Super Mario Bros.: The Lost Levels - Klassikko joka katosi

Vaikka The Lost Levels on hyljeksitty osa pelisarjaa, se aloitti muutaman tärkeän Mario-perinteen. Luigi valjastettiin pitkällä hypyllä ja liukkailla ensimmäistä kertaa. Toinen muutos on astetta oudompi: luonto sai kasvot! Tästä lähtien niin sienillä, pilvillä kuin pusikoilla on ollut usein vähintään silmät.

Voimiensa tunnossa Shigeru Miyamoto teki jotain, mitä kukaan ei osannut odottaa: myyntikelvottoman Mario-tasohyppelyn.

Alkuperäinen Super Mario Bros. täyttää tänä syksynä pyöreät 30 vuotta. Se ei ollut maailman ensimmäinen tasohyppely tai edes Mario-peli, mutta toi ne molemmat suuren yleisön tietoisuuteen. Ja miten! Yli 40 miljoonaan kotiin rantautunut Super Mario Bros. möi NES-matolaatikon kansalle, ja samalla käytännössä pelasti länsimaiset konsolimarkkinat.

Eikä pelin vaikutus ole vuosikymmenten saatossa laantunut. Laskekaa huviksenne, kuinka paljon jokainen moderni tasoloikka on sille velkaa. Mario on edelleen pelaamisen tunnistettavimpia symboleita ja Shigeru Miyamoto legenda.

Jumalpelille tehtiin tietenkin heti (eli 1986) jatko-osa. Sitten Nintendo päätti olla viemättä sitä Japanin ulkopuolelle.

Se Super Mario Bros. 2, jonka saimme, oli väärennös. Se oli aivan eri peli, joka muutettiin Mario-seikkailuksi hahmot vaihtamalla. Aito oikea Super Mario Bros. 2 nähtiin lännessä vasta SNES-kokoelmalla Super Mario All-Stars (1993), ja silloinkin muutetussa muodossa. Alkuperäistä kasibittiversiota saimme odottaa aina vuoteen 2007, jolloin se vihdoin saapui Wiin Virtual Consoleen. Siis Miyamoton Mario-peli, joka oli kadoksissa yli 20 vuotta! Yhä edelleen kyseessä on sarjan outolintu, jota ei aina edes lasketa kaanoniin.

Miksi The Lost Levels -lisänimen saaneesta pelistä vaiettiin? Siksi, että se oli Nintendolle liian äärimmäinen. Super Mario Bros.: The Lost Levels on kuin viski tai raaka kaakao: niihin pitää totutella ja nauttia pieninä annoksina, mutta niiden jälkeen kaikki muu maistuu laimealta.

Alkuperäisen Famicom-julkaisun kansi ei paljoa kikkaile. Se on Mario, mitä muuta tarvitsee tietää? Kultaiseen ansiomerkkiin on kirjoitettu sanat: "For Super Players". Parissa uudelleenjulkaisussa pelin nimi onkin kääntynyt muotoon Super Mario Bros.: For Super Players.

Näin teet jatko-osan

The Lost Levelsin suunnittelivat itse Miyamoto ja ykkös-Mariossa avustanut Takashi Tezuka, mies joka on ollut tavalla tai toisella mukana lähes joka Nintendo-klassikossa. Kaksikko päätti suunnata pelin niille, jotka olivat pelanneet ykkösen läpi ja kaipasivat lisää haastetta.

Suorempaa jatko-osaa saa hakea, on kuin Super Mario Bros. vain jatkuisi viimeisen linnan jälkeen, koko ajan lineaarisesti vaikeutuen. Sama ympäristö, musiikki, juoni, sama pelattavuus olivat kaikki läsnä. Edes vihollisrintamalla ei nähty kuin yksi uutuus, vähän vaarallisempi piraijakasvi. Kaksinpeli oli korvattu mahdollisuudella pelata Luigilla, joka (tässä alkaneen perinteen mukaan) hyppi korkeammalle, mutta oli vaikeampi hallita.

