Arvostelu on luettavissa Pelit.fi:ssä 3.9.2008.
Seikkailupelien kuolema viisi vuotta sitten ei aiheuttanut suuria tuskanhuutoja, sillä genren ystäviä oli tuolloin jäljellä enää kourallinen. Siis mikä helvetin kuolema?
Hyvä Schaefer, kuinka kyllästynyt olen kultisteihin, jotka mantran lailla hokevat lausetta: "Seikkailupelit ovat kuolleet." Tämän yleiseksi totuudeksi nousseen harhaluulon mukaan seikkailupelit sairastuivat hengenvaarallisesti vuonna 2000 ja kuolivat pois noin vuoden 2003 kieppeillä, jolloin LucasArts ilmoitti luopuvansa seikkailupeleistä.
Kun 1990-luvun puolivälissä pääomasijoittajat yritysvaltauksellaan tuhosivat genren toisen tukijalan Sierran, kutsuttiin seikkailupelit viimeiseen nimenhuutoon. Genren viimeisiksi kunnon edustajiksi jäivät LucasArtsin Grim Fandango ja Funcomin The Longest Journey. Viimeiseen kuuteen vuoteen ei ole siis ilmestynyt yhtään hyvää seikkailupeliä, Syberiatkin kun olivat vähän turhan tekotaiteellisia.
Väite on totta kuin pohjoiskorealainen historiankirja.
Apinasaaren todellinen kirous
Uskoin pitkään, että tämä murheellinen tarina piti paikkansa. Täytyihän sen olla totta, kun kaikki niin sanoivat. Pelit-lehdenkin sivuilla on aina viime aikoihin asti julistettu seikkailupelit vähintään letkuissa roikkuvaksi koomapotilaaksi.
Mutta sitten sain selville Totuuden . Saamieni todisteiden valossa väitän, että seikkailupelien ystävät ovat kusseet itseään pahasti silmään. Hyviä seikkailupelejä ilmestyy tällä hetkellä niin paljon, että itku genren kuolemasta on naurettava.
Pääsyy valheen hyväksymiseen lienee se, että nykyseikkailupelit eivät näytä perinteisiltä. Puristien mielestä seikkailupelissä joko liikutellaan ruudulla näkyvää hahmoa naksuttelemalla hiirellä sinne tänne tai sitten se on pysäytyskuvien paketti Mystin ja Auran tapaan.
Myönnän, että Indiana Jones & Fate of Atlantis on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista seikkailupeleistä, mutta kuka – käsi sydämellä ja ase ohimolla – haluaa enää palata sellaiseen käyttöliittymään, jossa katso, kosketa, korjaa ja kopeloi -toiminnot ovat eri napin alla? Tai miksi seikkailupelin pitäisi olla sivulta päin kuvattu, ongelmanratkontaruuduista koostuva paketti? Yllättävän monelta seikkailupelifaniksi itseään tituleeraavalta on joko jäänyt huomaamatta tai hyväksymättä se tosiasia, että seikkailupelien genre on kehittynyt viime vuosina.
Muutoksen ei pitäisi tuntua ihmeelliseltä. Eroaahan Half Life 2 esi-isästään Doomista koko olemukseltaan, ei vain grafiikaltaan. On aivan idioottimaista vaatia, että nykyiset seikkailupelit olisivat samanlaisia kuin seitsemäntoista vuotta vanha Monkey Island tai King’s Quest VII. Tässä on ikuinen oravanpyörä: sivulta kuvattu naksutteluseikkailu tuomitaan liian perinteisenä ja sitten muistellaan tippa linssissä Apinasaarta. Kun joku uudistaa genreä, valitetaan, ettei tämä ole enää seikkailu, ja sitten muistellaan tippa linssissä Apinasaarta.
Evoluution evankeliumi
Suomut silmiltä, stana! Fahrenheit ja Dreamfall ovat seikkailupelejä, vaikka ovatkin vahvasti toimintapainotteisia ja kokeilevat genren sisällä ennennäkemättömiä ideoita. Fahrenheitin aikarajoitteinen keskustelusysteemi oli suorastaan nerokas, sellaisia lisää! Entäpä sitten Penumbra? Viimeistään pelin kakkososa osoitti, että kyseessä on seikkailupeli eikä huonosti toteutettu 3D-toimintaräpellys. Taistelun poistaminen ja keskittyminen ongelmanratkontaan oli hyvä veto.
