Autopeleissä oikean maailman rautaratsuilla on kiidetty maailman sivu, mutta autotaloa harmittaa, kun radalla on kilpailijoitakin. Tehdään siis mainosmielessä merkkikohtaisia ilmaispelejä, joissa ei tarvitse kilpailla näkyvyydestä kymmenien muiden automerkkien kanssa.
Maalaisjärjellä merkkikohtaisten ilmaispelien markkinointinäkökulma tuntuu kyseenalaiselta. Ei kai kukaan osta Volvoa sen takia, että Volvo-peli on hieno? Tai mistäs minä kiertokoulun markkinointikurssin perusteella mitään tiedän.
Ainakin mainospelit ovat halpoja tuottaa. Monet niistä tehdään valmiiden pelimoottorien pohjalle, eikä sisältöä tarvitse olla lähimainkaan kaupallisten pelien vertaa. Mutta minkälainen autopeli toimii imagon kohottajana? Toimiiko helposti hallittava toimintarälläys, riittääkö äärimmäisen näyttävä grafiikka vai toimiiko parhaiten realistinen simulaattori? Poimimme testiin viisi autotehtaiden kustantamaa ilmaispeliä, jotka edustavat varsin erilaisia lähestymistapoja aiheeseen. Kahden takaa löytyy ruotsalainen SimBin, autosimulaattoreihin erikoistunut pelifirma.
Mersulla liikkeelle
Vaikka mersu on monelle se elämän auringonlaskun ajoneuvo, minulle se on alku. Mercedes CLC Dream Test Drive lupailee unelmien koeajoa, mutta suoraan sanoen peli on täysi susi. Ajotuntuma muistuttaa kuusnepan muinaista Outrunia, joskin monta kertaa huonompana, ja kuva kertoo kaiken pelin graafisesta "loistosta". Lisäksi pelin koukulla on viimeinen myyntipäivä tullut eteen: pelissä voi ajaa hotlapin, jonka peli lähettää nettiin, ja nopeimman ajan ajanut pääsee koeajolle kyseisellä autolla. Palvelua tuskin enää on edes olemassa.
Auto ei käänny kunnolla mutkiin, mutta välillä se kääntyy liiankin ärhäkkäästi. Juju on siinä, että koskaan ei voi tietää miten käy. Ajamisessa tärkeäksi strategiaksi nousee reunakimmokkeiden hyödyntäminen, mikä saa oikean Mersun omistajan vetämään terävästi henkeä. Onneksi myös tekoälykuskit löytyvät jokaisessa mutkassa seinästä ihan kuin pelaajakin, joten puntit ovat tasan. Bonuksena tekoälyn idioottimainen ajotyyli muuttaa kisat typeräksi romuralliksi. Typeräksi siksi, että romua ei kolareista huolimatta synny.
Peliä ohjataan näppiksellä eikä kehittyneempiä ohjaimia tueta. Tosin ei tarvitsekaan, sillä suosittelen karttamaan tätä peliteknologian irvikuvaa, joka vetää pohjat ilmaisautoiluille eikä huonompaa voi tulla vastaan. Osoittaa melkoista itseironian tajua, kun pelin sloganissa sanotaan: "The next best thing to real thing."
Tämä imagokampanja epäonnistuu pahemman kerran, sillä Mercedes CLC tuskin on sellainen ajettavuuden irvikuva kuin peli viestittää.
Io sono punainen italiano
Ferrari sai erittäin positiivista mainosta pelissä Ferrari Challenge – Trofeo Pirelli (Pelit 9/08, 90 p), mutta miten pärjää ilmainen lounas Ferrari Virtual Race? Ensisilmäyksellä peli vaikuttaa varsin hyvin tehdyltä, ja tyyliltään se on viimeisen päälle toimintaa. Graafinen ulkoasu on tasalaatuista, kokonaisuutena joukon parhaimmistoa. Toimintapelihenkinen kiiltokuvamaisuus sopii hyvin pelin tunnelmaan. Äänimaailma on ohut, mutta saundi sentään vaihtelee autosta riippuen.
