Me tietokonepelaajat elämme keskellä kylmää sotaa. Päivä päivältä, minuutti minuutilta pelikonsolit valloittavat pelimarkkinoita käyttäen edistyneitä aseita, joista tietokonepelifirmat eivät ole kuulleetkaan.
Käytännössä rintaman tietokonepuolella seisovat PC ja Amiga, konsolirintaman päävastustajat ovat Sega Megadrive ja Super Famicom. ST, C64 ja muut kuuluvat muutaman vuoden sisällä katoaviin lajeihin, samoin Sega Master System ja Nintendon matolaatikkomalli.
Sanottakoon tässä, että ei minulla mitään konsoleita vastaan ole, mutta miettikääpä seuraavaa.
Liity joukkoon kummaan
Pelikonsoleiden tehokkain ase on massapsykologia. Kun ostaa PC:n tai Amigan, ostaa tietokoneen. Kun ostaa Nintendon, pääsee osaksi yhteistä Nintendo-kulttuuria, jolla on jopa oma jumalansa putkimies Mario, sekä paljon yhteisiä riittejä ja salatietoa: koodeja, oikoteitä maailmaan 3--2, Mario-muroja, kasseja, pyyheliinoja, hamsterihäkkejä ja herra ties mitä. Ihan ikioma lehti vielä julistaa pyhää sanaa sellaisella Me-hengellä, että ei voi kuin hattua nostaa.
Sega on vasta parina viime vuonna yrittänyt samaa keinoa, ensin Alex Kiddillä (kuka se on?) ja myöhemmin Sonic The Hedgehogilla, joka kieltämättä alkaa olla kohtalaisen tunnettu, muttei lainkaan samaa megaluokkaa kuin Mario, joka käytännössä on Nintendo.
No entäs tietokonepuolella? Ei yhtään mitään, korkeintaan joitain tosi vaimeita yrityksiä.
Rahaa ja tekniikkaa
Tietokonepiraattien tehdessä hilpeästi hallaa omille eduilleen kräkkäämällä pelejä ja levittämällä niitä vapaasti, konsolipelejä on erittäin vaikeaa, joskin mahdollista, kopioida. Pelifirmojen kannattaa siis ehdottomasti tehdä konsolipelejä ja jälleenmyyjien kannattaa niitä myydä, rahaa ei valu mustille markkinoille. Ja kopioimattomuudesta johtuen nykyään on jopa mahdollista vaihtaa, vuokrata tai ostaa käytettyjä konsolipelejä.
Jos sataatuhatta alkuperäistä Mario III:sta kohti on sata kopiota ja sataa SimCityä kohti on satatuhatta kopiota, niin kumpikohan on houkuttelevampi vaihtoehto?
Entäs laitteiston hinta? Amiga maksaa sellaiset kolmetuhatta markkaa, Sega Megadrive irtoaa nykyään alta tonnin, joten eiköhän erotus lama-Suomessa pistä miettimään. Pelien hinnatkin alkavat kääntyä konsolien eduksi.
Konsolipelaaja pistää moduulin koneeseensa, lukee suomalaiset ohjeet ja pelaa. Ei latailua, ei mystisiä latauskäskyjä, levykkeenvaihtoja, ulkomaanelävien kielellä kirjoitettuja ohjeita, viruksia ja levyvirheitä, vaan pelistä toiseen liki identtiset kontrollit. Niinpä kaksi suurta tietotekniikkavammaista ryhmää pääsee käsiksi peleihin: pikkulapset ja keski-ikäiset. Aikuisten osuus Nintendo-pelaajista onkin jenkeissä noin kolmannes.
Tietokoneita haittaa myös nimikkeiden runsaus. Pari hyvin myyvää peliä korvaa kymmenen hyllyyn jäävän tappiot, kun taas konsolipelejä ilmestyy harvakseen, mutta varaston karttumista tarvitsee harvoin pelätä. Eihän myyntiin tarvita kuin Marion kuva.
Ainoastaan PC:llä on varaa tekniseen vastaiskuun, ja tämän vastaiskun nimi on kiintolevy, jota tukee 99,99 prosenttia PC:n uusista pelistä. Wing Commander, Ultima Underworld tai Monkey Island II eivät konsoliin mahdu. (Konsoli-Ultimat on tietokoneversioiden rankasti yksinkertaistettuja versioita. Ja myyvät kuin häkä.)
Mutta mistäs löytyvät tulevaisuuden tekniset innovaatiot? Missä laitteissa on jo arkipäivää CD-asemat ja muut ihmeelliset lisälaitteet? Minkä N:llä ja S:llä alkavien suuryhtiöiden taloudelliset resurssit riittävät vaikka virtuaalitodellisuuden tuomiseksi koteihin?
Alkaako kylmä hiki nousta?
Tietokoneiden vastaisku
Tietokoneilla on yksi valttikortti ja se on pelien kehittyneisyys. Toistaiseksi konsoleilla ei pelata kunnon lentosimulaattoreita tai vastaavia, roolipelit ovat suht' yksinkertaisia ja yleensäkin konsolipelit jauhavat samoja kaavoja, joskin myyviä ja huolellisesti toteutettuja kaavoja.
Originin filosofian mukaan säälin aika on ohi ja pelien täytyy hyödyntää kalliin PC:n ominaisuuksia, eli isoja kiintolevyjä, nopeutta ja äänikortteja. Ultima VII:n, Underworldin ja Wing Commandereiden menestys kertoo, että he ovat oikeilla jäljillä. PC:n hyväksi toimii myös sen levinneisyys ja koko ajan tippuva hinta.
Amigan toivo lepää paitsi nerokkaissa peleissä a la Lemmings, Populous II ja omaperäiset toimintapelit sun muut myös siinä, että Commodoren insinöörit ottavat maalaisjärjen käteen ja julkaisevat sekä kiintolevyllä että 68030/40-prosessorilla varustetun, halvan Amigan. Amiga 600 on pikkuaskel oikeaan suuntaan, mutta enemmän tarvitaan ja nopeasti vielä.
Tällä hetkellä uudet superkonsolit tarjovat markkaa kohti enemmän tehoa, grafiikkaa ja ääntä kuin Amiga, ja toimintapelirintamalla konsolipelit jotakuinkin pieksevät Amigan vastaavat. Massiivisten PC-pelien Amiga-versiot eivät enää onnistu, kuten onnettomat Ultima VI:n ja Red Baronin omistajat voivat kertoa. Amiga-parka on vielä voimissaan, mutta alkaa jäädä puristuksiin.
Mutta kannattaako pistää aikaa ja rahaa uuden Underworldin, uuden Populouksen kehittelyyn, jos ainoa hyödynsaaja on piraattiverkkoa tai -purkkia pitävä "halpamyyjä"?
Sitä sietää miettiä, kun viiden vuoden kuluttua odottaa sitä ainoaa PC:lle tai Amigalle sopivaa peliä (joka on käännetty konsolista, tietysti).
