Toimittaja Nirvi oli aikoinaan kova poika lentämään, kunnes Air Warriorin seurauksena lopetti soololentämisen ja Warbirdsin seurauksena sitten nettilentämisenkin. Comeback-yrityksissä vain Falcon 4.0 ja IL-2 ovat tarjonneet tarpeeksi suurta porkkanaa.
* * * * *
Peliuraani on leimannut kautta sen keston kiinnostus simulaattoreihin. Jopa silloin kun en niitä itse pelaa.
Nykypelaaja ei tajua, kuinka mielettömän hienoja nykysimut ovat. Silloin joskus kuolasin kaverilla hämmästyttävää, Spectrum 48K -ihmekoneen käänteentekevää ilmataistelusimulaattoria. Siinä oli mittaristo ja kaksi lentokenttää. Yksinäinen viholliskone yritti tuhota niitä, jollen saanut sitä kiinni ja ampunut alas konetykillä. Sitten piti laskeutua ja sama alkoi uudestaan.
Eipä ihme, että sekosin, kun MicroProsen 1980-luvun F-15 Strike Eagle somisti kuusnepaani. Grafiikassa oli noin neljä polygonia, mutta viholliskoneen lisäksi pelissä oli sekä pitkän että lyhyen matkan ohjukset ja pommit, joita tiputettiin Gaddafin päälle. Poliittinen korrektius myrkytti pelit vasta myöhemmin.
Olisi kiva suhistaa menneisyyteen ja noutaa Niko Neandertal tyyppäämään nykysimuja. Onneksi en ilmeisesti koskaan tehnyt näin, sillä altistuminen pelien nykytasolle olisi tappanut sukupuuttoon haluni pelata liitukaudenpelejä.
Heittopussi laukesi
Simulaattoreiden kulta-aikaa oli 1990-luvun puoliväli ja loppupuoli. MicroProse kehittyi liukuhihnasimuista laatukamaan, Electronic Arts tuotti Jane's -sarjaa, jonka Skunkworksina tunnettu kehitysyksikkö tuotti sellaisia aarteita kuin F-15- ja Apache Longbow -helikopterisimulaattorit. Simut olivat lähes joka kuukautinen itsestäänselvyys.
Sitten, noin 1998, kultakausi katkesi kuin F-104 Starfighterin lento. Simulaattorin ohjelmointi ei ollut halpaa ja asiakaskunta rajattua. Näin ei ollut vasta avatuilla PlayStation-markkinoilla, jonne kelpasi mikä vain.
Nykyään simulaattori on orpo peliparka, jollaisia ilmestyy hyvänä vuonna metsurin kourallinen. Lehdissä ne ovat kuin raumalainen serkkupoika, jota vilkaistaan nopeasti ja lyödään nurkkaan häpeämään, seiskytjotain pistettä lohduksi.
Kuilun reunalla
Jos lasi on puoleksi täynnä, olen sitä mieltä, että vaikka simuja tulee todella vähän, ne ovat pirun hyviä ja kestävät vuosia. Falcon 4.0 ilmestyi vuoden 1999 alussa, uusin versio Falcon 4.0 Allied Fighter viime vuonna. Simulaattorin elinikä on noin viisi vuotta ja se riippuu aika suoraan siitä, kuinka paljon simussa on yksityiskohtia ja kuinka muunneltava se on.
Jos lasi on puoliksi tyhjä, minua pelottaa, kuinka haavoittuvainen koko simuscene on. Voimassa olevia simuja on yksi-kaksi per genre, uusien simujen ilmestyminen ja laatu ovat täysin kiinni yksinäisten susien, itäeurooppalaisten hullujen tai ohjelmointitaitoisten fanipoikien innosta. Näiden motivaatiota kasvattaa kummasti simuyhteisö, jossa satojen eurojen lentotikun omistaja lentää kopioidulla pelillä ja jossa yhdentekevistä yksityiskohdista nillittäminen on sääliöiden tapa vaikuttaa alan miehiltä. Steel Beast Pron foorumeilta voi ottaa oppia, kuinka vähän oikeat alan miehet nillittävät.
Jos lasi on tyhjä, itken känisä kun nyky pelaajat ei enää ymmmmärä simmujen päälle, tyhmät äyliöt, ja kaadan lisää. Miksi kenenkään edes pitäisi välittää jostain niin marginaalisesta, jopa hävettävästä touhusta kuin simuilla suihkimisesta?
