Pelon aakkoset
Kauhu on katoava luonnonvara. Osuuko genren pioneeri vielä kerran uuteen rikkaaseen esiintymään?
The Evil Withinia on odotettu, ja syy on Shinji Mikami. Hän on tehnyt neljä ensimmäistä Resident Eviliä, plus sellaiset pelit kuin Devil May Cry, Viewtiful Joe ja Vanquish. 49-vuotiaan Mikamin ura kattaa kolme vuosikymmentä, eikä ansiolistalta löydy huteja.
Mikami on pettynyt viime vuosien kauhupeleihin, jotka ovat liikkuneet yhä voimakkaammin toiminnan suuntaan. The Evil Within on vastalause tällaisille peleille, esimerkiksi niihin kahteen jotka päättyvät lukuihin 5 ja 6.
”Haluan palauttaa kauhun kauhupeleihin. Enää ei tehdä aitoja selviytymiskauhupelejä, keskiöön on nostettu toiminta. The Evil Withinin avulla haluamme saada pelaajat jälleen pelkäämään. Se on tärkein motivaation lähteeni.”
Resident Evilin tekijä on puhunut. Nyt on minun vuoroni.
Pelottaako?
Evil Within käynnistyy ryminällä. Tarinan päähenkilö, veteraanietsivä Sebastian Castellanos, lähetetään Beaconin mielisairaalaan kollegoidensa kanssa tutkimaan verisiä murhia. Tapahtumat eskaloituvat nopeasti. Hetken päästä Sebastian roikkuu avuttomana katosta, kypsänä teurastettavaksi. Valtavankokoinen, piikkinaamariin ja hihattomaan paitaan pukeutunut moottorisahasadisti haluaa tehdä etsivästä jauhelihakeittoa. Krimson Cityn SM-kemut ovat hardcorea sanan varsinaisessa merkityksessä.
Alkuasetelma on oikea kliseiden kokoelma. Mielisairaala, poliisi ja murha on kolminaisuus, joka on nähty lukemattomissa kauhupeleissä aiemminkin. Olisin toivonut Mikamilta jotain mielikuvituksellisempaa. Onneksi alku ei kuitenkaan kerro koko totuutta. Tarina kuljettaa päähenkilöitä vauhdikkaasti paikasta toiseen ja heittää eteen mielenkiintoisia käänteitä.
Pinnan alla kuplii ja tarinan taustalla väreilee myös psykologisia kysymyksiä. Onko Sebastian järjissään? Mikä oudot tapahtumat aiheuttaa? Hyvät ääninäyttelijät kannattelevat tarinaa, vaikka dialogi taantuu toisinaan ääneen ihmettelyksi ja kiroiluksi. Juonenkuljetus ei kompastu käsikirjoitukseen, mutta The Walking Deadin ja The Last of Usin tasosta jäädään kauas.
Evil Withinin ulkoasu tuo mieleen grindhouse-elokuvat. Rakeinen kuva, synkät sävyt ja tummat palkit ruudun ylä- ja alareunassa antavat kauhupelille persoonallisen ilmeen. Pienellä ruudulla tyylikeino kääntyy itseään vastaan, silloin palkit haukkaavat liian paljon ruututilaa. Evil Within kannattaakin nauttia mahdollisimman suurelta ruudulta. Pelinäkymä on riisuttu kaikesta turhasta: hyvästi opasnuolet, kartat ja tulevat käänteet paljastava lokikirja, Evil Withinissä joutuu ajattelemaan itse.
Mikamin tuorein tuotos ei sovi heikkohermoisille. Silvotut ruumiit, valtavat verilammikot ja muodottomat hirviöt vyöryvät ruudulle tarinan alusta asti. K18-leima on enemmän kuin ansaittu. Sankaria koetellaan niin henkisesti kuin fyysisesti. Sebastiania murjotaan ja jahdataan, hän väistelee ansoja ja kahlaa paskaisessa viemärivedessä. Toisinaan taisteleminen ei ole edes vaihtoehto, sen sijaan on pakko paeta ja piiloutua.
