The Angry Video Game Nerd Adventures – Videosta peliksi

Hän vie teidät menneisyyteen,

missä moni peli meni perseelleen.

Mieluummin hän ottaisi puhvelisonnin ripulit korvaansa.

Mieluummin hän nauttisi mädän skunkin persröörin lounaaksi.

Hän on kiukkuisin tapaamasi pelimies.

Hän on vihainen Nintendo-mies.

Hän on vihainen Atari- ja Sega-mies.

Hän on Vihainen Videopelinörtti.

Niin, tämän täytyi tapahtua jossain vaiheessa. Paskoja konsolipelejä työkseen pelaava internetvideopersoona Angry Video Game Nerd on viimein päätynyt tähdittämään omaa tasoloikintaansa. Vienot ironian sulotuoksut leijailivat heti pelin julkistuksen jälkeen ilmassa, sillä olin varma, että nyt James Rolfen pilkkakirves osuu omaan nilkkaan.

Niille, joille James Rolfen alter ego ei ole tuttu, kerrottakoon, että Vihainen Videopelinörtti keskittyy omassa verkkosarjassaan arvostelemaan susihuonoja pelivanhuksia varsin värikkäin sanankääntein. Pelin ja sarjan kyytipojaksi on jossain vaiheessa tulossa kokonainen elokuva.

Valitus ja raivoaminen kiinnostaa, joten netti on täynnä videolle huutavia vihaisia videopelinörttejä. Mutta yksi heistä on se alkuperäinen: James Rolfen alter ego debytoi tietoverkoissa vuonna 2006. Youtubeen lataamissaan videoarvosteluissa Rolfe purki turhautumistaan 8-bittisten pelivanhuksien paskuuteen pääasiassa kiroilemalla ja luettelemalla noitumisen tilkkeeksi erilaisia käyttötapoja ruumiineritteille.

Se riitti. Olutta lipittävä videoarvostelija nousi nopeasti kulttimaineeseen ja Angry Video Game Nerd sai ympärilleen miljoonayleisön. Nintendo-mies otti mukaan muut pelikonsolit ja näihin päiviin jatkuneessa nettisarjassa on pelejä revitty kirjaimellisesti kappaleiksi jo yli sadan jakson verran. Rolfen rehellinen ääliöinti ja itsensä likoon laittaminen toimii, muttei tietysti kaikille. Minua herran jutut kyllä naurattavat, mutta en ole varma, miten konsepti taipuu kokonaiseksi elokuvaksi.

Pelinäkin epäröin sen verran, että ostin sen vasta Steamin alekorista.  Kiukkuisen pelinörtin peliversio on rehellisen paska peli, mutta parin tunnin mittainen retroloikinta on oikeastaan jo niin huono, että se on hyvä. Huonojen vitsien, törkypuheen ja paikoin suorastaan piinaavan vaikeustason alta paljastuu varsin osuva sisäpiirivitsi, joka on selkeästi tehty sekä Nörtin fanikunnalle että ikivanhojen pelien ystäville.

Karkkikuoren ei saa antaa häiritä, sillä peli on suorastaan sadistisen vaikea.

What were they THINKING?!

Nörtti on puhunut jo vuosia suu vaahdossa Castlevaniasta, Contrasta ja Mega Maneista, joten ei ole vaikea arvata, millainen virallinen lisenssipeli on. Power Gloven ja Zapperin turvin kahden ulottuvuuden loikkamaahan syöksyvä Nörtti matkaa vasemmalta oikealle ja kylmää kaikki vastaantulijat.

Pelin edetessä pelattaviksi hahmoiksi avautuvat kaikki Nörtin kolme kaveria. Kitaramies, Hevonpaskanaama ja Mike Matei loistavat jokainen omilla erikoistaidoillaan.

Herra Matein roolina on toimia pelin prinsessana, sillä tämä maailman ärsyttävin apukamu osaa hypätä pisimmälle. Miken ase on valomiekka. Kyle Justin, tuttavallisemmin kitaramies, taas osaa ammuskella seinien läpi. Pomotkin ovat suoraan nörtin videokuvastosta napattuja. Vastaan astelevat Saatana, Jekyll ja Hyde sekä liuta muita verkkosarjasta tuttuja naamoja. Pelin loppuvihollinen nauratti ääneen, mutta yllätystä ei parane spoilailla.

Peliä helpottavat erikoisesineet on myös nimetty sopivasti. Mecha-Jeesus pyyhkii ruudun tyhjäksi vihollisista, kun taas vihreä bugipeikko jäädyttää hetkeksi toiminnan. Mukana ovat myös kivet, joilla ei tee yhtään mitään mitään. Lisäenergiansa Nörtti nappaa tunnetusti bissestä.