Kuten edeltäjänsä, The Lost Levels sisälsi kahdeksan päämaailmaa, joista jokainen sinetöitiin yhteenotolla Bowserin kanssa. Uutta olivat salaiset maailmat. Kuuluisaa glitchiä hyödyntämällä ykkös-Mariossa pääsi ”miinusmaailmaan”, joka oli pelkkä loputon vesikenttä. Miinusmaailma oli sattumaa, bugaava pätkä koodia, mutta se pani liikkeelle huhun peliin kätketyistä lisäkentistä. Miyamoto piti pelaajien spekulointia kiehtovana ja päätti yllärinä lisätä The Lost Levelsiin oikean salamaailman (”Fantasy World”), johon pääsi läpäisemällä pelin ilman warppiputkia.

Koville peliluille oli tarjolla vielä kokonaiset neljä bonusmaailmaa, jotka avautuivat, kun pelin oli voittanut kahdeksan kertaa. Onneksi The Lost Levels julkaistiin alkujaan levykkeellä Famicom Disk System -lisäosalle, sillä se mahdollisti läpäisykertojen tallentamisen...

The Legend of Zelda oli ensimmäinen, Super Mario Bros. 2 toinen FDS-julkaisu, ja samalla diskettiaseman myydyin nimike (2,5 miljoonaa kappaletta).

Ykkös-Marion miinusmaailman innoittama Miyamoto päätti lisätä jatkoosaan oikean salamaailman. Pelille tyypillisenä källinä "Fantasy Worldiin" siirtyessä elämät tiputetaan yhteen.

Hv ei tarkoita hyvää vappua

Jos kosmeettiset viilaukset unohdetaan, The Lost Levels kävisi lisälevystä. Osa uusista kentistä kannibalisoitiin suoraan Vs. Super Mario Bros. -kolikkopelistä, joka oli tuunattu, vaikeampi Super Mario Bros. 1. Mikä siis johti tuontikieltoon, eikö lisää sitä samaa kelvannut?

Miyamoton klassisimmat pelit tunnetaan siitä, että ne opettavat tarvittavat taidot ja kaitsevat eteenpäin ilman, että sitä edes huomaa. Tällainen lähestymistapa edellyttää hienovireistä kenttäsuunnittelua: joka tiilen, sienen ja koopan on oltava oikealla paikallaan. The Lost Levels tuntuu siltä kuin se olisi tehty samalla metodilla, vain sillä erotuksella, että Miyamoto ja Tezuka olivat kääntyneet pimeälle puolelle.

Koko pelin maine ja viehätys perustuu siihen, että se on katalin ison profiilin tasohyppelypeli ikinä. Parin ensimmäisen maailman jälkeen jokainen kenttäelementti on asetettu pysäyttämään eteneminen. Niin, ja motivoimaan pelaaja huutamaan telkkarille, kuten pelin japanilaisessa tv-mainoksessa tehtiin.

Edellisosassa avustaneet jutut käännettiin nyt sankaria vastaan. Hyvien sienten rinnalle tuli tappava myrkkytatti. Warppiputkien joukossa oli nyt käänteisiä warppeja, jotka veivät taaksepäin, eli kaikkiin salaisuuksiin ei voinut enää luottaa. Osa oli piilotettu paikkaan, josta kovinkaan Mario-harrastaja ei olisi tajunnut niitä etsiä: lippusalon taakse! Perinteisiä äkkikuolemia lisäsivät joissain kentissä puhaltava tuuli ja hyppyrit, jotka ponnistivat hahmon pitkäksi aikaa taivaalle pois näkyvistä.

Kaikki vaikeudet eivät olleet uusia. Ikuisesti toistuvat kentät, joissa piti valita oikea reitti, olivat tuttuja edellisosasta. Uutta oli kasvanut monimutkaisuus ja yllättävyys. Luuppaavia puzzleosuuksia oli nyt myös ulkoilmakentissä, missä niitä ei tajunnut odottaa, eikä tuulenpuuskia ja kuiluja vastaan taistellessa ratkoa. Eräs typerryttävä sokkelo kysyi käänteispsykologiaa, jota ei Mario-pelissä osannut odottaa. There is no spoon: sokkeloa ei oikeasti ole.

