Silence - Hiljaisuus on hopeaa

Upea grafiikka tuo tyylillisesti mieleen Studio Ghiblin elokuvat.

Jos Silence olisi maalaus, sen vasemmassa alakulmassa komeilisi kirkkovene.

Klassisten seikkailupelien joutsenlaulu alkaa olla lähellä, sillä niiden viimeisenä majakkana loistanut Daedalic Entertainment alkaa pelillisesti lähentyä Telltalen tarinapelejä. Eräs saksalaisjulkaisijan pelikatalogin kirkkaimmista tähdistä on Whispered World (Pelit 5/2010, 89 pistettä), jonka perillinen ei olekaan klassinen naksuseikkailu vaan vahvasti tarinavetoinen.

Hahmot ja taustat näyttävät käsin piirretyiltä, mutta ne on rakennettu monikulmioista. Silence on suorastaan jumalaisen kaunis seikkailupeli.

 
Nuku pommiin

Silence käynnistyy sireenin hälytysäänillä. Ilmapommitukset ajavat orpokodissa asuvan teini-ikäisen Noahin ja häntä hieman nuoremman Renie-pikkutytön pakomatkalle kellariin, sitten murkula osuu kohteeseen ja kaksikko siirtyy Hiljaisuuden satuvaltakuntaan, elämän ja kuoleman rajaseudulle.
Whispered Worldista tuttu fantasiamaa on sodassa, sillä Väärä Kuningatar on napannut valtaistuimen ja pitää kansan varpaillaan valkonaamaisten Etsijöiden avulla. Noah ja Renie lyöttäytyvät yhteen kapinallisten kanssa. Pakomatka Hiljaisuudesta vaatii yhteistyötä, sillä sisarusten intressit risteävät vapaustaistelijoiden kanssa.
Silencen tarina kietoutuu tiukasti yhteen Whispered Worldin kanssa, tuttuja hahmoja ja tapahtumapaikkoja on paljon. Jos edellisosa on jäänyt pelaamatta, sen tapahtumat käydään kursorisesti läpi pelin tutoriaalissa. Itsensä sivistäminen on suotavaa, sillä Silencen tarina avautuu ihan eri tavalla, jos Sadwick-klovnin seikkailu on ennestään tuttu.


 
Hapankaalia, sanoi Der Alte

Audiovisuaalisesti Silence on heittämällä eräs kaikkien aikojen kauneimmista seikkailupeleistä, etenkin grafiikka on suorastaan leukoja loksauttavan kaunista katsottavaa. Maalaukselliset piirrostaustat antautuvat tämän tästä elokuvamaisten kamera-ajojen kieputettavaksi, pelimaisemat ovat kautta linjan todella upeita.
 Myös hahmomalleihin on panostettu, jokainen pelihahmo näyttää kuin animaatioleffasta karanneelta. Kasvot ilmehtivät autenttisesti, eivätkä polygonipäät jää elekieleltään kovin kauas esimerkiksi Pixarin elokuvatuotannosta.
Silmäkarkkia täydennetään korvaherkulla. Mollivoittoinen soundtrack istuu upealla tavalla kuvastoon ja puhaltaa Hiljaisuuden eloon. Todellisuuspakoilu olisikin liki täydellistä, jos vain pelin käsikirjoittajat olisivat olleet hereillä. Satukirjamaisessa juonikuviossa sinänsä ei ole suurta vikaa, mutta kerronta kompastelee senkin edestä.
Tarinassa seurataan sekä Noahin että Renien taivalta. Renie on pikkuvanha tehotyttö, joka keplottelee itsensä (ja usein myös saattajansa) pinteestä kuin pinteestä. Lespaavasta ääninäyttelijästään huolimatta Renien osuudet toimivat kerronnallisesti.
Noah onkin toinen juttu, sillä nynnyilevään teinitähteen on hankala samaistua. Selkärangattomuus onneksi karisee pelin edetessä, mutta huonot vitsit ovat ja pysyvät. Noahin menneisyys on kiinteä osa Whispered Worldia, mutta muistaakseni en ollut hahmon entisessä elämässä läheskään näin ärtynyt.
Saksalaisten seikkailupelien vitsit ovat yleensä yhtä huonoja kuin omani, ja Silencen kaltaiseen tunnelmointipeliin ne sopivat erityisen huonosti. Hahhahhauska kasku huumekauppiasta keskellä Keski-Maata tarvitsisi enää tuekseen nauravan studioyleisön. Tämän lisäksi hahmot myös kiroilevat. Ärräpää särähtää korvaan joka perkeleen kerralla.


 
Schnell Schnell!

Uusi visuaalinen esitystapa näkyy myös aiempaa kevyemmissä pelimekanismeissa. Pulmat sidotaan lähes poikkeuksetta yhteen tai maksimissaan muutamaan ruutuun, perinteinen inventaariojumppa on unohdettu kokonaan. Ongelmat ratkeavat, kun hotspotteja klikkailee oikeassa järjestyksessä.
Varsinaisia seikkailupelipuzzleja ei ole ensimmäistäkään, koska leijonanosa ongelmanratkaisusta on kontrollien kanssa härväämistä. Klikkailun lisäksi joitakin esineitä pitää liu’utella, toisten kanssa tasapainotellaan. 
Kolmannen tyypin puzzlet taas tarvitsevat ratketakseen kaalimadon, jotta seikkaileminen olisi nautinnollisempaa. Vain G puuttuu, sillä pääosakaksikon rinnalla kulkee Spot, monikäyttöinen mato, joka muuttuu tarvittaessa tunkiksi, trampoliiniksi tai muuksi naksuseikkailujen perusesineistöksi. Typerästi vikisevä maskottihahmo on pelkkä kiertoilmaus jättimäiselle taskuvarastolle ja pirun ison vaarna suoraan tunnelman sydämeen.
Suurena seikkailupelien ystävänä olen todella pettynyt Silenceen. Audiovisuaalisesti odotukseni ylittyvät moninkertaisesti, sillä peli on todella komeaa katsottavaa. Kaunis paketti kätkee sisäänsä ontuvan käsikirjoituksen, jolla kieltämättä on hetkensä, mutta ne ovat valitettavan harvassa, kiitos mukaan sotketun läppändeerauksen.
Silence taiteilee tarinassaan elämän ja kuoleman rajapinnalla. Pelillisesti taas saksalaiset ovat loikanneet veitsenterälle, jonka yhdellä puolella on perinteinen seikkailupeli, toisella taas Telltalen tarinatuotteet. Whispered Worldin jatko-osa on enemmän seikkailupeli kuin Walking Dead ja kumppanit, mutta Daedalicin aiempaan tuotantoon verrattuna pelimekaniikkaa on virtaviivaistettu todella rankalla kädellä.
En halua kuulostaa nostalgian riivaamalta vanhalta jarrulta, mutta ennen seikkailupeliharrastajan asiat olivat huonosti, sitten hieman paremmin, nyt edessä on kysymysmerkki. Jos Daedalic, tuo seikkailupelistudioiden viimeinen mohikaanikin antautuu tarinavirtojen vietäväksi, mitä meille vanhan liiton naksuttelijoille jää? 
Toivottavasti Ron Gilbertin Thimbleweed Park myy miljoonia ja tämän seurauksena Disney lahjoittaa hänelle Monkey Islandin oikeudet.

72