Autoja on kolme, 430 Scuderia, 599 GTB Fiorano ja F612 Scaglietti, mutta ratana vain Mugello. Yksin ajelu on ihan kivaa eikä ajotuntuma tunnu Mersun jälkeen yhtään hullummalta, vaikka onkin liioitellun helppo. Ohjattavuuteen kaipaisi muutosta. Peli nimittäin korjailee ohjausta itsekseen, eikä ominaisuutta saa mistään pois päältä. Sitä paitsi ohjausta ei saa lineaariseksi, joten autoon ei missään vaiheessa saa kunnollista tuntumaa.
Tekoälykuskeja vastaan ajettavat kisat ovat melkoista sähläämistä. Tekoäly ajaa orjallisesti optimiajolinjaa, ja jos itse sattuu olemaan samassa kohtaa, törmäys on varma. Tästä johtuen alkukierroksella tulee osumaa joka puolelta. Kun pääsee kärkipaikalle, loppu on pelkkää ajelua, koska tekoäly ajaa vaikeimmallakin tasolla surkeasti.
Ferrari Virtual Racen kattaus on korea, mutta sisältöä on niukasti. Tekoälyynkin olisi voinut panostaa edes hitusen. Nyt Ferrarilla ajelu jaksaa innostaa noin tunnin ja seitsemän minuuttia, paitsi jos Punaisen orin antama kyyti on se unelmien juttu.
Kädetön rekkamies
Ferrareista on luontevaa siirtyä tonneja painavien teräshirviöiden pariin. Renaultin raskaan kaluston markkinointiosasto tarjoaa viihdykettä rekkaterminaalien kahvihuoneiden maskuliiniseen ilmapiiriin. Truck Racing by Renault Trucks tarjoaa dieselin pauhua ja turbojen ujellusta oikeiden ratarekkojen puikoissa. Suorituskyvyssä nämä helvetinvehkeet pärjäävät ihan mainiosti Ferrareille.
Jo ensikosketus kertoi, että jotain outoa magiaa ratarekoissa on. Autojen maksiminopeus on rajoitettu 150 kilometriin tunnissa, joten ohitukset tehdään mutkissa. Pelin henki on se, että osumia tulee väkisin, kun kapealla radalla (tasan yksi kappale) yritetään mahtua mutkiin rinta rinnan. Jopa vauriomallinnus on olevinaan mukana, mutta se vaikuttaa vain huippunopeuteen ja siihenkin niin marginaalisesti, ettei siitä tarvitse huolehtia.
Truck Racingissa on yritystä. Auton massa ja huojunta tuntuu hytissä ja ohjauksessa. Grafiikka ja äänet ovat kohtuullisia, samoin peliohjaimen säädettävyys. Kisoissa on mukana harjoitukset ja aika-ajo, ja ruudulla jopa näytetään voitettua palkintoa. Valikoista voisi päätellä, että peliin oli tarkoitus tehdä enemmänkin ratoja. Kunnianhimoa Truck Racingistä ei siis puutu.
Katastrofi iskee pikkujuttujen hienosäädössä. Pelissä on maukkaat force feedback -efektit, mutta niiden toteutus on jäänyt puolitiehen. Autoon ei saa kunnollista ajotuntumaa, eivätkä sladit tunnu kabiinissa asti. Mutkan ulostuloissa auton menosuuntaa pitää koittaa hahmottaa lähinnä rattia edestakaisin vispaamalla, sillä autossa ei tunne, puskeeko se vai mennäänkö kahva edellä. Todella harmi, ulkopuolelta näytettävissä uusinnoissa meno on erittäin näyttävää.
Tekoäly ei oikein osaa. Kuskit pöllyttelevät penkkoja ja perä on irti joka mutkassa, minäpoika samaan aikaan vain parantelen sijoituksiani ilman vaikeuksia. Kehno vastus harmittaa. Onnistuin voittamaan kisan jo kolmannella yritykselläni, neljännellä ylitin pelin maksimipisteet 60 000. Sen jälkeen pelistä loppuivat panokset.
Rellun näkemystä trukkikisoista pelaisi mielellään, jos sisältöä olisi enemmän ja viimeistely olisi vähän parempi. Erityismaininta irtoaa ajon aikaisesta hirveästä hissimusiikkista (jonka saa onneksi pois).
