The Witcher - Noituri: Verilinja - Syy noitumiseen

Onko Noituri ilman noituria Noituri laisinkaan?

Declan de Barran ja Lauren Schmidt Hissrichin luoma Noituri: Verilinja kertoo noiturien maailman synnystä. Sarja kuvaa sfäärien yhtymistä, yli tuhat vuotta ennen Geraltin aikaa sattunutta tapahtumaa, jonka seurauksena haltioiden ja kääpiöiden asuttamaan ulottuvuuteen päätyi ihmisiä sekä (muita) hirviöitä.

 Andrzej Sapkowskin kirjoissa tapahtuma mainitaan muutamaan otteeseen, mutta yksityiskohdat ovat hämärän peitossa. Neljästä jaksosta koostuva esiosa pyrkii valaisemaan tapahtumien kulkua. Minisarjan lyhyt kesto ei kuitenkaan salli tehdä tätä kunnolla.

Kiireisesti kerrotusta tarinasta puuttuvat noitureiden maailmalle tyypilliset yllättävät käänteet eikä mukaan ole saatu mahdutettua juuri yhtään mielenkiintoista tai samaistuttavaa hahmoa. Lopputulos on pelkkää pintaa ilman kiiltoa.

Loru latteuksien herrasta

Éile (Sophia Brown) on Korppiklaaniin kuulunut soturi, joka on luopunut veitsistään kiertääkseen maailmaa bardi Kiuruna. Verinen vallankumous vetää haltian kuitenkin takaisin taisteluun. Kohtalon oikusta hän joutuu yhdistämään voimansa kilpailevasta Koiraklaanista karkotetun Fjallin (Laurence O’Fuarain) kanssa.

Vanhat veriviholliset kokoavat ympärilleen sekalaisen joukon seikkailijoita, kuten Veli Kuolemaksi kutsutun Callanin (Huw Novelli), miekkataituri Scíanin (Michelle Yeoh) sekä vasaraa heiluttavan (ja sille hellästi höpöttävän) kääpiö Meldofin (Francesca Mills). Pääkaupunki Xin’treassa heitä odottavat entistä suurempia taikavoimia hamuava velho Balor (Lenny Henry) sekä keisarinna Merwyn (Mirren Mack), joka on päättänyt jättää oman jälkensä miesten aikaisemmin hallitsemaan maailmaan.

Verilinjan kertoma tarina osoittautuu perinteiseksi fantasiakertomukseksi sotureista, jotka matkaavat maan halki kostaakseen petoksen. Joka hahmo edustaa omaa arkkityyppiään. Kaksi vahvinta taistelevat johtajan asemasta. Yksi seurueesta saattaa olla petturi. Toinen auttoi tietämättään tarinan kelmejä nousemaan valtaan. Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa. Ongelma piilee siinä, että se ei tunnu lainkaan Noiturilta.

Maailmojen törmäys

Sotureista, maageista ja kääpiöistä koostuva seurue edustaa juuri niitä ennalta arvattavia fantasiakliseitä, joista Sapkowski tekee armotta pilaa omissa kertomuksissaan. Monet kirjatarinoista mukailevat aluksi vanhoja kansantaruja tai satuja, kunnes jokin yllättävä tapahtuma kääntää asiat päälaelleen tarjoten uuden näkökulman tuttuihin tapahtumiin saaden lukijan häpeämään omia ennakkoluulojaan.

Verilinjalta on turha toivoa samaa syvyyttä. TV-sarjan tarina etenee juuri niin kaavamaisesti, kuten sen kuvitteleekin (tai pelkääkin) etenevän. Neljän jakson aikana mustavalkoisena kuvattuun maailmaan ei ilmesty minkäänlaisia harmaan sävyjä. Kukin hahmoista osoittautuu juuri sellaiseksi, miltä he ensikohtaamisella vaikuttavat. Hyvät pysyvät hyvinä ja pahat pahoina (olkoonkin, että heidän motiivinsa tuntuvat vaihtuvan jaksosta toiseen).

Kasvun puute ei koske pelkästään hahmoja. Noiturin ensimmäisen kauden suurin ongelma oli tekijöiden kyvyttömyys kuvata ajan kulkua selkeästi. Minisarjan tapahtumat etenevät kronologisesti, mutta katsojan on silti vaikea hahmottaa, onko kohtausten välillä kulunut tunteja, päiviä vai viikkoja. Tämä näkyy eritoten Éilen ja Fjallin suhteessa. Toisiaan aluksi vihaavasta parivaljakosta tulee yhtäkkiä läheisiä ilman, että katsoja olisi huomannut minkään varsinaisesti muuttuneen heidän välillään.

Vasaralle töitä

Käsikirjoittajat ovat saaneet solutettua mukaan muutamia pääsarjasta tuttuja teemoja. Verilinja näyttää, miten kauniit kasvot saattavat kätkeä hirviömäisen luonteen. Sarja paljastaa, kuinka oikein tai väärin valitut sanat voivat joko yhdistää tai erottaa. Se kuvaa, miten kansa kärsii vallanpitäjien oikuista.

Mikään näistä hetkistä ei kuitenkaan johda mihinkään tai osoittaudu merkittäväksi päätarinan kannalta. Taitavampien kirjoittajien käsissä ne olisivat voineet toimia vihjauksena laajemmasta maailmasta tai siitä, miten merkityksettömiä yksilöiden väliset kiistat lopulta ovat. Sen sijaan ne onnistuvat ainoastaan tuomaan esiin sen, kuinka hätäisesti kaikki on kerrottu.

Vaihtelevan laatuisten erikoistehosteiden ja mitäänsanomattomien lavasteiden perusteella kiire lienee koskenut myös tuotantoa. Näyttelijät (etenkin Yeoh ja Mills) tekevät, minkä kykenevät yksiulotteisten hahmojensa ja kömpelön dialoginsa kanssa. He eivät kuitenkaan pysty pelastamaan sarjaa yksinään.

Verilinja on kuin Sormusten ritarit ilman hahmoja, joista välittää. Se on kuin Valtaistuinpeli ilman poliittisen juonittelun taitavia pelureita. Se on kuin Noituri ilman noituria.

1,5/5