Teräksen salaisuus on ratkaistu. Vastaus ei löydy vihaiselta vuorijumalalta, vaan neljän napin yhdistelmästä. Crom, nauran sinulle valtaistuimellasi! XYBA!
Antiikin Roomassa valettiin läntisen sivilisaation perusta ja sodittiin niin että laakeriseppeleet pöllyivät. Roomaan sijoittuvia strategia- ja rakentelupelejä riittää pilvin pimein, mutta toimintapeleissä on gladius pysynyt tupessa. Populaarikulttuurissamme on sadanpäämiehen kokoinen musta aukko, jonka Ryse: Son of Rome yrittää täyttää.
Ryse on äärimmäisyyksien peli, jossa on komeat puitteet, ohut sisältö ja niin raakaa väkivaltaa, ettei sellaista ole uusien konsoleiden lanseerauspeleissä ennen nähty. Tätä on Rooma, tätä on Xbox One. Verta ja viihdettä.
Game of Romes
Kun Ryse alkaa, barbaarit ovat jo porteilla ja Rooma liekeissä. Kaikki näyttää menetetyltä ja jäljellä on enää kenturiosta kenraaliksi kohonneen Marius Tituksen viimeinen velvollisuus. Ennen perikatoa väsynyt veteraani haluaa vielä kertoa tarinansa. Hänen ainoa yleisönsä on itse keisari Nero.
Taisin aloittaa pelaamisen vähän nukuksissa, sillä minulta meni hetken aikaa tajuta, että Rysen historiallinen tarkkuus on pelkkää pintaa. Tunnistettavat nimet ja tapahtumapaikat ovat pelkkää silmänlumetta, sillä peli satuilee täysin omaa vaihtoehtohistoriaansa, jossa sotanorsuilla, soturiprinsessoilla, pohjoisen uhrijuhlilla ja lihaksi muuttuvilla myyteillä on kaikilla roolinsa.
Rysen Rooma on käytännöllisesti katsoen fantasiamaailma ja se on annettava taiteellisen vapauden nimissä anteeksi, muuten pelaamisesta ei tule mitään. Vapaudet lyövät päin näköä viimeistään Colosseumilla, jossa korkeuseroja ja massiivisia lavasteita vaihdetaan kuin nappia painamalla. Hyväksy tai kuole.
Vastapainoksi Mariuksen tarina osoittautui paljon vetovoimaisemmaksi kuin uskalsin odottaa. Mariuksen sotaretki kauas pohjoiseen voi aluksi tuntua päämäärättömältä, kyse ei ole missään vaiheessa filleristä. Merkitykset paljastuvat aikanaan.
Sankarina Marius olisi suorastaan naurettavan suoraselkäinen, ellei hänellä olisi vastassaan kaksi läpensä turmeltunutta ja asemassaan täysin koskematonta paskiaista. Kuten kulunut sanonta kuuluu, absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti. Juonenkäänteet ovat myös sen verran raadollisia, että huomasin aidosti jännittäväni pelin harvojen sympaattisten hahmojen puolesta.
Lähdemateriaali suorastaan sanelee, että Ryse: Son of Romen on oltava suorastaan sietämättömän pateettinen. Jos Gladiaattori-leffan kultaiset viljavainiot ja verellä tahritut ruusunterälehdet saivat sydämesi väräjämään, Rysen saarnat sotilaallisesta veljeydestä ja verellä lunastettavasta kunniasta tuskin valuvat hukkaan. Liikuttunut nielaisu. Klunks.
Toistoa, toistoa, toistoa
Ettei Ryse kuulostaisi liian hyvältä ollakseen totta, on aika palata Elysiumin pilvilinnoista takaisin todellisuuteen. Jos pelejä arvioitaisiin pelkästään tunteisiin vetoamisen ja elokuvamaisen toteutuksen perusteella, Ryse ansaitsisi täydet sata pistettä. Mutta kun tunteiden vuoristorata ei yksin riitä, itse ludus on väistämättä mielekkään interaktiivisuuden ja palkitsevien pelijärjestelmien summa. Ja juuri sillä osastolla Ryse kompuroi.
Välinäytösten ulkopuolella Rysessä ei tehdä juuri muuta kuin taistellaan. Se ei itsessään olisi ongelma, ellei taistelu olisi niin yksitoikkoista. Kyse on oikeastaan pelkästä reaktiotestistä, jossa iskuun vastataan torjunnalla, raivohyökkäykseen kierähdyksellä, kilven kohottamiseen tönäisyllä ja aukkoon puolustuksessa teräksellä. Koko peli tiivistyy oikeastaan näitä toimintoja edustavaan neljään nappiin. Ihan niin aivokuollut Ryse ei sentään ole, että taistelussa voisi ihan heittäytyä reaktiotestimoodiin – liikkuakin siis pitää.