Ämmää puikottamassa
Joukon iäkkäin peli on parivuotias BMW M3 Challenge. Pelin ratoina on kaksi versiota Nürburgringista, mutta autona vain BMW M3. Pelimoottori on lupauksia herättävästi sama kuin Simbinin omissa GTR-peleissä, joten ajamisen perusasioiden pitäisi olla kunnossa. On siis lupa odottaa pikkutarkkaa simulaatiota Bemarin sporttimallin viimeisen päälle viritetystä ajettavuudesta.
Ensin kaikki tuntuikin hyvältä, auto taittuu mutkiin ihan kuin kuuluu ja tehoa on mallille tyypillisesti tolkuttomasti. Sitten ajotuntumassa alkoi jokin mättää. Auton perä tuntui nuljuavalta ja karkaili alta turhan herkästi. Edes jousituksen vaihtaminen Bilsteinin tiukempaan versioon ei poistanut ongelmaa (tämä onkin pelin ainoa säätömahdollisuus). Ongelman syyksi paljastui kaasupolkimen tyhjä alue muutaman ensimmäisen sentin aikana. Se aiheutti sen, että tehon tarkka annostelu hitaista mutkista ulos kiihdytettäessä ja nopeiden mutkien keskellä oli vaikeaa, eikä ongelmaa voinut korjata ohjaimen muuten varsin monipuolisia asetuksia muuttamalla, koska polkimen "dead zone" oli pelin mukaan jo nollassa.
M3:n rata- ja autografiikka on kohtuullisen siistiä, joskin vanhahtavaa, ja äänet perustason voimapörinää. Kuten Mersussa ja Ferrarissa, autoon voi valita haluamansa vanteet ja värin Bemarin maalivalikoimasta. Itse asiassa sama mahdollisuus on myös Mersussa ja Ferrarissa.
Vielä kalibrointiongelman havaitsemisen jälkeenkin ajotuntuma herätti niin paljon positiivista uteliaisuutta, että huomasin tahkoavani rataa ympäri kierros toisensa perään ihan vaan sen takia, että oppisin jonkun näppärän tavan kiertää kalibrointiongelman ajotyyliä muuttamalla. Ämmällä olisi nimittäin ajellut mielellään enemmänkin, jos viimeisten kymmenysten hiominen kierrosajasta olisi onnistunut jollain muulla keinolla kuin puhtaalla tuurilla.
Kisat ovat mukavaa vääntöä, ja tekoäly ihan toista maata kuin Ferrarin tai Mersun tapauksessa. M3 Challenge sisältää myös nettipelin, mutta serverit lienevät jo manan majoilla, koska rekisteröinti ei enää onnistunut. Kokonaisuutena kokemus on joka tapauksessa positiivinen. Jos tällaista jälkeä tehtiin jo pari vuotta sitten, mikä minua odottaakaan kun pelivuoroon tulee Volvo – The Peli?
Vain rivitalo, kaksi lasta ja koira puuttuu
Toukokuussa julkaistu, yli 50 000 nettilatausta kahdessa päivässä saavuttanut Volvo – The Game oli perimmäinen syy sille, että tämä juttu syntyi. Jo pidemmän aikaa maksullisilla modeilla moraalittomasti tiliään lihottanut ruotsalaisfirma Simbin julkaisi kerrankin jotain ilmaista. "Tiesin", että pelimoottorin perusasiat olisivat kunnossa, koska peli käyttäisi (itsestäänselvästi) samaa pelimoottoria kuin firman muutkin pelit. Volvojakin oli julkaistu Simbinin peleissä jo aiemmin (STCC – The Game, Pelit 11/2008, 84 p), joten autojen 3D- ja fysiikkamallit olisivat pääosin valmiina. Eihän tätä peliä voisi tyriä millään. Eihän?
Volvo – The Game istuttaa virtuaalikuskit seitsemän Volvo-mallin puikkoihin, aina legendaarisesta Volvo 240 turbosta uuteen S60-konseptiautoon. Konseptiautoa lukuun ottamatta kaikki mallit ovat rataversioita ja oikeiden kuskien käytössä. Ratoja on kaksi: Göteborgin keskustaan sijoittuva katurata ja Ukrainassa sijaitseva Chayka.
