Haluatko suhteeseen? Iske sisaresi tai veljesi. Serkkukin menee, jos se on häkellyttävän hyvännäköinen. Jengi haluu äkkii kiksei ja chiksei, ei käyttää pitkiä aikoja parinetsintään. Geenipoolista itkevät vain nörtit.
Neuvoni perusteella ihmissuhdekonsulttina minut voi ampua. Sovitettuna pelimaailmaan saman neuvon voi lukea kymmenistä paikoista. Koko pelaamista yritetään aktiivisesti niputtaa muutamaan helposti opittavaan genreen. Niin peliteollisuuden kuin pelimedian ihanne on nyt pelaava tavis.
Noloja päästökaasuja
Suuren iltapäivälehden entinen pelitrolli hyökkäsi yllättäen pelijournalistien kimppuun, joihin tällä kertaa laskettiin myös "Tiltin kyyniset pelitoimittajat". Me kun emme ymmärrä naisten, lasten ja tietysti myyttisten aikuisten pelitarpeita. Niin, jollet osaa lukea, vaadi kirjoja poltettavaksi ja tee se vielä muiden nimissä.
Minulla on kokemusta niin lapsista, naisista kuin aikuisista, joten koen loukkaavana heidän niputtamisensa yksinkertaisten, keskittymiskyvyttömien joukkoon vain siksi, ettei joku uskalla puhua omissa nimissään. Alle kouluikäisen poikani suosikkipeleihin kuuluvat, Mario Party V:n ja vastaavien lisäksi, kuljetusimperiumistrategia Transport Tycoon, jossa hän jopa menestyy ja saa tuntikaupalla hupia.
Iltapäivälehdessä tavisten kaverina esiintyminen kuulunee toimintaohjeisiin. Mutta sama suojelusenkelitrendi, joskin laimeampana, toistuu oikeissa, pelaajille suunnatuissa medioissa.
Tavisten kaveeraus kiinnostaa pelitaloja ja jälleenmyyjiä, koska massamarkkinoilla pyörii raha. En voi ymmärtää, miksi kukaan mediassa toimiva peliharrastaja ajaa massamarkkina- ja naisetkin saavat pelata -linjaa.
Pelit rankataan AAA-, A-, B- ja täyteluokkaan sen mukaan, mitä medioiden toimitus näkee lukijoidensa/katsojiensa kiinnostuskohteina, ei sen mukaan, onko peli hyvä tai onko sen arvo pelikulttuurille suuri. Jopa aikoinaan arvostamani amerikkalainen PC Gamer on kutistunut lukijoidensa pelimakua arvaavaksi peruslehdeksi, jonka mielestä merkittävälle lentosimulaattorille riittää puoli sivua.
Riittämättömän vaihtoehtojen esittelyn lisäksi lukijoiden pelimakua muokataan propagandalla. Maalataan vaikka simuharrastajat tai strategistit naisenpuutteessa eläviksi aikamiespojiksi, tai fantasiapeleistä kiinnostuneet larppaaviksi roolipelinörteiksi. Joilla on naisen puute. Lehtiä lukemalla näyttää, että noin viisi pelityyppiä ovat sallitun pelaamisen koko kuva.
Pelimediat ovat siitä ikävä työpaikka, että jollei pidä varaansa, muuttuu peliharrastajasta liukuhihna-arvosteluita minuuttiaikataululla pykääväksi peliammattilaiseksi, joka esittää omia mielipiteitään yleisenä totuutena.
Ihan niin kuin minä äsken tein.
Lajien runsaus
Piru vie, ei ole pelimedioiden tarkoitus olla mahtavia tuomareita, jotka kakkapelien ruttaamisen lisäksi kertovat tyhmälle rahvaalle, mitä pelejä saa trendikäs pelimies pelata.
