"Halo on susipaska", "Metroid Prime tylsääkin tylsempi", "Prince of Persia samaa soopaa alusta loppuun" ja "Half-Life 2 on keskinkertainen putkiräiskintä". Mikä pistää muuten järkevän tuntuisen pelaajan suoltamaan tällaista valetta?
Bartlen MUD-pelaajien jaottelu antaa viitteen: pelaajat ovat kommunisteja, näennäisesti samaan asiaa uskovia, oikeasti kymmeniin, satoihin sirpaleisiin puolittuvia, keskenään verisesti taistelevia fanaatikkoja.
Autan Galle Graduntekijää vauhtiin listaamalla muutaman akselin, joissa pelaajat ovat selkeästi kahta eri ääripäätä. Tästä on hyvä jatkaa tutkimukseen "Videopelaajan peruspolariteettiakselit ja niiden vaikutus peliarvotukseen", ehkäpä kohti tohtoriväitöskirjaa ja omaa nimeä kantavaa asteikkoa?
Suorittaja - eläytyjä
Jako suorittajiin ja eläytyjiin on akseleista ehkäpä perustavin. Suorittaja ja eläytyjä ovat kuin kaksi miestä tansseissa. Toinen tuli Kulta-Humppaan koska pitää tanssimisesta, toiselle se on pakollinen välivaihe ennen kuin pääsee naarasta saatille.
Suorittaja kerää tasoja, kamppeita, pisteitä, sijoituksia ja parhaita tapoja tehdä asioita, optimoida rakennusjonoja ja valita aseita. Hän pitää peleistä, joissa on paljon saavutettavaa, kerättävää ja optimoitavaa. Suorittaja-moninpelaaja pelaa Warcraft 3:sta peilikuvakartoilla, hän keksii miten Half 2 pelataan läpi pelkällä haulikolla. Tyypillinen suorittaja on lähes aina moninpelaaja.
Eläytyjä kokee pelit kummitusjunina, roikkuu kyydissä mukana ja on tyytyväinen, mitä enemmän reitillä tulee vastaan uusia kokemuksia ja yllätyksiä. Eläytyjän haasteensietokyky on vähäinen, sillä jos peli jää junnaamaan paikalleen, se on kuin kummitusjuna, joka pysähtyy.
Half-Life 2 on puhdas eläytymispeli, Unreal Tournament 2004 puhdas suorituspeli. Fallout on hyvä peli kummallekin: eläytyjä matkailee elävästi toteutetussa apokalyptisessä maailmassa, jossa dialogi on poikkeuksellisen hyvää. Suorittajalle tekemistä on enemmän kuin paljon: on kerättävää, saavutettavaa, voi pelata tyhmänä tappajana tai sulavana puhujana ja niin edespäin.
Kultasilmä - puusilmä
Pelaajan suhde grafiikkaan on ikävän yleinen akseli, jonka painoarvo on suhteettoman suuri. Akseli lienee poikkeuksellisen keinotekoinen ja syntyy pelin ulkoisista tekijöistä. Ihmisuroksen kosintamenoihin kuuluu naaran houkuttelu grafiikkakortin tehoilla, mutta vain PC-rodun. Kultasilmäisyys ei ole merkittävä tekijä konsolipuolella: kun alusta on kaikille sama, grafiikasta ei tunneta kateutta eikä sillä boostata pikkuista egorukkaa.
Kultasilmälle grafiikka on vähintään puolet peliä, yleensä enemmän. Vain kultasilmä ymmärtää, mitä on hyvää grafiikka, eli miksi Far Cry on älyttömän hyvän näköinen ja Half-Life 2 vain keskinkertainen. Vitsi on siinä, että hyvä grafiikka on teknisesti hyvää grafiikkaa, ei esteettisesti hyvää grafiikkaa. Eli bumpmappaus ja muu näyttökortillinen läpälässynlää voittaa loistavan värimaailman ja omaperäiset graafiset ratkaisut.
Kultasilmä pyörittää pelejä maksimiresoluutiolla, kaikki herkut päällä, ja näyttökortista on joka nörttimagian loitsu aktivoituna. Kultasilmät ovat niitä miehiä, joiden koneenpäivitystavoista on syntynyt myytti PC-pelaamiseen liittyvästä jatkuvasta, kalliista päivitysrumbasta.
Kultasilmän vastakohta on puusilmä, jolle tärkeintä on grafiikan toimivuus. Sahalaidat eivät rekisteröidy, 800x600-reso riittää pelaamiseen ja ääripään mielestä toimivin NetHack-grafiikka ovat klassiset ASCII-merkit.
Periaatteessa sama jaottelu sopisi pelimekaniikkaan, mutta oikeasti vain harva huomaa sen olemassaoloa muuten kuin alitajuisesti.
Yksin - monin
Yksinpelaajalle pelaaminen on enemmän ajanvietettä tyyliin tv, kirjat ja elokuva. Hän eristäytyy tunniksi muutamaksi keinotekoiseen maailmaan, jossa ei tarvitse kestää muita ihmisiä. Moninpelaamisessa tökkii kaksi asiaa: apinoilta vaikuttavat moninpelaajat, jotka vetävät yksinpelaajaa silti 10#0 turppiin, paitsi silloin kuin peli on juuri ilmestunyt.