Graafinen ilme ei ole ainoa tuulahdus menneisyydestä, sillä peli on suorastaan tuskastuttavan vaikea. Naureskelin aluksi checkpointeille, energiamittareille ja normaalin vaikeustason 30 elämälle, mutta niille on syynsä. Nörtin oman seikkailun vaikeustaso on nimittäin kovempi kuin fossiloitunut Triceratopsin kakkakökkäre.

Teoriassa peli on nopeasti nähty, sillä tutoriaalin ja lopputaistelun väliin mahtuu kahdeksan kenttää, jotka pitävät sisällään suurimman osan Nörtin huippuhetkistä. En tosin ole varma, mitä mieltä olen Atarin pornopeleistä ammentavasta kentästä, jossa liukastellaan siemennesteen kyllästämien tasojen päällä ja lattiasta nousevat lemmen taikavasarat tappavat laakista.

Mistä voidaankin päätellä, että huumori seilaa kusi, paska ja muut eritteet -akselilla. Minulla ei ole mitään alatyylistä läppää vastaan, mutta liika on liikaa. Jos ruudussa ei ole kirosanoja, niiden tilalla on muita kaksimielisyyksiä. Likaiset vitsit ovat aina hyvästä, mutta niitäkin voi näköjään ryöstöviljellä.

Peli on tarkoituksella kliseinen, jotta Nörtti itse pääsee kuittailemaan tutuista suunnitteluratkaisuista. Läpändeerusta kyllä kuuntelee ihan mielellään, mutta se jatkuva kirosanavirta kyllästyttää nopeasti. Pidän herra Rolfen tyylistä, mutta luettuna jatkuva sadattelu ärsyttää yllättävän paljon, saatana.

Atari-pornoa on tarjolla yhden kokonaisen kentän edestä.

Hän, sai mut noitumaan, hän

Nörtti on konsolimies henkeen ja vereen, mutta toistaiseksi interaktiivisia v-pommeja paiskotaan vain PC-ruudulla. Padi on ehdoton, sillä näppäimistöllä tietsikkaloikintoja pelaavat vain urpot ja masokistit. Jos tätä pitäisi pelata jollain muulla kuin peliohjaimella, antaisin ennemmin apinalauman hakata minut hengiltä omilla jätöksillään.

Vaikka Rolfe videoissaan vihaa kontrollien kuvailua, minulta se onneksi luonnistuu. Nörtti pomppii minne pitääkin ja ohjaus on mukavan napakka. Jos kuolo korjaa, vika on yleensä ruudun ja ohjaimen välissä. Tai tasosuunnittelussa.

16-bittistä loikkareliikkiä muistuttava toimintapompinta on nappivalinta Nörtin tuotannosta ammentavan lisenssituotteen selkärangaksi. Helvetin jyrkkä vaikeustaso tekee gutaa, sillä löysäilemällä peli olisi ohitse parissa tunnissa. Jokainen pelin kahdeksasta kentästä on suora keskisormennosto nykypeleille. Kentät vilisevät halpamaisia äkkikuolemia ja ainostaan checkpointit muistuttavat siitä, että nyt ei pelata kasariväännöstä. Yletön vaikeustaso vaivuttaa nopeasti nörttitranssiin, jossa shamaaniset kirosanat raikaavat pitkin kotitoimiston pelinurkkausta.

Ihan pelinä ja nykystandardeilla arvosteltuna AVGN Adventures on aasin ahterista aaltoina sinkoilevaa vesipaskaa, mutta oman tuotemerkkinsä peli-inkarnaationa tämä puhvelin peräsuolesta kaavittu aunaritöhnä toimii. Jos pidit äskeistä lausetta hauskana tai edes tahtomattasi hymähdit, tämä nettiragettajan kovaääninen egonkasvatusopelinpökäle voi olla juuri sitä mitä olet aina peleiltä toivonut.

Ja peliarvosteluilta.

Castlevania-vaikutteet ovat ns. ilmiselvät

 

http://freakzonegames.com/

FreakZone Games/ScrewAttack Entertainment

Arvosteltu: Intel Core i7 3550K, 8 Gt RAM, GeForce GTX660 1,5 Gt RAM, Windows 8.

Laitteistovaatimukset: Pentium 4, 256 Mt RAM, DirectX 9.0c -yhteensopiva näytönohjain 256 Mt tekstuurimuistilla, 135 Mt kiintolevytilaa, Windows XP.

Versio: Myynti

Ikäraja: 18

 

80