Koko pelaajakansan ääniltä unohtuu se, ettei "tyhmä" ole sama asia kuin "aloittelija". Vaativan pelin opettelu onnistuu aloittelijalta, kunhan aihe kiinnostaa. Pelaajista voi luokitella kymmeniä täysin erilaisia pelaajatyyppejä, ja saman verran syitä pelata. Pelaajia ovat niin viiden minuutin väliviihdettä kaipaava Kimmo kuin koko yön virtuaalilennonjohtajaa netissä leikkivä Lasse. Eikä heistä kumpikaan välttämättä tajua, että uusin Zelda on parasta mitä koskaan on tehty, eikä muita pelejä enää tarvita.
Avainasemassa ovat valmiin paketin tarjoavat peliohjelmat ja pelilehdet, joita selaillessa osuu peliin, josta ei ole kuullutkaan. Halpahintaisen "me ollaan pelaajien frendejä" -kosiskelun asemasta on korkea aika aktiivisesti tukea pelikulttuuria korostamalla, että pelaaminen on muutakin kuin ne kolme jeesuspeliä tai huonosti tehtyä lisenssipeliä.
Aivan liikaa loistopelejä jää huomiotta vain siksi, että epäpätevä toimituskunta hylkää ne ennakolta. B-pelikäsittelyn (korkeintaan 1 sivu ja muutaman tunnin kevytpeluu) maailmalla saanut Silent Storm on Suomessa hitti, ja raskaanpuoleinen strategiapeli Victoria ei ainakaan keskusteluketjujen perusteella ole jäänyt huomiotta. Aivan kylmästi annan kunnian Pelit-lehden arvosteluille, jotka saivat luotua peleille tarpeeksi nostetta. Esimerkiksi Silent Stormin tapauksessa vähänkään asiallisen Suomi-median oli pakko nostaa peli käsiteltävien luokkaan viimeistään silloin, kun se kipusi myyntilistojen kärkeen. Kriittinen massa ylittyy, viidakkorumpu alkaa kumista ja lopulta Tauno Taviskin kävelee pelikauppaan.
Norsunluutornin veljeskunta tarjoaa apuun internettiä, alakulttuurien kasvihuonetta. Ei toimi, koska netti vaatii aktiivista selailua. "Keskustelu"palstoja jaksaa harva seuloa, hyvästä simu- tai strategiasivustosta ei ole pelikulttuurin geenipoolille sentin edestä hyötyä. Mahdollinen käännynnäinen ei edes tiedä, että ne ovat olemassa, ja niissä käyvät vain valmiiksi käännytetyt simu- ja strategiamiehet. Pelikulttuurin ylläpitäjinä näiden sivustojen arvo toki on korvaamaton.
Vaahtoan aivan selkeästä syystä: vuosi 2003 ei ollut hyvien pelivuosien mallikappale. Pelifirmojen massamarkkinoiden kosiskelun ja hupenevan pelitalojen ja pelinkehittäjäkannan seuraukset näkyvät selvästi. Minulla oli ensimmäistä kertaa vaikeuksia valita ehdokkaitani vuoden peliksi, jopa PC-puolella. "Ihan kiva" ei ole riittävää tasoa.
Peligeenipoolin kannalta ei ole hyvä, kun valtaosa peleistä on varman päälle laskettuja jatko-osia, pelejä, jotka pilaavat itsensä taluttamalla pelaajaa kädestä, ja kasvava osa peligenrejä kituu yhden#kahden pelin (tai hyvän pelin) varassa. Pelibisnes tuntuu pyörivän sillä olettamuksella, että vanhat peli-ideat kelpaavat, koska uusia pelaajia tulee koko ajan, ja vanhat pelaajat ostavat taas Gran Turismoa, kunhan pelikone ensin pannaan uusiksi.
Sitä kuvittelee, että sademetsiä voi rauhassa hakata, ja sitten jonain aamuna ensimmäinen koripalloilija tukehtuu. Silloin on liian myöhäistä nakella puunsiemeniä multaan.