Haluaisin uskoa, että uusimmat Holmes-pelit ja Penumbra edustavat seikkailupelien – tai ainakin niiden yhden sivuhaaran – tulevaisuutta. Ne ovat vakuuttaneet minut siitä, että täysi kolmiulotteisuus toimii mainiosti myös ongelmienratkonnassa. Mutta ei, nyt kitistään siitä, ettei liika toiminnallisuus kuulu seikkailuihin, ja tyhmän kamerakulman takia ongelmia on vaikea ratkaista.
Miten on mahdollista, että kymmenen vuotta sitten ihmisten hermot eivät palaneet viidentoista minuutin ongelmanratkonnan jälkeen, kun nyt tuntuu, että osa googlaa läpipeluuohjeet kolmen minuutin puolivillaisen yrittämisen jälkeen? Seikkailupelit vaativat vähän aivoja, mutta ennen kaikkea kärsivällisyyttä. Ei kai se nyt ole koko maailmasta vuosikymmenessä loppuun valutettu?
Jollei hyväksy sitä faktaa, että seikkailupelit ovat muuttuneet ja muuttuvat vielä lisää, on tuomittu pelaamaan Sierran ja LucasArtsin klassikoita yhä uudestaan ja uudestaan. Tai sitten katseen voi suunnata indiepiireihin.
Kotipolttoinen on parempaa
Itse tehty sima on parempaa kuin kaupasta saatava, vaikka onkin sameampaa. Sama pätee seikkailupeleihin. Verkko on pullollaan hyvälaatuisia ja ilmaisia indieseikkailuja, joilla saisi pelikalenterinsa kuukausiksi täyteen.
Indieseikkailuissa aika on pysähtynyt, ja hyvässä mielessä. Jos sietää hieman karumpaa grafiikkaa, eikä vanhanaikainen käyttöliittymä tai hieman viimeistelemätön ääninäyttely haittaa, niin AGS:lla (Adventure Game Studio) tai muulla vastaavalla valmisohjelmalla väännetyt pelit ovat parhaimmillaan aivan kaupallisten pelien veroisia – tai jopa parempia. Ja suurin osa niistä on täysin ilmaisia. Käykääpä vaikka osoitteessa www.adventuregamestudio.co.uk.
Pelien aihevalikoima on todella laaja kauhusta komediaan ja erilaisiin faniseikkailuihin. Yksi tunnetuimmista ja ahkerimmista pelintekijöistä on Ben "Yahtzee" Croshaw, joka on voittanut kauhuseikkailuillaan (mm. 5 Days A Stranger ja Trilby’s Notes) useita palkintoja underground-piireissä. Ja Sierra-maanikot, nyt korva tarkkana: miehen kehuttu Trilby’s Notes sisältää jopa parserin. Joko herahti kyynel?
Entä kiinnostaako Stargåte? Odotatko siitä kuola valuen peliä? No, käy lataamassa itsellesi laadukas Stargate Adventure. Jos taas etsit taiteellisempaa ilmaisua, kokeile peliä What Linus Bruckman Sees When His Eyes Are Closed. Ei varmaan iske kaikkiin, mutta todistaa loistavasti, millainen ideoiden runsaudensarvi indiepelinkehittäjien yhteisö on.
Tuotteliasta seikkailupeliyhteisöä ei voi leimata pelkäksi kuriositeetiksi. Moni lupaava kyky on ponnistanut omista peleistään kaupalliselle puolelle. Olivathan esimerkiksi Penumbra ja kulttisuosiota nauttiva Dark Fall ennen kaupallista julkistustaan "vain" amatöörien virityksiä.
Ne, jotka pitävät mielensä avoimina, saavat siis kystä kyllä. Mutta herkkuja on tarjolla myös kultasilmille. Tätä lukiessanne paljon kehuttu rikosdraama Overclocked: A History of Violence on ilmestynyt, eikä kaukana ole Umberto Econ Ruusun nimi -romaanin henkinen perillinen The Abbey, joka on herättänyt ennakkoon hurjaa supinaa seikkailupiireissä. Sitten ovat vampyyriaiheiset Dracula Origin ja Vampyre Story. Still Life 2. Evil Days of Luckless John ja vielä ties mitä. Mutta kirkkaimpana yötaivaalla loistaa komeetta nimeltään Gray Matter, tekijänä Jane "Gabriel Knight" Jensen. Sen törmäystä odotetaan loppuvuodesta.
Toivon, että se osuu lujaa.