Moninpelaajalle sosiaalinen aspekti on tärkein. Yksinpeliä halveksitaan, sillä eihän tekoälystä ole kuin harjoitusvastustajaksi. Moninpeli menee harrastuksen puolelle, klaani-Counter-harkoissa hiotaan de_dustia kuin spörtti jääpalloa, MMORPGeissa asutaan virtuaalikaverien kanssa enemmän kuin omassa päässä, Street Shark(c)-nukke kerää pölyä kun juniori peeloilee Runequestia.
Oikeastaan moninpelaajat jakautuvat vielä kahteen ryhmään, joista toiset painottuvat mättämään samoissa tiloissa kavereiden kanssa (konsolipelaajat, LAN-miehet), toiset haluavat istua yksin kotona ja pelata nezgun välityksellä. Lisäksi moninpelaajat voi jakaa Bartlelta pöllittyihin Killereihin ja Socializereihin, ja Killerit jakaa vielä sooloilijoihin ja tiimipelaajiin, eikä siihenkään tarvitse vielä lopettaa.
Fanipoika - jokamies
Fanipojat eivät ole ihan niin suuri ongelma peleissä kuin vaikka television scifisarjoissa, mutta kyllä heitä on. Määrä on pieni mutta äänekäs.
Fanipoika ei näe peliä pelinä, vaan puhtaan perinnön vaalijana. Peli otetaan uskisfundamentalismin fanaattisuudella, nimenomaan syntejä kytäten. Peli ei saa olla samanlainen, mutta ei myöskään erilainen. Ääripään fanipojasta kelpaa esimerkiksi hurahtanut Fallout-fani, jonka mielestä Fallout 1 on paras koskaan tehty peli, mutta Fallout 2 törkeä rienaus ja räkäinen sylkäisy pyhän Falloutin kasvoille.
Jokamiehen mielestä millään ei ole mitään väliä. Starbuck saa olla nainen kunhan peli on hyvä, Jagged Alliance 3 jättiroboteista kertovana tosiaikanaksuna ei ärsytä lainkaan. Jokamies on lisenssipelien tekijöiden toiveyleisöä.
Realismifriikki - viisveisaaja
Realismifriikille aseiden pitää olla oikean nimisiä ja formulakuskien samoin. Jos Zeron vaakalentonopeus on 20 kilometriä pielessä, asiasta tehdään sadan kilometrin meteli. Realismifriikki on siitä ristiriitainen tapaus, että usein se ei näe metsää puilta. Väärä tähtäin kauhistuttaa, valonnopeudella loputtomasti juoksevat pelihahmot eivät.
Realismifrikkit laativat hirveästi realismimodeja, joissa yleensä (mutta ei aina) on korjattu täysin yhdentekeviä juttuja mukaoikeiksi. Niin kuin oikeasta aseesta samplattu pamahdus muutetaan Hollywood-pamaukseksi. Realismifriikit ovat tärkeitä, sillä muuten sinnepäin-ohjelmoijat saisivat vapaat kädet.
Viisveisaaja ei välitä vaikka tykit ampuvat kymmenen metriä, antiterot hyppivät kuin jänikset tai että P-90 on liian tarkka pitkällä matkalla. Peliähän se vain on.
Tutkija - kiitäjä
Tutkija nysvää ja tutkii joka kolon, keskustelee joka hahmon kanssa, lukee joka kirjan, kokeilee kaikkea mahdollista ja tiristää pelinsä kuivaksi ennen siirtymistä seuraavaan. Morrowindin tapaiset pelit ovat tutkijan taivas.
Kiitäjä etenee juonessa kuin Pendolino Tampereelle. Keskustelut käydään äkkiä läpi, kaikessa pyritään tehokkuuteen.
Tutkijalle pelissä on tärkeintä kaikki ylimääräinen, kiitäjä ei niitä arvosta. Silloin ei lueta Zymmorin historiaa, kun tehtävä on pelastaa maailma.
Kuka arvottaa arvostelijoita?
En väitä, että tässä listassa olisivat edes kaikki merkittävät erot, saati sitten B-luokan mieltymyssäätelijät. Mutta miksi kaikki asiat täytyy jakaa erilaisiin luokkiin? Emmekö kaikki voisi olla ystäviä? Jokainen ihminen on laulun arvoinen, aseet auroiksi, kaikille sama palkka ja yhteiskunta jakaa kaikkea kaikille tarpeen mukaan.
Vaan se irvokkaasta huumorista. Ominaisuudet kuuluu pisteyttää asteikolla -5_+5, puhdas keskitien tallaaja saa arvon nolla.
Muinaisina aikoina peliarvosteluissa oli sellaisia kategorioita kuin grafiikka, pelattavuus ja omaperäisyys, kolme hassua numeromäärettä lisää abstraktiin yleisarvosanaan. Eikö olisikin kiinnostavampaa kuin arvostelijan itsensä saisi luokiteltua?
Niko Nirvi (SE 4, KP 4, YM -4, FJ -1, RV 2, KT -4) on elämyspelaaja, joka ei välitä grafiikasta, kunhan se ei ole susirumaa, ei paljon moninpelaa, pitää esikuvia kunniassa mutta ei halua niiden estävän kehitystä, arvostaa pyrkimystä realismiin, mutta hyväksyy pelattavuuden nimissä tehdyt muutokset, ei luuhaa koloissa ja hakkaa välilyöntiä dialogeissa.
Jos antaisin EverQuest 2:lle 78 pojoa, ei tarvitsisi huokailla, jotta mitä se idiootti taas hourailee.
