi on luvannut julkaista netissä runsaasti uutta materiaalia.
Vaikka Yhdysvalloissa julkaistu esikoinen on osoittautunut hitiksi, ikävä kyllä levy-yhtiö päätti yllättäen viivästyttää julkaisua Euroopassa. Alan johtavien analyytikkojen mukaan operaatiolla halutaan parantaa huhtikuussa alkavaa uutta tilivuotta. Levy-yhtiön edustaja eivät kerro eivätkä kommentoi, joten toivokaamme julkaisun tapahtuvan jo huhtikuussa.
* * * * * *
Rokkitähden työkalut
Kunnon musapeli vaatii kunnon ohjaimet. Guitar Herojen tavoin Rock Bandin starat esiintyvät aitoja soittimia riittävästi muistuttavilla instrumenteilla, jotka auttavat keikkatunnelmaan uppoutumisessa ratkaisevasti.
Pakettiin kuuluu yksi kitara, rummut ja mikrofoni. Bassoa soitetaan samanlaisella kitaraohjaimella. Täyttä neljän hengen bändiä halajaville edullisin vaihtoehto on antaa basistin käteen Guitar Hero III -ohjain, joka toimii Rock Bandin kanssa kaikilla muilla alustoilla paitsi PS3:lla. Mustan tornin omistajat joutuvat kärsimään julkaisijoiden välisestä nokittelusta, eivätkä voi ainakaan tällä hetkellä hyödyntää vanhaa Les Paul -ohjaintaan.
Soittimet ovat langattomia kaikilla muilla alustoilla paitsi Xbox 360:lla. Tästä on sekä hyötyä että haittaa, sillä vastaavasti vain Xbox 360 -version mukana tulee neliporttinen USB-keskitin. Tästä voi koitua ongelmia uudemmalla, vain kahdella USB-portilla varustetulla PS3-mallilla rokkaaville. Jos soittimien virta uhkaa loppua kesken, ei niitä voi kytkeä USB-piuhalla PS3:een kuin vain kaksi kerrallaan, ellei käytössä ole alkuperäinen neljän USB:n malli tai sitten erikseen hankittu USB-keskitin.
Langallisista soittimista on tositoimissa yllättävän vähän haittaa. Johtosotku on kyllä kaikkien ohjainten ollessa kytkettynä melkoinen, mutta piuhat ovat riittävät pitkät helppoa sijoittelua varten. Erityisesti mikrofonin kaapeli riittää vaikka porraskäytävässä joraamiseen.
Kitara ja basso
Perinteiden velvoittamana myös Rock Bandin soittimet on lisensoitu oikeiden instrumenttivalmistajien nimiin. Kitara perustuu tällä kertaa legendaariseen Fender Stratocaster -malliin ja on muotoilultaan leikkikitaroista ylivoimaisesti paras. Koko on hiukan aikaisempaa suurempi, minkä ansiosta ohjain tuntuu entistä aidommalta. Vastaavasti painoa on myös mukavasti ja hihnan pituus riittää rokkihenkiseen reisikorkeudelta soittamiseen.
Guitar Hero III -ohjaimesta poiketen Fender on koottu yhdestä palasta eikä sitä voi purkaa kuljetusta varten. Tämän ansiosta kaula ei hölsky häiritsevästi, mutta miinuksena ohjain tarvitsee kuljetukseen oman kitarakassin.
Soittotuntuma on yllättävän erilainen kuin Guitar Heroissa. Tämä johtuu kahdesta asiasta: erilaisesta kieltä emuloivasta strum-kytkimestä ja leveämmin asetelluista frettipainikkeista. Strummi ei enää naksu sitä rämpyttäessä, mikä on hyvä asia. Jotkut testaajat valittelivat palautteen puutteesta, mutta itseäni se ei haitannut. Komennot menivät joka tapauksessa yhtä hyvin perille kuin ennenkin.
Frettipainikkeita on Fenderissä kaksin kappalein, yksi setti tutussa paikassa kaulan yläosassa ja toinen kaulan juuressa lankun lähellä. Ylemmät fretit ovat hiukan Guitar Hero -ohjaimia leveämmät ja siksi kauempana toisistaan. Tämän takia sormia täytyy liikuttaa aikaisempaa enemmän, mikä vaatii hetken harjoittelua. Etenkin alussa tiukemmissa tilukohdissa voi tulla paljon tyhmältä tuntuvia virheitä. Tähän vaikuttaa myös se, että peli on aikaisempaa huomattavasti krantumpi hammer-onien ja pull-offien ajoituksen kanssa.
