Tanja Karpela pisti hösseliksi ja aloitti heti sodan pornoa ja väkivaltaa vastaan. Veikkaan, että porno ja väkivalta voittavat, mutta taistelussa voi tulla siviiliuhreja, niin kuin videopelit.

Se olisi sääli, sillä pelikulttuurilla menee muuten ihan mukavasti. Tv-ajankohtaisohjelmiin on valittu vahingossa täysjärkisiä ihmisiä, eikä vihanlietsonta ole onnistunut. Jyrki J.J. Kasvi pääsi eduskuntaan ja toivottavasti mukaan pelien kohtaloita sääteleviin komiteoihin. Näinpä senkin ihmeen, että Ilta-Sanomista jäi kerran Salmisen pojan tiistaiväkytys pois ja tilalla oli mukava juttu, jossa aikuisilla miehillä oli hauskaa kun he pelasivat Counter-Strikeä verkossa. Sellaista Suomen pelikulttuuri kaipaa.

Karpelan ajoitus oli sinänsä ikävä, että huolestuneet vanhemmat voivat viininmaistelun ohessa taas vilkaista mitä nasselit pelaavat, ja ruudulla voi näkyä Vice City, pahimmassa tapauksessa Postal 2. Sellaista Suomen pelikulttuuri ei kaipaa.

En oikeastaan ole huolestunut: ikämerkinnät ovat lyöneet pallon sinne minne se kuuluu, eli vanhempien kenttäpuoliskolle. Jatkossa tarkentuvat merkinnät pelien sisällöstä pitävät sen siellä puolen entistä paremmin, vaikka ne lierot yrittävät kuinka syöttää valvontaa yhteiskunnalle, koululle ja ties kenelle.

Väärä syytetty

Keskustelu peliväkivallasta on yleensä masentavaa. Siihen väkivaltaan turtuu, että toimittajat potkivat totuutta päähän, kunnes se puhuu, mitä he haluavat kuulla. Mutta tosi ammatti-ihmisiltä kuulostavat viljelevät väitteitä, joiden perusteella melkein kehtaisin arvata, etteivät he ole oikeastaan tutustuneet videopeleihin. Mutta eihän sellaista kukaan voi tehdä.

Ei sitä voi kieltää, että väkivalta on äärettömän tärkeä osatekijä videopeleissä. En yhtään epäile, että altistus leikkiväkivallalle tekee turraksi oikealle väkivallalle ja synnyttää lisää väkivaltaa. Mutta miten pelit voivat olla syyllisiä? Niissä on aivan väärää väkivaltaa: ei maassa makaavan potkimista, ei vaimonhakkaamista, ei raiskaamista, ei jenginä hillumista ja humalaisten ryöstelyä. Suomessa taitaa olla aika vähäistä, jollei suorastaan olematonta se, että liikaa pelanneet lapset tai nuoret tarttuvat ampuma-aseeseen ja antavat palaa, ajavat autolla jalkakäytävälle väkijoukkoon, heiluvat moottorisahan kanssa tai tappavat maailmaa uhkaavan demonin.

Vastoin huhupuheita, peleissä ei ole väkivaltaisia käytösmalleja, joita voisi suoraan tai edes mutkan kautta soveltaa jokapäiväiseen elämään. Ei kannata uskoa kaikkea mitä luulee.

Voisitko katkaista itsesi?

Pelejä syytetään myös siitä, että niissä vain väkivalta kelpaa ongelmanratkaisumalliksi. Se ei ole kovinkaan totta, yhtä karkeaa yleistämistä on väittää, että kaikki ongelmat ratkeavat puhumalla. Eivät varmasti ratkea, jos ongelmana on pystyynkuollut kuusi keskellä pihaa. Sen ratkaisu on katkaisu moottorisahalla.