Assassin’s Creedin taistelut ovat periaatteessa ihan samanlaisia, mutta sillä erotuksella, että aseissa on mistä valita. Rysessä miekka ja kilpi pysyvät alusta loppuun samoina, eikä miekalle tunneta muuta vaihtoehtoa kuin kertakäyttöiset heittokeihäät.
Mainittavaa taktista syvyyttä ei irtoa sen enempää yksinkertaisesta hahmonkehityksestä (valinnat ovat täysin näennäisiä) kuin lisäenergian suuntaamisesta terveyteen, lisävahinkoon, kokemusbonukseen tai fokukseen (ajan hidastamiseen). Energian buustailu on kaukana rakettitieteestä: ohjaamalla energiat terveyteen pysyy hengissä ja kovimmista vastustajista pääsee eteenpäin fokuksella.
Pelikaava rikotaan sentään pomotaisteluissa, joissa vakiotemput eivät yhtäkkiä toimikaan. Niissä on aivan oma rytminsä, joka on opeteltava yrityksen ja erehdyksen kautta. Rytmistä poikkeaminen tarkoittaa, että pataan tulee niin että soi. Se on tavallaan kiehtovaa ja tavallaan tosi ärsyttävää.
Rysen yksinpelikampanja ei ole edes kovin pitkä, hyvä jos kuusi tuntia, ja silti olin lopussa täysin kypsä koko pelisysteemiin. Sama meno olisi jatkunut kampanjan jälkeen gladiaattoriareenalla, lyhyen kokeilun jälkeen minun oli mahdoton perustella itselleni jatkamista. Idea kovenevia vihollisaaltoja vastaan taistelemisesta yksin tai co-op-kaverin kanssa oli sinänsä ihan kelvollinen.
Testudo kehiin
Yksitoikkoisuudestaan huolimatta Rysellä on hetkensä. Se nousee pelillisten ansioittensa yläpuolelle erityisesti silloin, kun päähenkilö Mariuksen annetaan johtaa miehiä esimerkillään. Kilpikonnamuodostelmassa marssiminen ja kilpien tiivistäminen nuolisateessa on eleettömyydessään äärimmäisen säväyttävää puuhaa. Pelin joukkokohtaukset ovat ylipäätään tosi hienoja, vaikka perustuvat suurelta osin valmiiseen käsikirjoitukseen.
Toisinaan pelaajalle tyrkytetään taktisia päätöksiä, joilla voi vaikuttaa taistelun kulkuun. Suunnatako roomalaislinnoituksen ballistat vihollisen piirityskoneita vai katapultteja vastaan? Valinta voi kuulostaa merkitykselliseltä, mutta lopputulos on silti se, että barbaarit vyöryvät varustuksille.
Mariuksen taktinen nerokkuus jää arvailun varaan, mutta hänen lähitaistelutaitojaan ei käy kiistäminen. Vaikka taistelu on pelkkää neljän napin rämpytystä, brutaaleista surmaliikkeistä ei ole koskaan pulaa. Kilpi naamaan, viilto kaulaan, raaja poikki ja pisto niskaan. Väkivalta esitetään hidastettuna ja lähikuvissa. Viimeisillä hetkillään vihollisten kasvoilla paistaa usein puhdas kauhu. Yritin uskotella itselleni, että ilmeellä tekijät yrittivät viestiä Rysen salattua väkivallan vastaista sanomaa. Muutenhan kyse olisi pelkästä mässäilystä.
Jos jotain, Ryse on Xbox Onen ylivoimaisesti näyttävin lanseerauspeli. Joukkokohtausten ja hienojen maisemakuvien ohella Rysen visuaalinen loisto ulottuu myös dialogikohtauksiin ja virtuaalinäyttelijöihin. Hahmot ovat ääninäyttelyä myöten vähintään yhtä vakuuttavia kuin Beyond Two Soulsin. Fotorealismi tosin tyssää jo vaatteisiin, joissa on aivan liikaa väriä ja kontrastia, että niitä uskoisi muun kuin videopelihahmon päälle.
Ryse on ristiriitainen teos. Viihdearvoltaan vastustamaton tarina, ensiluokkainen tekninen toteutus ja leuat loksauttavat lopetusliikkeet saavat melkein unohtamaan, että taistelupelinä se on melkein surkeinta mitä markkinoilta löytyy. Minkäänlaisesta uudelleenpeluuarvosta ei voi puhua, kun koko peli on samaa reaktiivista näpytystä: hyökkäys-torjunta-väistö-murto. Tykkäsin kampanjasta, mutta en ikimaailmassa pelaisi sitä uudestaan.
On vähän mälsää sanoa näin, mutta näillä avuilla Ryseä uskaltaa suositella vasta halpalaarista. Voi pilum sentään.
Arvosteltu: Xbox One
Versio: Myynti
Moninpeli: Xbox Live: kahden pelaajan co-op (gladiaattoritaisteluita).
Ikäraja: 18
73