Harjoittelun jälkeen fretit toimivat erinomaisesti, mutta painikkeet kolisivat ainakin testikitaroissa todella äänekkäästi. Klonksuna on häiritsevän voimakasta, jos pelin äänenvoimakkuus ei ole riittävän kovalla. Kolina antaa kitarasta myös halvan ja muovisen fiiliksen, vaikka muuten osat eivät heilukaan turhia.
Toinen frettisetti kaulan juuressa on huomattavasti yleiskäyttöön tarkoitettua kapeampi. Painikkeita voi käyttää koska tahansa, mutta vain niiden avulla erikseen merkityt soolo-osuudet voi näpytellä menemään ilman strummin rämpyttämistä. Soolot voi toki soittaa myös tutummalla frettisetillä ja strummilla kuten muunkin osan biisistä, jos niin haluaa. Tämä on hyvä, sillä itse en ainakaan päässyt millään sinuiksi kaulan juuressa olevien frettien kanssa. Niillä soittaminen on pystyasennossa todella hankalaa, mutta tuolilla istuttaessa homma alkaa toimia paremmin. Mutta kuka rokkaa istualtaan?
Kitarassa on viisivaiheinen kytkin, jolla voi vaihtaa neljän erilaisen tehosteen ja biisin peruskitarasoundin välillä. Tehosteet toimivat vain overdriven (lue: star powerin) ollessa päällä ja soolo-osuuksien aikana. Kaiulla ja wah-wahilla kikkailu on satunnaisen hauskaa, mutta pääosin kytkin jää suosiolla unohduksiin.
Muotoilultaan Fender on miellyttävä. Lankun reunat on pyöristetty sopivasti ja yläreuna on kallistettu niin, että käsi ei paina kitaran reunaan. Xbox 360 -versiossa on paikka Live-kuulokemikille, joten yritteliäs kotikammarin Gary Moore voi vaikka kitaroida ja laulaa headsettiin samaan aikaan.
Rummut
Rokkibändin fyysisin rooli kuuluu rumpalille, joka huhkii menemään nelipadisen, sähkörumpuja muistuttavan setin kanssa. Paketissa on jalusta, jolla rummut saa säädettyä melko vapaasti haluamalleen korkeudelle. Jos lattiatilaa ei ole, bongot voi iskeä myös pöydän reunalle.
Bassorumpua simuloiva poljin yhdistetään muuhun settiin hiukan liian lyhyellä johdolla ja jalustan valmiit sijoituspaikat eivät ainakaan istuneet omiin jalkoihini kunnolla. Kaapeli on venyvää kiekuramallia, joten polkimen saa kyllä viritettyä haluamaansa paikkaan. Hommaan tarvitaan ihan aitoon malliin roudariteippiä, sillä liian heikosti kiinnitetty poljin voi lähteä matkoille kesken kuumimman basariosuuden.
Basson soittaminen on muutenkin rumpujen haastavin osuus. Tuolin oikean korkeuden merkitystä ei voi painottaa liikaa, sillä liian matalan istuimen kanssa polvi on helposti liian jyrkässä kulmassa ja jalka väsyy todella nopeasti. Oikean tuolin ja tekniikan kanssa soitto sujuu ongelmitta pitkissäkin sessioissa, sillä poljinta voi kätevästi pitää pohjassa ja päästää ylös vain rytmin polkemista varten.
Rummuttamisen hienoon fiilikseen vaikuttaa yllättävän paljon se, että hakkaaminen hoidetaan aidoilla puisilla rumpupalikoilla. Tunnelmaa kyllä laskee kovaa materiaalia olevista rumpupadeista lähtevä kova meteli, etenkin voimankäytön kasvaessa ja illan venyessä pikkutunneille. Jos naapureiden tai perheenjäsenten valituksista ei tarvitse välittää, riittävän korkealle nostettu äänenvoimakkuus tietenkin korjaa ongelman. Kerrostaloyksiössä tuntuu siltä, että jatkuva paukutus kuuluu seinän läpi varmasti varsinaista musiikkia pahemmin.