The Lost Levelsin muutokset voivat kuulostaa pieniltä. Täytyy kuitenkin muistaa, että Super Mario Bros. 1 on koko tasohyppelygenren perusta, jonka lainalaisuudet (lippusalon taakse EI pääse) tuntee jokainen. The Lost Levels on hämmentävä kokemus, koska se näyttää täysin edeltäjältään, mutta rikkoo sen pyhiä sääntöjä. Samasta syystä keski-ikäiset pelaajat haukkoivat happea, kun äskettäin paljastui, että Super Mario Bros. 1:ssä oli salainen continue-toiminto. On vaikea varustautua johonkin, mitä ei voi kuvitella todeksi.

Yhteen loppupään kentistä on palikoista rakennettu japanin kielen sana "kiitos". Näin pitkälle selviytyminen kysyy sellaista tahdonlujuutta, että kiittäminen onkin paikallaan!

Hyppää tai kuole!

The Lost Levelsin jäynät ihmetyttävät aikansa, mutta ennen pitkää niitä oppii varomaan. Pelin raa’an tasoloikkahaasteen selättäminen on kuitenkin eri juttu.

Super Mario Bros. 1 ja The Lost Levels ovat niin riisuttuja hyppelyitä kuin olla voi. Viholliset ovat enemmän hidaste kuin este, power-upit ovat mielikuvituksettomia (ylimääräinen hipari, tulipallot, hetkellinen kuolemattomuus), eikä kentissä ole sen suurempaa vaihtelua. Pelien pääasiallinen sisältö ovat millintarkat hypyt. Jos refleksejä ja koordinaatiokykyä ei löydy, niitä ei pysty kompensoimaan millään. Viis Bowserista, juoksu, hyppy ja ripaus fysiikkaa, siinä pelien todelliset loppupomot,

Kun Super Mario Bros. 1 antoi jonkin verran armoa, The Lost Levels tykittää täysillä. Koko peli on yksi helvetillinen esterata, jossa joko hyppää kerralla oikein tai sitten se on sori Mara, mutta takaisin kentän alkuun. Miyamotolle tyypillinen tarkka tasosuunnittelu on avainasemassa, sillä jokainen palikka on aseteltu tasan niin, että virheliikkeisiin ei ole varaa. The Lost Levelsin kahlaaminen on kuin yrittäisi laskeutua lentokoneella postimerkin kokoiselle alueelle, yhä uudestaan ja uudestaan.

Tässä mielessä The Lost Levels muistuttaa nykyhyppelyistä enemmän Super Meat Boyta (huomaa alkukirjaimet) tai Bit Trip Runneria kuin uusia Marioita. Mutta kun nykyiset S&M-hyppelypelit antavat yrittää loputtomiin saman kentän alusta, The Lost Levelsissä oli vielä käytössä elämät. Continuen sai vasta selvitettyään koko maailman, eli neljä pirullisen hankalaa kenttää, parilla kolmella elämällä.

Sattumaako vain, että heti pelin ensimmäisen koopan kohdalla pystyi tekemään klassisen 1-Up -tempun, jossa yhtä kilpparia pomputeltiin ilmassa niin kauan, että laariin oli ropissut satakunta lisäukkoa?

Ensimmäinen pelissä kohdattu ei-piilotettu sieni on The Lost Levelsin uutuus: tappava myrkkysieni. Tässä kohtaus alkuperäisessä asussaan...

Super Serotonin Bros.

The Lost Levels oli hieno, omalla tavallaan täydellinen peli, mutta reilu se ei ollut. Nintendo of American silloinen puhemies Howard Phillips katsoi, että se oli ylettömän vaikea, eikä tulisi myymään Japanin ulkopuolella.

The Ultimate History of Video Games -kirjan haastattelussa Phillips myöhemmin kertoi, että häntä riepoi erityisesti myrkkysieni ja tuuli: ”Nämä kaksi asiaa olivat klassisen epä-Miyamotomaisia siinä, että ne olivat sattumanvaraisia ja poissa pelaajan hallinnasta. Ehkä Miyamoto oli masentunut tehdessään Mario 2:n, tai ehkä hän delegoi kenttäsuunnittelun jollekin toiselle ja tämä henkilö teki muutaman lisäyksen.”

Yllättäen Phillips epäili, oliko Nintendon kultasormi sittenkään maineensa veroinen: ”En silloin oikein tiennyt, oliko Miyamoto ajanut nämä uudistukset läpi, ja se sai minut miettimään, oliko hänellä alun perin käynyt vain tuuri.”