Ratkaisut riippuvat ongelmasta. Väkivaltapeleissä ongelmat eivät ole niitä, joita heikko ego aiheuttaa parisuhteessa, ne ovat niitä, joita aiheuttavat avaruusdemonit vallatessaan maapallon tai fundamentalistiterroristit kaapatessaan panttivankeja. Äärimmäisen harvassa pelissä tappaminen on itsetarkoitus, se on jotain mitä pelin keinotekoinen ympäristö vaatii, jotta pelaaja pysyy hengissä.

Väkivalta on kuulunut ihmiseen siitä asti kun Nahlakh kumautti Natukia reisiluulla takaraivoon. Onneksi ihminen on rationaalinen ja osaa purkaa väkivaltaisen mustan puolensa korvikkeisiin, kuten urheiluun tai tietokonepeleihin. Jos intoa riittää, voi ihan vapaasti uskoa, että ihminen on luonnostaan hyvä ja että täydellisessä maailmassa ei ole väkivaltaa. Samalla voi tapella auringonnousua vastaan.

Korvikeväkivallasta ei ole pakko pitää, mutta jos sen hyväksyy, jää enemmän aikaa oikeiden, ratkaistavien ongelmien selvittämiseen.

Pojat leikkivät aina

30-luvulla raavaat miehet pyörtyivät katsoessa elokuvaa King Kong, nyt sen voi katsoa herkkä pikkupoika. Siksi vanhemmilla on vaikeuksia ymmärtää nykyaikaista kuvakieltä. Äidin silmissä nettisota Counter-Strike näyttää hurjalta tappamiselta. Se on uusi versio sitä samaa sotaleikkiä, jota pojat ovat leikkineet siitä asti kun tuliaseet keksittiin. Älä tuomitse, vaan tue lastasi kehotushuudoin, kuten kentänvierusäidit tukevat urheilevia poikiaan: "Hyvä Rrrraaneee! Tapa ne! Tapa ne kaikkkiiii!"

Kaikkea väkivaltaa ei tarvitse eikä saa hyväksyä: lapsiin ja eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa ei saa hyväksyä missään olomuodossa, millään tekosyyllä. Jos tuntuu siltä, että pieniä, puolustuskyvyttömiä ja avuttomia olisi kiva satuttaa, vaikka vain Grand Theft Auto 3:ssa ja leikisti, kannattaa mennä ihan itse ammattiauttajan puheille.

Videopelit ovat aktiivista viihdettä: yksinkertaisinkin räiskintäpeli vaatii jatkuvaa taktista analyysiä ja reagointia nopeasti vaihtuviin tilanteisiin. Väitän aivan pokkana, että peliväkivallan vaikutus jää vähäiseksi, koska se ei ole peleissä pääasia vaan työkalu, eikä peliväkivallalla ole kontaktipintaa normaalin ihmisen tai lapsen arkipäivään.

Toista se on maata passiivisena aivokäyrä viivana ja imeä valmiiksi muotoiltua väkivaltaviihdettä. Tanja, tartu pahaa sarvista ja kiellä televisio. Televisio tekee ihmisistä tyhmiä ja passiivisia, sillä sen ohjelmat on suunniteltu pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan. Television väkivaltatarjonta on ennennäkemätöntä ja pelejä paljon vaarallisempaa realistisen ulkoasunsa takia. Laillistettu rituaalitaistelu, "urheilu", ruokkii epätervettä kilpailuhenkeä ja äärioikeistolaisuuteen johtavaa kiihkoisänmaallisuutta. Televisio kärjistää kriisejä perheissä, joissa jatkuvasti tapellaan mitä kanavaa katsotaan, muttei tajuta investoida kakkostelkkariin. Pelejä käsittelevien ajankohtaisohjelmien tasosta päätellen kaikki ajankohtaisohjelmat ovat faktoiltaan olemattomia ja pohjautuvat toimittajan mutuun. Televisiota ei kaipaa kukaan. Kuolema televisiolle!

Mutta DVD-soitintani et vie.