The Last Door (arvostelu, Mac) - TYYLI ENNEN TARKOITUSTA

Kaikki on niin kovin synkkää.

Oli synkkä ja myrskyinen pikseliyö...

Kaikella on aikansa, mutta sitten on aika pistää kuvapiste koko jutulle. Puukenkien ja suurten heimosotien aikaan peligrafiikka tehtiin muutamalla pikselillä, ja tietoa tallennettiin reikäkorteille. Vuosikymmenten saatossa digipelien graafinen ulkoasu jatkuvasti kaunistui, kunnes tapahtui murros jakelukanavissa, ja pienet tekijät pääsivät bittikaupassa samoille apajille isompien toimijoiden kanssa.

Se johti uusretropelien hyökyaaltoon. Indiedevaajien resurssipulasta kummunneesta pikseligrafiikkapakotteesta tuli lapsuuden karkeat peli nostalgisesti mieleen tuova trendi. Nyt pikselipurkkiin yritetään sovittaa kauhuseikkailua.

Hirvittävää!

Ovi aukeaa

The Last Door on potkustartattu, Edgar Allan Poen ja H. P. Lovecraftin hengentuotoksilla marinoitu episodipeli, joka sijoittuu 1800-luvun lopulle, viktoriaanisen aikakauden Englantiin. Jeremiah Devitt saa entiseltä koulutoveriltaan mystisen kirjeen, joka johdattelee hänet erittäin verisen mysteerin äärelle.

Kauhu on puettu Sierran ensimmäisistä parseriseikkailuista nyysittyyn grafiikkamoottoriin, johon on ympätty hiiriohjaus ja grafiikkaan lisätty värejä. Päähenkilön pikselit voi laskea kahden käden sormilla, ja koko pelimaailma mahtuisi nykyisillä näytöntarkkuuksilla postimerkin kokoiselle alueelle. Minulla ei ole mitään pikseligrafiikkaa vastaan, etenkään seikkailupeleissä. Lucasin ja Sierran kultakausien tuotokset ovat lähellä sydäntäni ja pumpun ysärituotokset näyttävät vielä nykyäänkin varsin mainioilta.

Liika on aina liikaa, vaikka hirvittävintä kauhua onkin juuri se, jota ei pysty näkemään. The Last Doorin ennätysankea kuvakieli yrittää selkeästi antaa pelaajalle puoliksi maalatun kankaan, jossa grafiikan jättämiä aukkoja paikataan mielikuvituksella. Ajatuksessa on perää, sillä esimerkiksi matolaatikon Mega Manit näyttävät huomattavasti järkevämmiltä kuin SNESille työstetty seiska. Kun robopompintaan tuli liikaa yksityiskohtia, omassa päässä rakennettu illuusio mureni noin sekunnissa.

Kun kello kulkee käänteiseen suuntaan, homma ei toimi samalla tavalla. Minun oli todella hankala samaistua tarinaan, vaikka se paikoin onnistuu jopa säväyttämään, kun samaan aikaan rosoista alkaa tulla jo korvista ulos. Vaikka grafiikka taatusti jakaa mielipiteitä, äänimaisemista sen sijaan ei löydy moitteen sijaa. Etenkin musiikkiraitaan on saatu loihdittua epätoivoa ja mystiikkaa ja suurin osa The Last Doorin tunnelmasta ammennetaan korvien kautta.

Ääninäyttelyn kaltaiset nykyajan hömpötkset puuttuvat tyystin. The Last Door luottaa mielikuvitusprosessoriin tunnelman luomisessa.

Lyhyestä virsi kaunis

Pulmat ovat hyvää keskitasoa, mutta turhan usein tekijät vääntävät ratkaisut rautalangasta päähenkilön sisäisen monologin kautta. Ympäristöt on rakennettu mukavan kompakteiksi paketeiksi, jonka vuoksi juoksutusta on ilahduttavan vähän. Peliä ei ole keinotekoisesti pitkitetty, vaan episodeista on rakennettu vajaan tunnin mittaisia rykäisyjä, jotka ovat juuri sopivan mittaisia tunnelmapaloja. The Last Door ymmärtää sulkea suunsa, kun kaikki oleellinen on sanottu.

Myös pikselinnysväys puuttuu kokonaan. Jättipikseligrafiikka tosin tappaa koko ongelman. Jos tämän kokoisissa grafiikkapalikoissa jotain jää huomaamatta, suosittelen käyntiä optikolla.

Käyttöliittymä on mallia idioottivarma. Ruudun alalaidassa möllöttää inventaario ja tarvittavat temput suoritetaan hiiren vasenta korvaa hipelöimällä. Pienenä ärsyttävyytenä kaikki pelimaailman hotspotit pitää ensin tutkia ja vasta sitten voi toimia.

The Last Doorissa on kieltämättä hetkensä, mutta järkyttävän ylikäytetty grafiikkatyyli tekee seikkailusta nauttimisen vaikeaksi. Kauneus on toki katsojan silmässä, ja onhan tämä ilmainen lounas, koska ja kaikki julkaistut episodit voi läpinaksutella ilmaiseksi pelin verkkosivuilla.

Kymmenen vuotta sitten The Last Door olisi ollut mannaa seikkailutaivaasta, nyt tarjontaa on hieman eri tavalla kuin ennen vanhaan. Tunnen pienen

piston sydämessäni ja vasemman käteni sormet puutuvat, kun moitin ilmaista tavaraa, mutta näitä wanhaan tyyliin paskarreltuja pelejä on tehty ihan liikaa. Olen varmaan saavuttanut uusretrossa kyllästymispisteeni. Hei, on muitakin resoluutioita kuin 320x240 kuvapistettä.

 

Kökkögrafiikkaan nojaava kauhuseikkailu on sopivan mittainen tunnelmapala, mutta törkeän ylikäytetty pikselikuosi muuttuu tehokeinosta rasitteeksi.

78