Oliko tuomio liian tyly? 80-luvun lopulla vaikeat pelit olivat itsestäänselvyys, edes se ensimmäinen Super Mario Bros. ei ole puhdas läpihuutojuttu. The Lost Levelsin haaste kumpusi v-mäisistä, mutta tietoisista ratkaisuista, ei huonosta suunnittelusta. Phillipsin haukkumat uudistukset eivät nekään olleet niin sattumanvaraisia kuin tämä luuli.

Ei, The Lost Levels ei ollut liian epäreilu NES-peli. Se oli liian epäreilu Nintendo-huippujulkaisu. Todennäköisesti brändin tahrattomuus painoi vaakakupissa enemmän kuin hyvä, mutta outo Mario-julkaisu.

Lopulta Nintendo otti aivan eri Miyamoto-pelin, yhdessä Fuji Televisionsin (!) kanssa duunatun Yume Kōjō: Doki Doki Panic -tasohyppelyn, teki siihen muutaman muutoksen ja lähetti sen länteen nimellä Super Mario Bros. 2. Psykedeelinen unimaailma ja vihannesten heittely kielivät heti, että nyt on kyse jostain aivan muusta. Länsimainen Super Mario Bros. 2 osoittautui niin suosituksi, että se julkaistiin myöhemmin Japanissa (huvittavalla) nimellä Super Mario USA.

The Lost Levels taas pidettiin piilossa. All Stars -kokoelman lisäksi se nähtiin vain Game Boy Colorin Super Mario Bros. 1-käännöksessä Super Mario Bros. Deluxe. Versiosta oli poistettu muun muassa Luigin hyppy, tuuli ja salamaailmat, ja tallentaa sai nyt joka kentän välissä. Sama peli, täysin eri kokemus.

...ja tässä modernisoitu tulkinta Super Nintendon Super Mario All-Stars -kokoelmalta, joka on todennäköisesti useimpien kosketuspinta peliin.

Marttyyrin henki elää

Epäreilu The Lost Levels koki epäreilun kohtalon. Siinä Phillips osui kyllä oikeaan, että peli oli Miyamoto-suunnittelufilosofian vastakohta. Se on kuitenkin myös The Lost Levelsin kantava voima.

Toisin kuin muut Mario-julkaisut, The Lost Levels alkaa vaikeana, vaikeutuu aivan liikaa aivan liian nopeasti, eikä kaihda likaisia jekkuja. Se on ilkeän neron mestarinäyte, peli, joka pelaa pelaajaansa vastaan. On varsin kuvaavaa, että alkuruudussa pyörivässä demossa Mario ei ehdi kuin napata myrkkysienen ja kuolla pois. Tervetuloa helv… kadonneisiin kenttiin!

Peliä on haukuttu ammattimaiseksi rom-hackiksi, mutta haukun voi ottaa myös kehuna. Pelissä on asennetta ja villiä meininkiä, joka olisi nykyään liikaa Nintendolle (ja oli silloinkin). Etenkin bonusmaailmoissa tulee sellainen olo, että nyt on annettu vain mennä. Hissejä ja Lakitu-aurinko veden alla, ulkoilmalinna ilman vihollisia tai kenttä, jonka palikat muodostavat sanan arigatō (”kiitos”)... Miksipäs ei? Jos tämä oli masentuneen Miyamoton aikaansaannosta, ehkä taiteilijat panevat parastaan kärsiessään.

The Lost Levels ei ollut niin vallankumouksellinen kuin alkuperäinen Super Mario Bros., eikä se ole taatusti kaikkien makuun. Mutta siinä missä synttäreitään viettävä Super Mario Bros. 1 on tuttuutensa ansiosta jo liki pelikelvoton, The Lost Levels pursuaa yhä elinvoimaa. Se on mysteeri vailla selitystä, alati ulottumattomissa oleva kysymysmerkkitiili, jota ei saa kopautettua tyhjäksi.

Ja tämä on pelin kenties nerokkain suunnitteluratkaisu. Mitä ei voi ottaa kokonaan haltuunsa, siihen ei voi myöskään kyllästyä.

Aito, alkuperäinen Super Mario Bros.: The Lost Levels on saatavilla Virtual Console -julkaisuna Wiille, Wii U:lle ja 3DS:lle.