Jo muinaiset roomalaiset katselivat mielellään pelejä. Koska pelit nykyään ovat liikkuvaa kuvaa, ja televisio on liikkuvaa kuvaa, hyvä tv-ohjelma peleistä syntyy itsestään. Pannaan kamera osoittamaan peliruutua, koneeseen odotettu peli, kamera käyntiin ja siinä on kaikki, jota pelikansa tarvitsee.
Ikävä kyllä toimivaan konseptiin lisätään kaikkea turhaa. Katsojaa ilahdutetaan tylsän pelaamisen asemasta ohjelman nais- ja miespuolisilla maskoteilla ja näiden lähikuvilla. Taustalle tungetaan monotonista jorinaa, jottei pelin äänistä saa selvää.
Jostain syystä katselukelpoista, makasiinityyppistä peliohjelmaa ei ole saatu aikaiseksi koko maapallolla, koska jossain joku olisi sellaisen nähnyt ja siitä kertonut. Onkohan hyvä peliohjelma kosminen mahdottomuus? Jos sellaisen joku tekee, R'Lyehissa soi vekkari ja Cthulhu herää?
Joskus brittikin onnistuu
Iä, iä, sellainen on tehty ja vieläpä Englannissa. BBC:n tuottama Time Commander tekee jotain uskomatonta: se olettaa, että peliaiheista kiinnostuu joku muukin kuin hinkkifiksaatioon jämähtänyt laatutiedoton esiteini. Time Commander ei matki pelilehteä, vaan tekee pelistä ohjelmaa.
Time Commanderissa käydään Rooman ajan historiallisia taisteluita uusiksi: ihminen ottaa yhteen koneen kanssa. Pelinä on betaversio Rome: Total Warista, ja tietokonetta vastaan valitaan neljä pelaajaa. He eivät ole mitään bulkkitaviksia, jotka ovat jaksaneet soittaa sadoilla euroilla maksulliseen kännynumeroon, vaan sotahistorioitsijoita, shakinpelaajia ja muita muodollisesti päteviä.
Pelaajista kaksi valitaan kenraaleiksi, kaksi luutnanteiksi. Kenraaleilla on valopöydällä karttaa ja yksiköitä esittäviä palikoita, ja he näkevät myös telkkarikuvan. He käskyttävät luutnantteja, jotka välittävät käskyt peliä oikeasti pelaaville apureille, jotka huolehtivat hiiren kliksuttelusta. Näin pelaajien keskinäinen viestiminen, selkeät komennot ja niiden ymmärryksellä tapahtuva toteuttaminen nousevat tärkeiksi. Lisäiloa katsoja saa kahdesta teräväkielisestä asiantuntijakommentaattorista.
Enpä voi sanoa, että Rooman taistelut persiaaneja vastaan pahemmin kiinnostaisivat, mutta kummasti Time Commander saa aiheen elämään, puolituntinen ohjelma on erittäin kiinnostavaa katseltavaa. Kaikesta saa kiinnostavaa kun osaa.
Kolumnini tarkoitus on buffata ohjelmaa siinä hartaassa toivossa, että se ostetaan Suomeen.
Jatkosodan jatko-osa
Kun kerran on pop ostaa tosi-tv-formaatteja ja vesittää niitä suomalaiseen makuun, voisin heittää ilmaan, jotta Time Commanderista voisi tehdä suomiversion. Kuuluu pamahdus, kun Timo Trendi ja Bertil Brändi ampuvat sen alas toteamalla, etteivät muinaiset roomalaiset kiinnosta kuin puheiden ja kouluaineiden kirjoittajia.
Totta, kiinnostus roomalaisiin loppuu Suomessa pitsiviikkoihin ja Haius Julius Nortamon jaarituksiin. Mutta lähihistoria, siis Suomen valloitussota Neuvostoliittoa vastaan 65 vuotta sitten, onkin ihan eri asia. Mikä parasta, talvisodan ja sen jatko-osien virtuaalinen toteutus on puoliksi valmis, sillä siihen on kaksi mahdollisuutta.
Vaihtoehdossa A käytetään Time Commanderin konseptia, pelinä Combat Mission 2 ja siitä löytyvä Suomen sota Neuvostoliittoa vastaan. Otetaan sopivan kokoinen taistelu, tehdään siitä kartta ja lisätään oikeat yksiköt. Rakennetaan sopiva komentoketju, eli kummallakin puolella yksi pelaaja hallitsee kokonaiskuvion ja komentaa alaisiaan, jotka ohjaavat sitten ryhmiä. Pelaajiksi voi valita pelitaidottomia taktiikkaneroja, koska Time Commanderin tapaan pelin hallitsevat apulaiset toteuttavat halutut siirrot käytännössä. Lisätään vielä kunnon kommentaattori, ja mielenkiintoinen ohjelma on valmis.
Pihvi piilee siinä, että vaikka Combat Mission 2 on vuoropohjainen, se tekee siirroista pikku sotaelokuvia. Niitä voi katsella ja kelailla ihan niin paljon kuin haluaa, joten niistä saa tehtyä jopa draamallisesti kiehtovaa kuvamateriaalia. Katsoja ei näe käskytystaukoja. Miinuspuolena Combat Mission 2 ei ole niin näyttävä kuin pelit nykyään pakkaavat olemaan.
Viimeiset ritarit
Ravistanpa vielä toista hihaani, ja kas, sieltähän tippuu ässä. Tai monta ässää eli IL-2 Forgotten Wars, lentosimujen kuningas. Sekä esimerkiksi massiivinen maaottelu, jossa Venäjän pilotit pommikoneineen mataavat kohti Helsinkiä, jolleivät suomalaiset virtuaaliässät pysty heitä pysäyttämään.
Miten ilmasodan kaaoksesta saa viihdyttävää katsottavaa? IL-2:n tapauksessa helposti. Ensinnäkin peli on visuaalisesti niin komean näköinen, että sitä katsoo televisiossa ilokseen. Toiseksi ilmataistelu yleensä on pirun näyttävän näköistä, nopeatempoista, dramaattista urheilua.
Ohjelmamielessä IL-2 on oikea jumalan lahja. Se tekee taistelusta playback-tiedoston, jossa taisteluita voi katsoa minkä tahansa koneen vinkkelistä, mistä tahansa kamerakulmasta, koneen sisältä tai ulkoa, kohdekoneen tai ampujan kuvakulmasta. Ohjelman koostaja voi aivan vapaasti sommitella dramaattisia ottoja vaikka tuomiopäivään asti.
Megakonseptina pelit voisi yhdistää strategiseksi leikkisodaksi, jossa yksittäisten taisteluiden tulos muovaisi suurta tilannetta, jossa ratkaistaisiin uudestaan Suomen kohtalo. Sarjan saisi samalla vaivalla myytyä Venäjälle.
Ongelma on siinä, että tällainen ohjelma pitäisi tehdä tosissaan. Ei riitä, että kun ohjelmakonsepti saadaan myytyä pahaa-aavistamattomalle televisiokanavalle, vasen käsi tekee mahdollisimman vähällä vaivalla jotain halpaa, pitkitettyä diibadaabaa, jota hädin tuskin kehtaa katsoa.
Anteex kauheasti jos näkemykseni suomalaisesta tv-viihteestä ei ole kovin valoisa. Minä kun en tiedä niistä kulissien takaisista lieventävistä asianhaaroista tai siitä tuottajasta, joka yksin tuhoaa hyvän sarjan. Näen vain sen lopputuloksen, jonka tyhmistinlaatikko esittää.
