Tietokonetta muuten kuin työkseen käyttävät voidaan jakaa selkeään kahteen luokkaan: susiin ja lampaisiin. Sudet saalistavat lampaita myymällä Internetiä hurjana multimediaseikkailuna ja multimediaromppuja huikeana tietokokemuksena, tekemällä massoittain hyviä ja huonoja opaskirjoja tai vaihtamalla äänikortin viidessä minuutissa melkoisella minimiveloituksella. Se on susien luonto ja niin maailma toimii: ne, jotka eivät osaa, maksavat niille jotka osaavat.
Mutta pitäisikö tavallisen tossunkuluttajan sitten yleensä ymmärtää työkalustaan/viihdevälineestään mitään? Tietokoneen käyttöä on kautta aikain verrattu autolla ajamiseen: ei tarvitse tietää, miten auto toimii ajaakseen Helsingistä Jäppisenvaaralle. Tosin autoissa harvemmin rattiajurin vanha versio aiheuttaa kolarin tai auton käynnistystiedostot ovat niin täynnä turhaa kamaa, ettei avain mahdu sekaan.
Itse vertaisin tietokonetietotaitoa luku- ja kirjoitustaitoon. Tämän mukaan pääosa koneenkäyttäjistä on vaiheessa, jossa he osaavat raapustaa vaivoin nimensä, ehkäpä lukea muutaman tutuimman sanan. (Ja melkoinen osa uskoo aina osaavansa lukea keskitasoa paremmin.)
Itse olen kaukana gurusta: luen ja kirjoitan sujuvasti, mutta yhdyssanojen ja vierasperäisten sanojen kanssa tulee välillä vaikeuksia, jolloin yleensä osaan hakea tiedon sana- ja tietosanakirjoista. Ta-daa! Siinä se vilahti, kaiken muunkin kuin koneen räpellyksen avainkäsite: huippuharvinainen kyky omatoimisesti hakea ja soveltaa tietoa. Se on syy, miksi tanssin susien kanssa enkä ole kerittävien karsinassa.
Emmä osaa
Niko-setä on taas ylimielinen tyhmiä peruskäyttäjiä kohtaan vai? Väärin. Tietokoneen uusi omistaja ei koskaan osaa mitään, eikä se ole häpeä. Minä olen marssinut konekorjaamoon C-64 kainalossa ja väittänyt, että sen spritet ovat rikki. Syyllinen olikin pieni virhe esimerkkiohjelmassa: siitä puuttui rivi, joka siirsi spriten ruutuun näkyville.
Sitten kun tiesin koneeni olevan kunnossa, osasin lukea opasta, ja sain paitsi spriten näkymään ruudulla myös opin sprite-grafiikan perusteet.
Mutta se, että ei halua oppia mitään, se on häpeä. Normaalikäyttäjän ongelmat nimittäin todella harvoin ovat suuria tai vaikeasti ratkaistavia, niissä on lähes aina kyseessä pelkkä perustiedon ja sen soveltamisen puute. Usein auttaisi, kun käyttäjällä olisi edes hatara käsitys siitä, miten tietokone ja sen lisälaitteet toimivat. Se on vähän kuin moposta loppuisi bensa: ongelman ratkai~~su on selvä, kun tietää että mopossa on bensaa käyttävä polttomoottori.
Oikotietä onneen ei ole. Jos kone ei toimi, on toki terapeuttista haukkua Microsoftia, kirota bugisia pelejä julkaisevia yhtiöitä ja kertoa PC:n koko antiikkisen arkkitehtuurin kuuluvan alimpaan helvettiin. Kun sylki kuivuu ja adrenaliinitaso laskee, koneesta puuttuu edelleen DPLAY.DLL-tiedosto eikä pelidemo toimi.
Windows 95:n piti olla se PC-käyttöjärjestelmä, joka vapauttaa peruskäyttäjän oppimisen tuskasta. Hyvästi yhteensopivuusongelmat, muistin konfigurointi, kaatuilevat ohjelmat. Windows 95 on kiistattomasti saanut saanut paljon hyvää aikaiseksi, mutta tekniset ongelmat ovat pysyneet ja lisääntyneet.