Metelistä huolimatta rumpujen tuntuma on hyvä eikä väkivaltaa välttämättä tarvita. Olan takaa hakkaaminen on niin paljon hauskempaa, että rytmiin uppoutunut soittaja päätyy varmasti jossain vaiheessa ostamaan musiikkikaupasta toisen setin palikoita poikki napsahtaneiden tilalle.
Valitan rumpujen padikontrollien ja erityisesti Xbox 360 -nappulan sijoittelusta. Ne on rakennettu kahden keskimmäisen rumpupadin väliin niin, että painiketta tulee helposti lyötyä kesken hektisimmän fiilistelysession. Testibändistä kokeneinkin rumpali löi nappulaa jossain vaiheessa iltaa, mikä häiritsevästi katkaisee biisin ja pudottaa kaikki pois rytmistä.
Mikrofoni
Laulamiseen voi käyttää periaatteessa mitä tahansa mikrofonia tai Xbox 360:n live-kuulokesettiä, mutta aidompaan fiilikseen päästään paketin omalla mikrofonilla. Mustan värinen mikki on riittävän painava, jotta se pysyy kädessä mukavasti. Lisää autenttisuutta luo metallinen suojaverkko. Langallisen Xbox 360 -mikin johto on takuulla riittävän pitkä.
Äänenlaadultaan mikrofoni on erinomainen, eikä laulajan ole pakko huutaa kurkku suorana. Heikompikin ääni rekisteröityy ongelmitta, vaikka ympärillä pauhaisi kova rokkenrolli. Tämä on hyvä, sillä normaaliäänelläkin lauletun bileillan huomaa seuraavana aamuna, kun kurkku pihisee puhumisen sijasta.
Mikki sopii mihin tahansa tavalliseen mikrofonitelineeseen, jos sellaisen haluaa ostaa tunnelmaa lisäämään. Ainoa heikko puoli mikrofonissa on, että siinä ei ole lainkaan padipainikkeita. Tämä on sinänsä loogista, mutta nyt laulajan täytyy hoitaa valintansa hankalasti erillisellä padilla.
Jumala armahtaa, rokkari ei
Rokkibändin soittimilla päästään mahtavaan tunnelmaan, mutta starat eivät tunnetusti kohtele soittimiaan helläkätisesti. Miten siis on kestävyyden laita, alkaako fretti heilua ja rumpukalvo rämistä pitemmässä käytössä? Pientä parannettavaa Rock Bandin soittimissa tuntuu tällä saralla olevan.
Kitaroiden heikoin lenkki on vibrakampi. Kahdesta testikitarasta toisessa se oli viikkojen grindauksessa sanonut itsensä kokonaan irti ja repsotti surullisesti kuin kuollut kukkanen. Samassa yksilössä myös strummi osoitti jo merkkejä parasta ennen -päivämäärän lähestymisestä, ja sitä piti välillä hakata sormet verillä, jotta komennot menivät perille. Kytkin ei myöskään toiminut enää lainkaan ylöspäin. Hiukan oudosti kitaran säilyttäminen pystyasennossa tuntui antavan strummille tekohengitystä ja soitin toimi taas pari tuntia ongelmitta. Myös parin muun Rock Band -omistajan kitaroissa on ollut ongelmia strummin kestävyyden kanssa.
Rummut tuntuvat kestävän kovaa hakkausta eikä niiden kanssa ilmennyt ongelmia. Muovinen bassopoljin sen sijaan on toista maata: treenikämpän nurkassa lojuneet kaksi poikki napsahtanutta pedaalia kertoivat omaa karua kieltään. Asia mahdollisesti korjataan euroversion julkaisuun mennessä, mutta varmuutta hakeva voi ostaa esimerkiksi Amazonista pedaaliinsa erillisen metallivahvikkeen. Toki moisen vahvistuksen voi helposti tehdä itsekin.
Pääsääntöisesti soittimet toimivat hyvin, mutta aina löytyy maanantaikappaleita. Ainoa todellinen valmistusmoka lienee juuri rumpujen bassopedaali. Väittäisin, että rokkibändin soittimet eivät ole kestävyydeltään aivan samaa tasoa kuin Guitar Herojen vastaavat.