Volvon ajettavuus ei tunnu samalta kuin saman firman maksullisissa peleissä. Onko tämä niitä imagoasioita? Ehkä auto ei saa olla liian vaikea ajettava, etteivät potentiaaliset Volvon ostajat säikähdä. Volvo olisi ollut loistava ilmaissimu, jos STCC:n ajotuntumaan ei olisi puututtu. Toki ymmärrän sen, etteivät autot hajoa kolareissa, eivät ne tee sitä muissakaan tämän jutun peleissä, mutta pitikö fysiikkakin pilata?
Tunnoton ohjaus, liikaa pitoa, helpot jarrutukset, liian tasainen asvaltti ja yleinen helppous. Siinä syntilistaa. Ajaessa tuntui siltä, että ajoavut olisivat olleet päällä. Testi ajoapujen kanssa vahvisti, että ajoavut todella olivat pois päältä, mutta peli vaan yksinkertaisesti oli kaukana kunnon simulaattorista. Autoja ei voi säätää, mikä on outoa, koska kyse on rata-autoista ja pelimoottori mahdollistaisi säätämisen. Kummastuttaa, että on nähty paljon vaivaa pelin yksinkertaistamiseksi ja laadun huonontamiseksi. Pelkäsikö Simbin syövänsä oikeiden peliensä myyntiä?
Ratagrafiikka on hutaistun näköistä, ja iäkkään pelimoottorin autografiikkakin näyttää nykymittapuulla melko kulahtaneelta. Oikeista autoista nauhoitetut äänet ovat sen sijaan varsin maukkaita, jälleen kerran. Sen Simbin on aina osannut.
Silti Volvo – The Game vetää tässä ryhmässä pisimmän korren, vaikka saksalainen ämmä niskaan hengittääkin. Jos edes etäisesti autolla ajamista muistuttava kaahailu nappaa, mutta siihen ei jostain syystä halua sijoittaa rahaa, kannattaa ladata Volvo. Ilmaispeliksi lopputulos on ihan jees, se vain olisi voinut olla paljon parempi ilman kompromisseja.
Paholaisen asianajaja huomauttaa, että lähes yhtä paljon sisältöä ja paremman ajotuntuman saa Simbinin pelien demoversioita pelaamalla, eivätkä nekään maksa mitään. Eikä oikeasti hyvä peli GTR 2 maksa alelaarista noukittuna karkkipussin vertaa.
Pelien alkuintroista huomaa, että markkinointiosasto on eniten innostunut näyttäviin alkuintroihin. Jopa Mersu-peli onnistui introllaan herättämään positiivisia odotuksia paitsi peliin, myös automerkkiin kokonaisuudessaan. Muuten vähän epäilen ilmaispelien käyttöä mainostuksessa. Mitä seuraavaksi, armeija alkaa värvätä ilmaisella nettiräiskinnällä?
- Mercedes CLC Dream Test Drive 10
- Truck Racing by Renault Trucks 60
- Ferrari Virtual Race 60
- BMW M3 Challenge 72
- Volvo - The Game 78
Autopeleissä oikean maailman rautaratsuilla on kiidetty maailman sivu, mutta autotaloa harmittaa, kun radalla on kilpailijoitakin. Tehdään siis mainosmielessä merkkikohtaisia ilmaispelejä, joissa ei tarvitse kilpailla näkyvyydestä kymmenien muiden automerkkien kanssa...
Lue koko artikkeli Pelit-lehden tammikuun numerosta tai www.pelit.fi:ssä 3.2.2010.
www.zelda.com/spirittracks
- Juna kulkee vaan
- On elämä kuin juna vaan
- Se aina jatkaa kulkuaan
- Jos tunnelissa on se pitkään, kaipaa aurinkoon
Kun ensi kertaa kuulin DS:n Zeldan vaihtavan purjehtimisen ja suhteellisen vapaan tutkimusmatkailun raiteilla kulkeviksi höyryvetureiksi, olin pettynyt. Voiko idea toimia muualla kuin junahullussa Japanissa?
Voi toki.
