Peli, jonka ilmestymistä olen pelännyt, on sitten tullut, ja pahimmillaan saa aikaan hirvittävää tuhoa. Se on tietysti Harvester, joka voi iskeä kuin ydinpommi puolustuskyvyttömään pelikulttuuriin.
Harvester käyttää äärimmäistä väkivallalla ja verellä mässäilyä peliin oleellisesti kuuluvana tehokeinona ja kuulemma onnistuukin (joskin olen vasta odotusjonossa, joten omakohtainen kokemus puuttuu). Viis kuitenkin taiteellista motiiveista: veri ja väkivalta riittävät pääsylipuksi tappolistalle. Tyypillisiä pelaajia, eli 8-vuotiaita, on tältä saastalta suojeltava!
Kun holhousyhteiskunnan yksi synkistä muistomerkeistä, satoja elokuvia tuhonnut videolaki, mahdollisesti on vihdoinkin siirtymässä historiaan, kannattaa muistaa miten se luotiin ja kuka sen loi.
Videolain synnytti TV:ssä näytetty "dokumentti", jossa Texas Chainsaw Massacren vetävällä nimellä ja lyhyisiin välähdyksiin valehtelua lisäämällä luotiin illuusio filmistä, jossa uhreja kirjaimellisesti pantiin halki poikki ja pinoon veren loiskuessa. Sairas elokuva Moottorisahamurhaaja toki on, mutta se on myös elokuvaklassikko, jossa valkokankaalla ei väkivaltaa juuri näytetä.
Harvester on kuin luotu tällaiseen käyttöön. Ristiretkijournalismin keinoja käyttäen laadittu juttu kuvitetaan Harvesterista revityillä rattoisilla otoksilla, ja kansojen syvät rivit uskovat heti, että tällainen väkivaltasaasta vaanii pikkulapsia viattomien romppukoteloiden suojassa. Näiden ansiosta kakarat riehuvat kaupungilla tappelemassa ja tuhoamassa, jolleivat sitten makaa punkan pohjalla pilalle ahdistuneina.
Jerusalemin vekkulit
Ristiretkijournalismia on ollut olemassa jo kauan. Sen tuhoamista kaipaavana pakanalaumama on ollut rock'roll, elokuvat, sarjakuvat, punk, amerikkaiset TV-sarjat, sotalelut, Aku Ankan puuttuvat housut, Neuvostoliitolle vihamieliset taantumukselliset voimat ja muut pahat asiat, joita vastaan ristiretkitoimittajat ovat päättäväisesti hyökänneet.
Ristiretkijournalismi on yksinkertaista. Ennen kuin kohteena olevaan asiaan tutustutaan, siitä muodostetaan ensin valmis mielipide. "Raaistava ja lapsille vaarallinen" on sellainen hyvä vakio, jollei viitsi olla kekseliäs. Satanismi, rasismi ja naisten esineellistäminen yleensä saadaan pultattua asiaan kuin asiaan.
Sitten tästä mielipiteestä tehdään Totuus, ja vain sitä tukevat todisteet hyväksytään. Asiantuntijahaastatteluihin valitaan toinen samalla lailla syvästi huolestunut. Rankkoja johtopäätöksiä vedetään Pelit-lehden jutuista napatuista täysin irrallisista lauseista. Kysymykset ovat niin johdattelevia, ettei Douglas Wambaugh pystyisi parempaan: "Onhan Commander Keenissä tarkoitus kuitenkin lopuksi tuhota avaruusoliot, onhan?"
Kukaan ei edes huomaa, kuinka jutut pitävät nykyvanhempia uusavuttomina ääliöinä, jotka eivät ilman kirvestä löydä kakaransa Nintendosta virtanappulaa, ja jotka eivät osaa kätkeä Pahuuden matolaatikkoa 8-vuotiaan lapsensa näkyvistä. Yhtään sen enempää kuin heidän tampiot edeltäjänsä, jotka eivät osanneet sulkea televisiota.
Tietokonepelisaasta ja väkivaltavideoroska ovat niiiin vaarallinen asia, ettei sen enempää moraali, totuus kuin journalismin periaatteetkaan saa estää Pyhää Sotaa sitä vastaan. Hienosti eräässä mediumraskaassa jutussa tuomittiin Pelit-lehden toimittajien propaganda: me esittelemme kriittisesti peliväkivaltaan suhtautuvat toimittajat vaahtoavina kukkahattutäteinä. Näin siis kirjoittaja, joka tuomitsi pelit rasismipropagandaksi Somal Terminatorin perusteella (onko kukaan nähnyt moista peliä?) ja käyttämällä juttunsa lähdemateriaalina toista, raskaan sarjan ristiretkijuttua. Hienoa! Näillä lahjoilla voi jo hakea päätoimittajaksi Rotupuhtaan Suomen Sanomiin.
Vaikka tämä kolumi mahtuu ristiretkijournalismin puitteisiin, minua huolestuttaa se, etten joudu turvautumaan muuhun kuin lievään kärjistykseen. Kun näitä juttuja lukee ja kuulee ihan vakavasti otettavista lehdistä ja ajankohtaisohjelmista, herää kysymyksiä. Mistä muusta aiheesta, ehkäpä paljon tietokonepelejä tärkeämmästä, luodaan yhtä harhainen kuva? Jos lahjat eivät riitä tutkivaan journalismiin, onko tosiaan eettisesti sallittua korvata se hutkivalla journalismilla?
Pelastustako?
Yleensä uhrilampaat aikanaan pelastuvat, kun niistä tulee pop ja in-aihe. Niin sarjakuvat, rock, elokuvat (Pekka ja Pätkä mukaanlukien) ovat nykyään kaikki arvostettua kulttuuria. Tietokonepeleille näin hyvin ei välttämättä käy.
Älymystö ei nimittäin voi ottaa pelejä lempeään syleilyynsä. Ensinnäkin tietokoneet edustavat kaikkea kylmää ja kovaa, teknokraattista tietoyhteiskuntaa, ja pelit ovat vielä niiden tyhjänpäiväinen lisä, joka yhdessä MTV:n kanssa rappeuttaa aivot.
Peleillä ei myöskään ole minkäänlaista taiteellista arvoa, jota voisi tulkita, analysoida ja selittää. Quaken shalrath tuskin on länsimaisen angstin vertauskuva, Puolassa ei ohjelmoida vanhan miehen ja nuoren tytön suhdetta haikeasti käsittelevää tasohyppelyä, eikä Bernardo Bertolucci tee peliä, jossa fasismi nousee Italiassa 30-luvulla, paitsi jos pelaaja atomikivääreineen voi sen estää.
Heikon toivon tarjoavat virtuaaliavaruuden kyberälyköt, joilla on vankka filosofinen ote chattimiseen ja Playboyn kotisivuihin. Netti- ja multimediataiteilijoita toki jo muutama löytyykin, mutta jostain pitäisi löytyä uusi Esa Saarinen. Hän kirjoittaisi Nettiakatemian, kybernismin käsikirjan. Kun kaikki keksivät, että ihmisen arvoilla riehuva nettianarkia pistää Establishmentin ja Vanhan Vallan vapisemaan, ja että tietokonepelit ovat 90-luvun rock'n roll ja uudempi aalto, sitten vasta peleihin suhtaudutaan muunakin kuin kakaroiden vaarallisena ajanvietteenä.
Wetware liittyy Netwareen, software, hardware ja bioware fuusioituvat kyberkulttuurissa. Yhteiskunta hais... eiku Long Live The New Flesh!
