Peter Jacksonin elokuva onnistui, mutta menestyi liian hyvin. Peruskatkerat kriitikkoklonkut ovat pitkin vuotta kiihtyvästi jälkihaukkuneet elokuvaa, joten Kaksi tornia saanee arvosteluissa tähden per torni.
Electronic Arts nappasi oikeudet elokuvaan ja tilasi lisäsiiven rahasäiliöönsä. Mutta Maan mahtavat aliarvioivat puolituiset: näppärä Vivendi kiersi Maginot-linjan ostamalla oikeudet suoraan Tolkienin kirjoihin.
Vitsi piilee siinä, että kirjat ja niille hyvin uskolliset elokuvat ovat poikkeuksellisen yhteismitallisia. Jopa hahmot on niin tarkkaan määritelty, että merkittävät olomuodolliset erot vaativat raakaa väkivaltaa Tolkienia kohtaan.
Tolkienin visioiden pelihistoriallinen kääntyminen pelimuotoon on käsitelty Pelit-lehden numerossa 12/2001. Irtaannumme menneisyyden lukitarverkoista ja kohtaamme uudet yrittäjät. Aivan uskomattomana yllätyksenä kummankin firman näkemykset on suunniteltu massamarkkinoille, onhan tarkoitus kuitenkin myydä niitä kuin nazgul-naamareita BilboConissa. Electronics Artsin PS2-versio vedettiin niin yksinkertaiseksi, että PC-versio kuulemma dumpattiin, koska eivät PC-miehet niin simppeliä peliä kuitenkaan osta. Vivendistä ajatus oli absurdi.
Nnirvi
Taru Sormusten Herrasta: Kaksi Tornia
Ohjaus: Peter Jackson
Käsikirjoitus: Peter Jackson ja Philippa Boyens
Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Viggo Mortensen, Sean Astin
Viime joulun Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit oli suurin elokuvatapaus sitten Titanicin ja veti katsomot täyteen ympäri maailman. Peter Jacksonin ohjaustyö oli hieman rosoinen reunoilta, mutta sen sydän oli puhdasta kultaa. Keski-Maan sadunomainen magia hobitteineen päivineen välittyi valkokankaille paremmin kuin kukaan uskalsi toivoa.
Sormuksen ritarit oli vasta ensimmäinen osa trilogiasta, toinen osa, Kaksi tornia, jyrähtää elokuvateattereihin 18. joulukuuta. Torneja ei saatella aivan yhtä valtaisalla ennakkohypellä kuin ensimmäistä elokuvaa, eikä ihme, sillä Jacksonin kykyyn luotsata J.R.R. Tolkienin eeppinen tarina valkokankaille luotetaan täydellisesti. Toivo on vaihtunut kirkasotsaiseen uskoon.
Vaikka Kaksi tornia on trilogian keskimmäisenä osana vain eräänlainen välinäytös ennen Kuninkaan paluun grande finalea, se ei suinkaan ole vailla kohokohtia. Puupartaa ja muita enttejä, eläviä puuolentoja, odotetaan valkokankaille varmasti yhtä paljon kuin Gandalfin paluuta ja Helmin syvänteen massiivista taistelua.
Sormus-ummikkojen onneksi ja Tolkien-puristien harmiksi Peter Jackson on suonut itselleen muutaman taiteellisen vapauden myös Kahdessa tornissa. Proosa kun harvoin kääntyy sellaisenaan hyväksi elokuvaksi.
Yllätyksenä ei ainakaan tule, että Arwenin ja Aragornin romanssi nostetaan kirjaa keskeisempään asemaan, tehtiinhän näin jo Sormuksen ritareissa. Lisäksi Frodon ja Samin tarinaa on levitetty tasaisemmin trilogian jälkimmäisten osien kesken. Hobitit eivät esimerkiksi kohtaa hirviömäistä Shelob-hämähäkkiä kuin vasta Kuninkaan paluussa.
Ohjaaja Jacksonin mukaan ratkaisu on elokuvakerronnan kannalta välttämätön, sillä muuten Frodon ja Samin osuus jäisi viimeisessä elokuvassa kovin lyhyeksi. Kuten Sormuksen ritarit todistaa, Jacksonin ratkaisuihin voi luottaa.
Joulupukki taitaa tänäkin jouluna jäädä odotuslistan kakkoseksi.
Tuomas Honkala
Loru sorbusten herrasta
Harvard National Lampoon iski parodiointikyntensä 60-luvun lopulla Tolkienin klassikkoon, alkusanojen mukaan pelkästä rahanhimosta. Suomeksi tämä kulttikirja kääntyi osana Soundi-kirjoja vuonna 1983 ja nyt elokuvien vanavedessä tulee Kustannusosakeyhtiö Nemon uudelleenjulkaisu.
Pekka Markkulan suomennos on edelleen varsin terävää ja onnistunutta, vaikka muutamilta yksityiskohdiltaan ajastaan jälkeen jäänyttä. Kaksikymmentä vuotta kun hieman muuttaa aikanaan ajankohtaisten vitsien tehoa. Toki seassa on mokia kuten Mörssärikarju (Ballhog), mutta vastaavasti vaikka Mersu istuu suomalaiseen kulttuuriperimään paremmin kuin Moxie (Tolu olisi kai lähimpänä), jonka merkitystä eivät anglotkaan enää ymmärtäne. Kannen vaihtuminen elokuvaväännökseksi ja Fritzun sekä haltianeidon intiimin kohtauksen poistaminen ovat oudon tuntuisia vetoja kustantajalta.
Suurin ongelma on, että kirjan tarinankuljetus ontuu kuin miinantestaaja ja oikeasti fiksut sekä hauskat oivallukset osaa laskea sokea sirkkelinkäyttäjäkin. Siinä missä Adams, Pratchett ja kumppanit etsivät ainekset parodiaan kohteidensa luonteesta, tyytyvät Beard ja Kennedy roiskimaan irtovitsejä. Heidän huumorinsa on liian usein absurdia, mutta ilman kunnollista yhteyttä Tolkienin taruun vailla merkitystä. Absurdismi kun edellyttää tavanomaista vertailukohdaksi, jolloin asian mielettömyys tulee selväksi.
Navanalushuumoria on kirjassa mainettaan vähemmän eikä se pääse rasittamaan. Postmodernin intertekstuaalisuuden hengessä on viittauksia myös muihin taruihin, lähinnä vain Lewis Carrollin Liisaan Ihmemaassa.
Loru sorbusten herra ei toimi oikein millään tasolla vaikka Taru tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia oivaltavaan sekä viiltävään parodiaan. Loru hukkaa mahdollisuutensa parodiana, eikä ole tarpeeksi roisi ja rivo kunnolliseksi pyhäinhäväistykseksi.
Riku Neuvonen
Henry Beard & Douglas Kennedy: Loru sorbusten herrasta
Englannista suom. Pekka Markkula (Bored of the Rings).
Kustannusosakeyhtiö Nemo, www.nemokustannus.fi
ISBN 952-5180-57-3.
Hinta noin 15 euroa.