Pikajuna Hyruleen
Vuosisata on kulunut Phantom Hourglassin tapahtumista. Uusi ja uljas Hyrulen kuningaskunta on perustettu, ja demonikuningas Malladuksen kahlitsevaa henkirataa käytetään höyryveturien raideverkostona. Hyrulen paha kansleri haluaakin vapauttaa Malladuksen, joten hän hävittää henkiradat, pirstoo Henkien tornin ja kaappaa prinsessa Zeldan ruumiin Malladuksen hengen käyttöön. Linkin ja henkimuodossa leijailevan Zeldan täytyy palauttaa asiat järjestykseen vierailemalla Hyrulen kolkissa sijaitsevissa temppeleissä.
Linkillä on alusta asti käytössään oma junansa, jolla kiskoyhteys kerrallaan avautuvia henkiratoja pääsee ajelemaan. Aluksi junailu tuntui armottoman rajoitetulta Wind Wakerin ja Phantom Hourglassin purjehdukseen verrattuna, mutta raideyhteyksien avautuessa aloin nähdä valoa tunnelin päässä. Sivuhommana veturikuski voi kuljettaa matkustajia tai tavaraa. Palkkioksi aukeaa uusia henkiratoja ja tarveaineita junan osien päivittelyyn. Armottoman addiktiivista siis.
Junasta jalkautuessa touhu on tuttua kaikille sarjaa ennen pelanneille. Kaupungeissa vieraillaan, luolastoja kolutaan ja ökkömönkiäisiä pistetään turpaan mitä kummallisimmilla vempeleillä. Kaikki Phantom Hourglassista tutut DS:n erikoisominaisuuksia hyödyntäneet temput ovat mukana. Kosketusnäytöllä liikutaan ja huidotaan, kartalle voi tehdä muistiinpanoja ja välillä puhistaan mikkiin esimerkiksi tuulenpyörteiden luomiseksi. Tavaroista omaksi suosikikseni nousi ruoska, joka pulmien ohella toimi taisteluissa miekan kaverina loistavasti.
Ei enää satuprinsessa
Vaikka Zelda-sarja onkin legenda, jäi Phantom Hourglassista parhaiten mieleen vain legendaarisen turhauttava keskusluolasto. Merikuninkaan temppelissä olivat rasitteena niin aikaraja kuin kuolemattomat viholliset, mutta paikka täytyi silti koluta jokaisella visiitillä kaikkien jo käytyjen alueiden läpi ennen uusiin kerroksiin pääsemistä.
Spirit Tracksin Henkien torni toimii Merikuninkaan temppeliä vastaavana keskusluolastona, mutta Nintendolla on kuunneltu palautetta. Kun pelaaja saa tornin paloja takaisin paikalleen, pääsee rappusten kautta kätevästi saman tien uusille alueille, eikä ahdistavasta aikarajasta ole tietoakaan. Vanhat virheet on korjattu jopa niin hyvin, että tornista löytyvät mielenkiintoisimmat ja kekseliäimmät puzzlet. Suurin osa niistä hyödyntää henki-Zeldan taitoa vallata tornia vartioivien aaveritarien haarniskat. Hento neitonen pystyy kookkaan ritarin ruumiissa auttamaan Linkiä pulmissa ja taistelussa, eikä vain odota pelin lopussa pelastajaansa.
Ei Spirit Tracks aivan ongelmaton ole. Junalla matkustaminen on aivan yhtä verkkaista puuhaa kuin purjehdus aikoinaan. Joskus jopa hitaampaa, sillä raiteilla täytyy varoa demonisia kamikaze-junia, koska törmäys aiheuttaa välittömän Game Overin. Lisäksi peliä on vaikea suositella matkapelaamiseksi. Vaikka kehtaisi jutella DS:n mikkiin pelin niin vaatiessa, oli minulla hankaluuksia puhalluskohdissa, sillä peli luuli linja-auton ilmastointia puhallukseksi.
Pienestä napinasta huolimatta Spirit Tracks on ensiluokkainen Zelda-elämys, sillä tunnelma on hieno. Päätarinassa riittää tekemistä ja sivutehtäviä löytyy vaikka kuinka paljon. Yllätyksekseni junailu on paitsi mukavaa, myös mielikuvituksellista, sillä en odottanut pääseväni vedenalaisilla kiskoilla mustekalajahtiin.