Tapio Salminen
* * * ** *
Rokkarin tunnistaa jo naamasta
Rock Bandia voi pelata yksinpelinä laulaen, kitaralla tai rummuilla. Uusia bonuskappaleita ei osteta keikoista saaduilla tuloilla, vaan biisit avataan yksi kerrallaan lisäkeikkaa heittämällä. Tämän jälkeen kappaleet ilmestyvät pikasoittolistaan muiden biisien joukkoon sinisellä pallukalla merkittyinä. Systeemi toimii muuten hyvin, mutta lisäbiiseistä ei voi suoraan valita niitä paria odottamaansa herkkua, vaan kaikki on pakko kahlata läpi pelin osoittamassa järjestyksessä.
Yksin- ja moninpelissä jokainen voi luoda oman hahmonsa. Naamataulu valitaan parista valmiista vaihtoehdosta ja lavaesiintyminen määräytyy hauskasti asenteella, oli kyseessä sitten teatraalinen gootti tai anarkistisesti nykivä punkkari. Vaatevalinnat ovat alussa vähäisiä, mutta uran edetessä valittavaksi tulee jatkuvasti kasvava määrä erilaisia kuteita, aurinkolaseja, partamalleja ja kampauksia. Kehoaan voi koristella myös tatuoinneilla, joiden asettelusysteemi on ankea halpisversio Need for Speedien auton koristelusysteemistä. Valmiskuvia voi väännellä ja käännellä, mutta lopputulos näyttää yleensä tyhmältä. Onneksi asialla ei ole käytännössä mitään vaikutusta pelin viihdyttävyyteen.
Fanit ratkaisevat kohtalosi
Homman varsinainen pihvi on bändimoninpeli, joka eroaa rakenteeltaan yksin soittamisesta. Bändin voi kätevästi koota mistä tahansa soittimista niin, että mukana on vähintään kaksi taiteilijaa. Soittajia voi lisätä ja poistaa uran edetessä milloin tahansa, joten yhden kaverin haihtuminen paikalta ei katkaise hauskaa iltaa. Yritteliäs rokkaaja voi myös pelata yhden miehen bändinä esimerkiksi laulamalla ja soittamalla bassoa samaan aikaan.
Bändipelin juttu on fanien kerääminen, sillä ilman innokasta fanipohjaa ura ei urkene. Jokaisesta onnistuneesta esiintymisestä tulee lisää seuraajia, ja tämä puolestaan avaa uusia keikkapaikkoja ja settilistoja. Vastaavasti mokattu esiintyminen ajaa faneja parempien rokkareiden luokse, joten kaikkien kannattaa suosiolla aloittaa itselleen sopivalla vaikeustasolla.
Ovelin asia bändipelissä on se, että tietyn pisteen jälkeen vaikeustasoa on pakko nostaa. Samat helpot esiintymiset eivät enää riitä innostamaan uusia faneja vaikka biisi menisikin läpi kullanhohtoisella viiden tähden arvosanalla. Tämä voi häiritä joitain soittajia, mutta itse pidin ajatuksesta. Näin pelaajan taidot väkisinkin paranevat rokkitähden uran edetessä. Ja jos rumpalilta loppuvat kädet kesken, on syytä treenata enemmän ennen oikean yleisön eteen hyppäämistä.
Toinen hauska yksityiskohta on settilistojen vapaamuotoisuus. Valmiiksi osoitettujen settien sijasta kullakin keikalla soitettavat biisit voi valita melko vapaasti. Näin homma tuntuu tuoreelta vielä pitkään, vaikka kappaleita ei yhteensä välttämättä hirveän paljon olekaan tarjolla.
Bändiura on koukuttava kokemus, ja ainoa valittamisen aihe tulee siitä, että uraa ei pääse luomaan netissä. Bändinä voi netin kautta soittaa vain yksittäisiä biisejä.
