Yhtä varmasti kuin aatto saapuu joulukuussa, Disneyn uusimmasta animaatioelokuvasta ilmestyy konsolipeli.

Disney-peleillä on virallisesti eri valmistajia, mutta itse epäilen sen olevan vain hämäystä. Epäilen, että pelit teetetään samasta peruskoodista jossakin halpatyömaassa peliohjelmointia vasta harjoittelevilla ihmisillä. Epäilen myös, että JFK:n ampujia oli useita, vesijohtovesi ei maistu samalta kuin ennen ja Inarijärveen putosi lentävä lautanen eikä harjoitusohjus. Tämä selittäisi sen, että Disney-animaatioihin perustuvat pelit ovat aina sitä samaa, eikä se sama ole suinkaan hyvä asia.

Disneyn Aarreplaneetta-piirretty saapui Suomen elokuvateattereihin 20.12. Elokuva siirtää Robert Louis Stevensonin Aarresaari-poikakirjaklassikon avaruuteen ja niin tekee pelikin. Idea toteutetaan paljon paremmin Colin Greenlandin scifi-romaanissa Harmin tiellä (Harm's Way).

Vähän kuin Haukka

Oli juoni mitä tahansa, peli on sitä mihin tyylilajissa ollaan totuttu. Treasure Planetissa on kahdenlaisia kenttiä: perinteisiä tasohyppelytasoja, joissa kerätään kultakolikoita ja energiapalloja ja ajokenttiä, joissa hurjastellaan scifi-surffilaudalla. Tasohyppelyissä matkitaan Naughty Dogia ja surffaus on mielikuvituksettoman mielen kopio Neversoftista.

Tekniikkahörhöä Treasure Planet ilahduttaa ominaisuuksillaan, sillä peli tukee 60-hertsistä laajakuvaa Dolby Pro Logic -äänillä. Näin pitäisi teknistä valinnanvaraa jokaisessa pelissä nykyään ollakin.

Valitettavasti itse peli on turhauttava ja tylsä. Pelaaminen on tavanomaista ja haaleaa kuin kylmä perunamuusi jauhelihakastikkeella ilman mausteita. Tasohyppelyt ovat pelin parempi osuus, minkä toteaminen on vähän sama kuin kehuisi lyönnin mahaan olevan kivempaa kuin sormen tökkääminen silmään. Rasittavaa nipotarkkaa hyppimistä on enemmän kuin tarpeeksi ja vihoviimeisen kultakolikon metsästys tuntuu täysin yhdentekevältä, sillä motiivi keräämiseen puuttuu.

Surffausjaksot käyvät hermoille varsinkin alkutaipaleilla, sillä tehtävissä pitää löytää sata kolikkoa. Kun on ajanut 25 kertaa puoli pikseliä ohi viimeisestä myntistä ja edessä on taas kerran kokonainen kierros, on parempi, mikäli lapsi ei ole kuuloetäisyydellä. Onneksi jatkossa tehtäviin tulee hieman enemmän järkeä, mikä ei tosin ole vielä kovin paljoa sekään.

Ei ruma, ei yhtään

Koska kyse on Disney-elokuvaan perustuvasta pelistä, grafiikalta ja ääniltä on lupa odottaa keskivertoa enemmän. Tuttuun tapaan välianimaatiot ovat suoraan elokuvasta eikä itse pelikään ruma ole, joskin väriskaala on tummuudessaan vähän tylsä, jopa epä-disneymäinen. Vain englanniksi esiintyvät ääninäyttelijät voisivat opettaa muillekin pelidubbauksen saloja.

Tekniikka on kunnossa, mutta itse peli ei. Treasure Planet on tehty peliksi siksi, että sellainen kuuluu jouluelokuvan oheiskrääsään. Pelkällä Treasure Planet -nimellä myydään peliä monta kopiota, mikä on taas yksi lisätodiste siitä, että maailmassa saattaa olla virhe.

Eihän tätä kukaan peliharrastaja osta edes vahingossa, mutta joululahjoja hankkivat vanhemmat haluavat päästä helpolla ja uskovat tekevänsä juniorille suurenkin palveluksen. Oikeasti se on varsinainen karhunpalvelus, Jak & Daxter tai Ratchet & Clank ilahduttavat pilttiä varmasti enemmän.