Kamppaile tai kuole
Evil Withinin rytmitys on onnistunutta. Rauhallinen tutkiminen, juonta kuljettavat välivideot ja kiivas toiminta ovat hyvässä tasapainossa. Mukaan on ujutettu myös pulmia, mutta eteneminen ei seisahdu koskaan pitkäksi aikaa. Joskus kannattaa rauhoittua hetkeksi ja tutkia ympäristöä, sillä suoraviivaisesti eteenpäin rynnistävä suorittaja missaa suuren osan juonesta ja tarinaa taustoittavista teksteistä. Mysteerisiä tapahtumia ei selitetä liikaa.
Kankea liikkuminen ja ahtaissa tiloissa huonosti toimiva kamera muistuttavat Evil Withinin japanilaisesta perimästä. Sebastian osaa juosta ja hiipiä, mutta arsenaalista uupuvat väistöt ja vastaiskut. Lisäksi miehen voimat hiipuvat viiden metrin spurttaamisen jälkeen. Toisaalta kontrollien lievä kankeus, suppea liikevalikoima ja vapaan tallentamisen uupuminen korostavat selviytymisteemaa. Sebastian ei ole supersankari, vaan neljääkymppiä lähestyvä tavallinen mies.
Selviytyminen ilman aseita olisi mahdotonta, vaikka Sebastian hallitsee myös käsikähmän. Arsenaaliin kuuluvat pistooli, haulikko, varsijousi, tarkkuuskivääri ja sinko, joita voi myös päivittää. Patruunoita ei tosin ole tuhlattavaksi, joten lähitaistelu tulee tutuksi. Lyhty tuo valoa pimeyteen, haittapuolena valo houkuttelee hirviöitä. Onneksi mutatoituneita otuksia pystyy harhauttamaan kovilla äänillä tai ne voi sytyttää tuleen. Joissain tilanteissa lasipullo ja tulitikku ovat selviytyjän paras henkivakuutus.
Raivokkaat ja iholle pyrkivät mutanttihirviöt ovat pelottavia vastustajia. Jotkut otuksista osaavat myös käyttää tuliaseita. Niiden tekoälyssä ei tosin ole kehumista: mutantit jumittuvat esteisiin ja juoksevat seiniä päin. Toisaalta, sitähän zombiet tekevät. Hirviödesign on kauttaaltaan onnistunutta ja etenkin loppupomot on suunniteltu mainiosti. Moottorisahaa heiluttava teurastaja, kassakaappipäinen Keeper ja itse pääpahis Ruvik jäävät erityisen hyvin mieleen.
Sankarin taitoja voi parannella ympäristöistä löytyvällä vihreällä geelillä. Tietyissä juonen avainkohdissa Sebastianin seuraan liittyy myös tekoälytoveri. Kaverin kaitseminen on tehty sujuvaksi, sillä partnerin parantaminen on helppoa eikä sen kanssa tarvitse jakaa patruunoita. Mikami on selvästi oppinut jotain aiemmista peleistään.
Pahuus sisälläni
Evil Withinin parasta antia ovat rosoinen tyyli ja vahva tunnelma. Vaikutteita on ammennettu muun muassa Silent Hillistä, Resident Evilistä ja Alone in the Darkista. Sebastian kahlaa viemäreissä ja tallustaa mielisairaalan käytäviä, mutta yksi asia ei muutu. Miljööt ovat likaisia, rapistuneita ja hurmeen tahrimia, ankeita paikkoja. Mikamin visio tuo mieleen Goichi Sudan tinkimättömän tyylin.
Lupauksista huolimatta Evil Within lipsahtaa toisinaan liikaa toiminnan puolelle. Taisteluissa tyylilaji keikahtaa kauhun sijaan selviytymisen suuntaan. Kireä vaikeusaste ja kiikkerät kontrollit tekevät pelaamisesta ajoittain paniikinomaista selviytymistaistelua, mikä on varmasti ollut Mikamin tarkoituskin. Old school -henkinen suunnitteluratkaisu ei varmasti miellytä kaikkia, mutta sopii tunnelmaan.
Ajoittain Evil Within vyöryttää ruudulle niin uskomattomia näkymiä, että on pakko hieraista silmiään. Yhtäkkiä maisemat ja värimaailma muuttuvat täydellisesti ja Sebastian on mielensisäisessä sairaalassa. Psykedeeliset kuvat sekoittavat aistit. Mikä on todellisuutta, mikä harhaa? Ovatko Sebastianin todistamat kammottavat tapahtumat totta vai miehen omaa mielikuvitusta? Mikään ei ole mustavalkoista, kaikki on harmaata.