Tapio Salminen
* * * * * *
Rock Bandin biisilista
(USA-versio)
Rolling Stones – Gimme Shelter
Aerosmith – Train Kept a Rollin’
The Who – Won’t Get Fooled Again
Boston – Foreplay/Long Time
Mountain – Mississippi Queen
The Police – Next to You
David Bowie – Suffragette City
Black Sabbath – Paranoid
Blue Oyster Cult – Don’t Fear the Reaper
The Ramones – Blitzkrieg Bop
Deep Purple – Highway Star
Kiss – Detroit Rock City
Molly Hatchet – Flirtin’ With Disaster
The Outlaws – Green Grass and High Tides
Sweet – Ballroom Blitz
Rush – Tom Sawyer
Bon Jovi – Wanted Dead or Alive
The Clash – Should I Stay or Should I Go
Faith No More – Epic
R.E.M. – Orange Crush
Iron Maiden – Run to the Hills
Foo Fighters – Learn to Fly
Metallica – Enter Sandman
Nirvana – In Bloom
Stone Temple Pilots – Vasoline
Weezer – Say It Ain’t So
Smashing Pumpkins – Cherub Rock
Radiohead – Creep
Beastie Boys – Sabotage
Hole – Celebrity Skin
Garbage – I Think I’m Paranoid
Soundgarden – Black Hole Sun
The Hives – Main Offender
Queens of the Stone Age – Go With the Flow
The Strokes – Reptilia
Jet – Are You Gonna Be My Girl
OK Go – Here It Goes Again
Nine Inch Nails – The Hand That Feeds
Pixies – Wave of Mutilation
Yeah Yeah Yeahs – Maps
Red Hot Chili Peppers – Dani California
Coheed & Cambria – Welcome Home
Fallout Boy – Dead on Arrival
The Killers – When You Were Young
New Pornographers – Electric Version
Lisäksi 13 avattavaa bonuskappaletta.
* * * * *
Metallicaa netistä
Rock Band on soittimineen kallis, eikä rahanmeno lopu siihen. PlayStationin ja Xboxin nettikaupasta löytyy kiusallisen houkuttelevia biisejä ja biisipaketteja. Tehokkaana kannustimena toimii sekin, että pelilevyllä on stygejä vähemmän kuin Guitar Heroissa. Tarkoitus onkin ohjata pelaaja vinguttamaan Visalla kipakka soolo.
Lisäbiisien julkaisutahti on USA:ssa ollut kova. Kahden ensimmäisen kuukauden aikana julkaistiin Metallica-, Queens of the Stone Age-, The Police-, David Bowie-, Black Sabbath- ja Oasis-paketit sekä muun muassa Clashia ja Ramonesia sisältävä punkkipaketti. Maaliskuussa ilmestyvät trash-, metalli- ja Nine Inch Nails -paketit.
Paketoidut biisit voi ostaa myös yksittäin. Osa yksittäisistä biiseistä taas ei kuulu mihinkään pakettiin. Yhdysvalloissa yksittäisen biisin hinta on veroineen 2,20 dollaria. Kolmen biisin paketit maksavat 5,95 dollaria. Euroalueen hintoja ei ole julkistettu. Ne lienevät hiukan kalliimpia.
Nettikauppaan on luvattu myös kokonaisia levyjä. Nimeltä on tähän mennessä mainittu Nirvanan Nevermind ja The Whon Who’s Next. Luvassa on myös toistaiseksi nimeämätön Metallican albumi. ...And Justice for All -levyn tykittäminen alusta loppuun voisi olla melkoinen rytistys! Itse pidän peukkuja Master of Puppetsin puolesta.
Biisien ostamista ei ole integroitu itse peliin, vaan se tehdään normaalisti PlayStation Storessa. Sinne pääseminen ja ostosten tekeminen vaatii melkoisen määrän klikkauksia eikä biiseistä kuule näytepätkiä, joten ratkaisu on selvästi kankeampi kuin SingStarin SingStore. Mieluummin silti kankea mutta vilkkaasti päivittyvä kuin sujuva ja puolikuollut. Biiseihin voi tutustua vaikka YouTubessa.
Pelilevyn 58 biisistä vain seitsemän on cover-versioita. Nettikaupan biiseissä ei päästä yhtä hyvään suhdelukuun, mutta valtaosa on silti alkuperäisversioita. Covereita ei tueta! Netistä ostetut biisit ovat pelilevyn biisejä hiukan huonompia myös siksi, että niistä puuttuu laulamaan intoutuva yleisö. Ihokarvat nousevat pystyyn, kun bändi vetää kybällä ja yleisö hoilaa mukana. Olisi hauskaa kuulla se Oasistakin soittaessa. Geneerisellä yleisön hurrauksellakin silti pärjää.