Kenen on vastuu?
Perustietoa siis pitää olla, mutta kenen vastuulla on sen jakaminen? Koulunhan se pitää opettaa, eikö? Tai tietokonelehtien? PC-oppaiden kirjoittajien? Auttaisiko avun pyytäminen gurukäyttäjiltä? Kursseilla käyminen?
Ilman perustietoja ei edes avunpyytäminen onnistu, koska "gurut" eivät ymmärrä mitä yrität sanoa, etkä pysty antamaan "gurujen" kaipaamaa tietoa. Yleensäkin apua kannattaa anoa vasta kun omat konstit ovat loppu, eikä siksi että avunpyytäminen on helpompaa. Koulujen niskaan ei voi sälyttää kaikkea: tietokoneen kanssa leikkiminen vaatii oma-aloitteisuutta, ei ulkoapäin ohjausta.
Jos minä olisin nyt journalistisesti korrekti, väittäisin että me tietokonelehdet olemme sinun paras kaverisi. Lehtiä lukemalla oppii, mutta mikään oikotie nekään eivät ole, koska ne eivät joka ikisessä numerossa voi kertoa mitä eroa on perusmuistilla ja koneen kokonaismuistilla, tai että kiintolevytila ja muistinmäärä eivät ole sama juttu.
Ninpä yritän turhaan levittää Omatoimisuuden Ilosanomaa ja karkoitan 50--100 herkintä tilaajaa väittämällä painokkaasti, että vaikka elämmekin hyysäämisen, kädestäpitämisen ja uusavuttomuuden aikakautta, jolloin kaiken pitää olla rentouttavaa, helppoa viihdettä, kannattaa tajuta, että se viimeinen vastuunkantaja tuijottaa sinua peilistä. Niin tietokoneasioissa kuin kaikessa muussakin.
Perusasiat pitää oppia vaikka henki menisi. Sopiva opaskirja (tai kirjat: Dosia ei voi Win95:n kustannuksella hyljeksiä), esimerkiksi Petteri Järvisen opukset, sisältävät ratkaisun avaimet melkein jokaiseen ongelmaan. Jotta ne vääntyvät lukossa, ne pitää löytää ja kokeilla, mikä niistä sopii. Tai jäädä itkemään oven taakse ja odottaa, että äiskä avaa oven.
Vertauksia pakkiin
Vaikeasti tulkittavana vertauskuvallisena kertomuksena totuuspohjainen faabeliklassikko "Minä ja miun mopo".
Nuorena Helvetin Enkelinä levitin kuoleman pelkoa punaisen Solifer Speedin satulassa istuen. Mutta sitten uljas ratsuni ei enää käynnistynyt. Yritin sännätä linjoille apua kysymään, mutta eihän minulla ollut tietokonetta, eikä tuolloin tainnut juuri purkkejakaan olla. Kukaan ei ollut perustanut MopoLehteä, peruspäristelijän tietopakettia, ja vaikka olisikin, tuskin siinä olisi sopivaa artikkelia ollutkaan.
Surffasin itseni kirjastoon ja tartuin moponkorjausoppaaseen. Yritin vähän päätellä: jos moottori ei käynnisty, syy tuskin on siinä että Solifer on riistäjäfirma, ja Tunturin mopo kyllä olisi toiminut.
Ja ihme tapahtui! Vaikka jakoavain, ruuvimeisselit ja kaksitahtimoottorit olivat siihen asti olleet täysin tuntemattomia käsitteitä, ja aikaakin meni tuntikaupalla, vihdoin irrotin, putsasin ja kiinnitin kaasuttimen. Sitten pörisin kohti auringonlaskua tietäen, että tarpeen vaatiessa osaan vaihtaa myös kannen tiivisteet, sytytystulpat ja männänrenkaat.
Mutta kun vaihteisto levisi, vein mopon korjaamolle. Viisas tietää missä raja kulkee.