Koska simulaattorit ovat pelimaailman viimeisiä kesyttämättömiä paikkoja, paikkoja, joissa peli puree takaisin. Simulaattoreissa pelaaja pelaa samoilla korteilla kuin vastustaja, alussa vieläpä huonommilla. IL-2:ssa viholliskoneet eivät lennä tahallaan suoraan, jotta loppumattomia ammuksia ruiskiva pelaaja vihdoin onnistuisi ampumaan ne alas. Ne tekevät parhaansa ampuakseen alas pelaajan, jota ei edes suojaa erikoiskestävä kone tai osumapisteet: yksi luoti voi riittää, kun se napsahtaa silmien väliin.
Sä et tyhmä osaa!
Pelit on tarkoitettu voitettaviksi, kohottamaan nykypelaajan muutenkin onnetonta, haurasta itsetuntoa. Normaalipelaaminen on yhtä haastavaa ja jännittävää kuin hirvenmetsästys: näennäisestä haasteesta huolimatta sarvet häviävät aina luodikolle, riskiä ei ole edes kännisten kanssametsästäjien vertaa. Pahimmassa tapauksessa hirvi on maalattu punaiseksi ja sidottu puuhun kiinni. Joistakin se on hauskaa.
Simuissa lähtöarvona pitäisi olla kiinnostunut esimerkiksi muinaisesta tai nykyisestä asetekniikasta, ja silloin on sotahullu punaniska. Tieto tietämisen ilosta ei ole muodikas trendi.
Simuissa palkinnoksi saa iloa uusien mutta arkielämässä hyödyttömien asioiden oppimisesta. Jos niitä nyt oppii, simut kun saavat ihmisen tuntemaan itsensä tyhmäksi ja huonoksi. Niitä joutuu tosissaan opettelemaan. Jos on tyhmä kuten minä, kerta ei riitä. Aina kun Falcon 4.0 -innostus nostaa päätään, eikös vain edellisestä innostuksesta ole sen verran aikaa, että taas mennään perusasioiden kautta.
Ehkäpä masentavinta on tajuta, että vaikka harjoittelisi kuinka, taidot eivät riitä. IL-2-into jäähtyi, kun tajusin, etten ikinä pysty mallintamaan päässäni ympäröivää kolmiulotteista avaruutta, viholliskoneiden nykyistä ja tulevaa asemaa siinä plus tarvittavia ohjausliikkeitä, joiden seurauksena kohde ui tähtäimiini. Ihan niin kuin sillä olisi siinäkään mitään pelättävää: addiktio kärsii kun kohdekoneen perä raapii tuulilasia eikä siihen vieläkään osu. Paitsi ohjuksilla tai lasereilla, ne kun kulkevat suoraan ja valonnopeudella.
Ei pidä tavoitella taivaita, jos todellisuus katkoo siivet. Eipä ole ihme, että olen pähkinöinä Dangerous Watersin kaltaisesta high tech -hippaleikistä, jossa ydinsukellusveneellä ei todellakaan vedetä silmukoita, eikä aseilla niinkään tähdätä kun niille annetaan lupa tappaa. Tankit liikkuvat kaksiulotteisella tasolla, eivät tuhoudu vaikka vauhti tippuukin nollaan. Niin kauan kun en erehdy kummallakaan pelillä moninpeliin, pysyy illuusioni osaamisesta ehjänä.
Kiitos hulluille
Vaikuttavinta simulaattoriskenessä on puhdas hulluus. Yhdenkään hengissä pysyvän nykysimun takaa ei löydy tiimiä, joka tekee tai teki peliään "mä on vain töissä täällä" -asenteella. Fanit tuottavat muutakin sisältöä kuin "minun fanikotisivuni" -saastaa, vähintään uusia skenaarioita ja skinejä, parhaimmillaan peli pistetään uusiksi tai pidetään hengissä. Falcon 4.0 on on ehkä paras esimerkki kummastakin.
Ja mitä ihan peruspelaajiin tulee, sellainen IL-2-lentäjä, jolla on henkilöauton hintainen lentotikku, itse värkätty hytti ja katseen mukaan näkökulmaa kääntävä Track-IR-viritys, ei ole edes harvinainen. Flight Simulator -miesten tosiajassa lennetyt Atlantin ylitykset ja virtuaalilentoyhtiöt eivät ole minun teekuppini, mutta herättävät tiettyä ihailua.
Kiitos teille, kapea-alaiset simufriikit! Liian lähellä pelibisneksen yhä surrealistisempaa, kauemmas ja kauemmas pelaamisesta ajautuvaa media- ja bisnespäätä tarvitsen teitä. Simulaattorimiesten himo ja antaumus harrastustaan kohti on minulle terapeuttisesti tärkeää. Vielä jotkut oikeasti, pyyteettömästi rakastavat videopelejä.