Evil Withinissä on kulttiklassikon ainekset. Tunnelma on kohdallaan, tarina on riittävän hyvä ja tyyli omalaatuista. Myös ympäristöt ja hirviöt on suunniteltu huolellisesti ja vaivaa säästämättä. Toisaalta vaakakuppia painaa kankea pelattavuus ja ahdas ruutu. Evil Within on aikahyppy menneeseen, niin hyvässä kuin pahassa. Annos lisää mielikuvitusta sekä tarinaan että tapahtumapaikkoihin olisi tehnyt kauhupelille terää.
The Evil Withiniä ei tulla muistelemaan Mikamin parhaana työnä, mutta sitä voi suositella kaikille selviytymiskauhun ystäville.
Toivottavasti Evil Within ei kuitenkaan jää Mikamin viimeiseksi peliksi. Hän pystyy vieläkin parempaan.
Markus Lukkarinen
The Evil Within
Tango Gameworks/Bethesda
Arvosteltu: PC, saatavilla: PS4, Xbox One, PS3, Xbox 360
Testattu: Intel Core i5-2500K 3,3 GHz, 8 Gt, Radeon HD 6870, Windows 7
Suositus: Intel Core i7 tai parempi, 4 Gt muistia, GeForce GTX 670 tai vastaava
Moninpeli: Ei
Ikäraja: 18
Selviytymiskauhua japanilaiseen tapaan. The Evil Withinissä on kulttiklassikon ainekset.
Parasta uutta kauhua?
Onko Evil Within odottamani toimintakauhun uusi lippulaiva? Ei ihan.
Visuaalinen ilme on tyylikäs ja tarina toimii, vaikka mielisairaalat ja ihmiskokeet ovat jo aika nähtyjä. Mutta ne kontrollit, ja ne lukuisat loppupomomatsit... Kun täräytän kymmenennen kerran metristä pumppuhaulikolla ohi, tai kun kamerakulman vaihdos sabotoi peliäni ja helvetillinen pomorumba alkaa alusta, kauhun korvaa raivo. Dark Soulsissa epäonnistuessaan tiesi, että syy on vain ja ainoastaan minussa itsessäni. Evil Withinissä tätä epäonnistumisen iloa ei synny.
Upotin peliin noin 25 tuntia, josta suuri osa oli masokistista hampaat irvessä vääntämistä loppupomoja vastaan. Sääli, sillä Evil Within on muuten oikein toimiva, joskin vanhanaikainen, toimintakauhuilu. Paino on sanalla toiminta, pelottava peli on vain satunnaisesti.
Aleksi Kuutio
79(PS4)
Kauhistuksen kanahäkki
The Evil Within ja Alien: Isolation viljelevät äkkikuolemia ja pihtaavat pelitallennuksia. Alien kutitteli ärsytyskynnystäni, mutta The Evil Within ylitti sen.
Pienimmästäkin virheliikkeestä voi joutua maksamaan hengellään ja selviytyminen on kiinni pedanttisesta resurssimanageroinnista. Ei selviytymiskauhupelin pidäkään tuntua voimaannuttavalta, mutta ei kauhu voi olla tekosyy jatkuvalle vastakarvaan silittämiselle. Olin jo ennen pelin puoliväliä täysin kuitti.
Uupumusta seurasi pettymys, sillä The Evil Withinissä olisi ollut ainesta vaikka mihin. Viholliset ovat ihailtavan groteskeja, hahmot sopivan karikatyyrimäisiä ja pomotaistelut virtuaalisia paniikkikohtauksia. Hahmonkehitys syventää peliä mukavasti.
The Evil Within ei osaa päättää millainen peli se haluaisi olla: hyytävä kauhutrilleri vai surrealistinen verijuhla? Tekoäly on niin arvaamaton, että hiiviskely ei huvita. Toimintapläjäyksenä The Evil Within toimii joten kuten, mutta sitä kampittavat kankeat kontrollit ja surkeasti asemoituva kamera.
The Evil Withinistä jää mieleen äärimmilleen viety videopeliväkivalta. K18-meininki säväyttää ainakin aluksi, mutta makaabereihin yksityiskohtiin myös turtuu nopeasti.
Tuomas Honkala
73 (PS4)
82