Eurooppalaiset saavat omaan musiikkimakuunsa räätälöidyn biisilistan. Tarjolle tullee kiinnostavia biisejä, mutta silti suurin toiveeni olisi, että USA:ssa julkaistut biisit saataisiin mahdollisimman pian Eurooppaan, sillä tarjonta rapakon takana on loistava.
Heikki Hurme
* * * * * *
Rokkikukko pähkinöinä
Rock Band ei ollut sellainen peli, jonka päättää ostaa ennemmin tai myöhemmin. Se piti saada välittömästi. Toisin sanoen heti, kun se jouluna julkaistiin Pohjois-Amerikassa. Eikä hoppuilu ole harmittanut kertaakaan kahden kuukauden rankan rokkaamisen aikana, vaikka kitara on vaatinut korjailua ja pysyy tällä hetkellä kunnossa teipillä ja pyhällä hengellä.
Kimpassa on kivempaa ja bändinä soittaminen on vielä huomattavasti hauskempaa kuin kitarasankarointi kaverin kanssa. Bändissäni on valitettavasti jatkuva basistivajaus, sillä Guitar Hero 3:n kitarat eivät toimi PS3:n Rock Bandissa, eikä yksittäin myytäviä Rock Band -soittimia vielä saa. Se ei ole silti hidastanut rankkaa rock-elämää.
Uudessa elämäntyylissä on yksi käytännön ongelma. Se vaatii kavereita, joilla on paljon vapaa-aikaa. Nettipelistäkään ei ole korvikkeeksi, koska bändissä soittaminen etätyönä on hajutonta ja mautonta. Siksi yksinpeli on edelleen tärkeää. Rock Bandin soolokitarointi on kuin Guitar Hero hyvillä biiseillä, mutta shown varastaa uusi ”Drum Hero”. Rumpujen hakkaaminen on uutuudenviehätyksen ansiosta yhtä hauskaa kuin ensikosketus Guitar Heroon. Hiki virtaa, käsiä särkee ja oma roudaribändäri käy kierroksilla, kun kotisohvan Keith Moon takoo ilman paitaa rumpuja illasta toiseen. Mutta on se sen arvoista!
Kitaroinnin Guitar Heroja helpompi vaikeustaso sopii minulle mainiosti. Hyvää helpotuksessa on myös se, että kynnys siirtyä medium-tasolta hardille mataloituu, kun viiden fretin opettelun yhteyteen ei isketä liikaa yleistä vaikeutumista.
Kestävyysongelmat tuskin vaivaavat, tai ainakaan toivottavasti eivät, Eurooppaan tuotavia skeboja. Kitaran tuntuma sen sijaan vaatii totuttelua. Sen jälkeen se on suorituskyvyltään samaa tasoa Guitar Hero -kitaroiden kanssa. Fiiliksessä se vetää kuitenkin pidemmän korren. Jämäkkä ja kokoa kasvanut Stratocaster rokkaa tykimmin kuin pieni ja nitisevä Les Paul. Rumpuja on vaikea kritisoida ennen kuin joku tekee paremmat.
Yksinpeliinkin olisi ollut mukava saada bändin maailmankiertueen monipuolisuutta vastaava pelimuoto, eikä vain yksinkertaista Guitar Hero -kopiota. Muutakin pientä napinan aihetta löytyy, mutta se on kärpäsen surinaa, kun soitto alkaa.
Rokkibändin Guitar Heroja menevämpi soittolista osuu nappiin ja maksullisten lisäbiisien kattaus on mukavan monipuolinen. Kun valikoima on laaja, ei tarjonnan tarvitse kosiskella koko soittajakuntaa. Esimerkiksi Metallica Packin biisit Blackened, …And Justice for All ja Ride the Lightning on selvästi suunnattu vanhoille faneille.
On se vaan niin hyvä! Suokaa anteeksi, menen soittamaan Paranoidin.
Heikki Hurme
94
