Aina välillä pelaaja joutuu kysymään alastomalta sielultaan: miksi pelaan? Jos siihen ei enää osaa vastata, pahimmassa tapauksessa "kasvaa ulos" pelaamisesta, vangiksi maailmaan, jossa TV-vetoinen kanavasurffaus edustaa rentouttavaa viihteen huippua. Tiesitkö, että suurin osa itsemurhan tehneistä keski-ikäisistä miehistä on katsonut televisiota? Miksi yhteiskunta ei puutu asiaan?
Lapsi on terve kun se leikkii, sanoo vanha viisaus, joka pätee aina sataan ikävuoteen asti ja yli. Lukuun ottamatta täysin pystyynkuolleita raukkaparkoja, jotka ovat onnistuneet tappamaan sisäisen lapsensa, pelaaminen on (ainakin meille miehillle, ikuisille lapsille) luonnollinen tarve. Eri lapsilla on eri leikit.
Surullista luettavaa
Minulla ei ole pelaamisen suhteen minkäänlaisia ongelmia. Tiedän, miksi pelaan ja millaisia pelejä pelaan. Odotuslistani peleistä suurin osa on 3D-sotilasräiskintöjä: uudet Rogue Spearit, Hidden & Dangerous 2, Operation Flashpoint jenkkiversiona, Medal of Honour. Simuista erikoisesti Steel Beasts II. Loput ovat eri sortin strategiapelejä: Commandos 2, Shogun: Mongol Wars, Civilization III, Master of Orion III, Harpoon 4 ja Combat Mission 2.
Tuon listan perusteella sekä Katkerankitkerä Ikinegatiivinen Media-analyytikko että Hali Humanisti tuomitsevat minut sotahulluksi, joka leikkii pikku sotaleikkejään pikku virtuaalihiekkalaatikossaan. Ei pompota minun maksaani.
Sotateknologia, niin vanha kuin uusi ja jopa tuleva, kieltämättä kiinnostaa. Sotimista tärkeämpää on se, että noissa peleissä ovat ne tekijät, jotka minuun iskevät. Ensinnäkin immersio, joka tempaa minut peliin sisälle ja saa uskomaan sen "todeksi". Sen tekee uskottava pelimaailma, ei fotorealistinen grafiikka. Pelin pitää muokkaantua minun tekemieni ratkaisujen mukaan, haluan kohdata uusia tilanteita, ja minulla on oltava mahdollisimman paljon vaihtoehtoja (tai työkaluja) selvitä niistä tilanteista.
Warren Spector tiivistää asian näin: hän pitää peleistä (ja tekee pelejä), joissa ihminen luo oman tarinansa. Siinä se salaisuus on.
Mukana menossa
Ultima Underworldit, Thiefit, Deus Ex, Operation Flashpoint, kaikissa näissä on sekä immersiota että ainakin näennäisesti mahdollisuus saavuttaa tavoite muutenkin kuin yhdellä tavalla. Tomb Raider on lineaarinen peli, jossa samat tapahtumat tulevat samassa järjestyksessä, eikä mahdollisuutta vaikuttaa tapahtumiin ole kuin rajatusti. Minua ei myöskään kiinnosta pelit, joissa tehdään yhtä ja samaa asiaa, päämääränä tehdä se asia vain paremmin tai nopeammin. Urheilu ei kiinnosta missään muodossa, paitsi hyvin satunnaisesti mätkintäpeleinä ja autopeleinä.
Vaikka genren vaihtaa simuihin, Steel Beastsissa ja Falconissa immersio nousee esille. Falconissa tärkeintä ei ole lentäminen, vaan roolipelaaminen lentäjänä oikean oloisessa maailmassa. Samoin Steel Beastsissa. Bonuksena kummassakin se tyydytys, mitä kokee kun hallitsee monimutkaisia systeemeitä. Uskon, että samasta syystä realistiset formulapelit ovat suositumpia kuin bulkkihöttö: miehet haluavat roolipelata formulakuskia, mikä ei ole hauskaa jos ei tarvitse muuta kuin pysyä radalla.
Strategiapeleissä peli muokkautuu minun päätösteni kautta, ja ne tarjoavat koko ajan ihan uusia tilanteita, joihin minun täytyy sopeutua lennossa. Siksi pidän enemmän vuoropohjaisista peleistä: niissä on huomattavasti enemmän mahdollisuuksia, vaihtelevampia uusia tilanteita ja enemmän mahdollisuuksia.
Nethack on älyttömän hyvä esimerkki pelistä, joka ei juuri pelaajaa rajoita. Siinä on enemmän tapoja ("työkaluja") tehdä asioita kuin missään muussa pelissä. Sinut tiputetaan vihamieliseesn ympäristöön, jossa ei ikinä tiedä mitä tapahtuu. Sinun ja kuoleman välissä olet vain sinä. Diablo kuuluu jopa samaan peligenreen, mutta sen rakenne on niin yksinkertainen ja mahdollisuudet vähäisiä, että se ei vetoa minuun lainkaan samalla lailla.
Vain tietokonetta liikaa tuijottaneiden mielestä maailma on mustavalkoinen, ja siksi pelaan myös paljon yksinkertaisempia, lineaarisia yhden asian pelejä. Max Paynehan on peli, josta minun ei pitäisi pitää: umpilineaarinen räiskintäpeli hyvin rajatuin mahdollisuuksin. Sama pätee vaikka Half-Lifeen ja No One Lives Foreveriin. Mutta näissäkin osataan aina yhtä maistuva räiskintä maustaa immersiolla. Sinänsä täysin rajatut seikkailupelit kelpaavat, jos juoni iskee ja puzzleissa on järkeä. Tai edes oma logiikkansa, niin kuin Lucasin parhaissa on.
Hyvästi, maailma
Tunnetusti en konsolipeleistä piittaa. Konsolipelien hyvänä puolena pidetään sitä, että raskaan työpäivän jälkeen voi pelin vain tuupata koneeseen, soheltaa puoli tuntia aivot nollilla ja sitten tehdä taas jotain muuta. Pääasiassa konsolipelaaminen tuntuu olevan vahvasti ja puhtaasti ajanvietettä ja nopeita, helposti saavutettavissa olevia kicksejä. Kaveri kierrepotkulla seinään! Mitähän Final Fantasyssä seuraavaksi tapahtuu? Ime pakokaasua, Schumi! Onko ruoka jo valmista, kulta?
Puhtaassa ajanvietetilanteessa minä luen tai jos haluan pelata, hakkaan flipperiä. Mitä pelaamiseen tulee, olen eskapistinen, todellisuuspakoinen, ja haluan haukkapalan asemasta muutaman tunnin intensiivisen kokemuksen, jossa Oikea Maailma haihtuu. Strategiasession vastapainoksi voin puhdistaa hermoratani aivottomalla räiskinällä, tai tasata adrenaliinisession rentouttavalla strategiapelillä.
Tällä hetkellä vain PC-pelit tarjoavat minulle mitä haluan: valtavasti erityyppisiä pelejä, erilaisia pelikokemuksia intensiivisestä yksinpelistä satojen pelaajien sessioihin, räjähtävästä toiminnasta aivojarassaavaan ajatteluun. Kokemuksia yksinkertaisesta sähläämisestä monimutkaisten systeemien hallintaan, jopa omien pelien tai kenttien luomiseen.
Mitä nyt kulloinkin mieli tekee.
