Niko Nirvi oli Pelit-lehden toimittaja vuosina 1992-2005. Ja jatkaa toistaiseksi.
* * * * *
Kello neljä aamuyöllä sain nerokkaalta tuntuneen idean tunkea verkkopiuhan nenääni. Kuvitelkaa hämmästystäni, kun sähköiskun asemasta sain binäärisen avunhuudon. Ruudun toisella puolella on ihan oikeasti toinen maailma ja sen asukkaat elävät helvetissä!
Striimatessani 0100111011:n (nimi muutettu) kertomusta, kauhistuin. Pelihahmot elävät epäloogisessa maailmassa, jonka on luonut välinpitämätön jumala ja jota hallitsee sadistinen valopää. Jos käännät grafiikan detaljit maksimiin, näet pelihahmojen silmissä kyyneleitä.
Pelaajan armoilla
Peliversumin teologinen rakenne pohjautuu muinaiseen pyhään videokääröön, Tronin aikadevareihin.
Pelihahmojen elämästä ja kuolemasta vastaa Pelaaja. Hän näkyy pelihahmoille näiden kaltaisena avatarina tai kertoo tahtonsa Pyhän Pointterin liikkeillä. Pelimaailma on alistettu palvelemaan Pelaajaa ja pyörimään tämän ympärillä. Pelaajaa ei voi syyttää rakkaudesta videopeleihin, sillä hän saa huvinsa alamaistensa tappamisesta ja kiduttamisesta. Herra se on narrillakin, sillä näennäisesti itsenäisen Pelaajan naruja vetelevät suuremmat voimat.
Pelaaja joutuu toimimaan maailman kopiossaan vain niillä säännöillä, joita siihen on ovat tehneet koko alkuperäisen pelimaailman Luojat, mahtavat Pelitiimit. Lopulta niin Pelaajan kuin Pelitiimien naruista kiskoo peliversumin äärimmäinen valtias, järjenvastainen, tuhoava Markkinavoima.
Ken kultaa kaivaa
0100111011 valotti tuskissaan minulle peliversumin peruskäsitteitä. Peliversumia pitää koossa voima nimeltään laiffi, jota on jokaisessa peliversumin hahmossa. Voidaankin perustellusti sanoa, että elämä on laiffii. Laiffi on mitattavaa energiaa ja sen yksikkö on hipari, joka ilmoitetaan joko absoluuttisina (0-10000) tai relatiivisina (0%#100%)
Kun laiffia keskitetään eli spawnataan tarpeeksi paljon tiettyihin pisteisiin, syntyy niin vahva kenttä, että se pystyy herättämään kuolleen Pelaajan tai pelihahmon henkiin. Laiffia voi rajoitetussa määrin ladata niin sanottuihin healthkitteihin. Efekti on tällöin heikompi, mutta riittää salamannopeasti palauttamaan laiffia.
Pelimaailmassa vain Pelaaja saa omistaa. Jos pelihahmot omistavat liian usein, Pelaaja rankaisee kytkemällä virrat pois. Jotta elämälle olisi joku tarkoitus, peliversumissa on erilaisiin hyödykkeisiin, kuten kultaan, jalokiviin tai tiberiumiin, pohjautuva talous. Tämä talous on täysin rappiolla ja esimerkiksi kulta on menettänyt arvonsa. Keskiajalla yhdellä kultarahalla sai ostettua noin puoli valtakuntaa ja prinsessan ainakin kuukaudeksi, peliversumissa esimerkiksi perusaseet voivat maksaa kymmeniä, jollei satoja kultarahoja. Syy on hyperinflaatio: kullan hinta romahtaa, koska sitä on aivan liikaa. Jopa rotilla voi olla turkissaan kultaraha tai pari ja kultaa löytää jopa tyhjistä tynnyreistä. Silti kultaa ja jalokiviä on pakko metsästää. Timantteja louhitaan vaarallisista kaivoksista kivilohkareiden alta, erikoiskoulutetut putkimiehet pystyvät haistamaan kultakolikot vaikka tiilimuurin sisältä.
Mikä siis ajaa pelihahmoja eteenpäin? Vain se, etteivät ne pääse sivulle. Ahdistava pelimaailmaa on melkein aina putki, joskus kapeampi, joskus leveämpi, mutta putki. Asukkaat voivat nähdä kaukana jotain kaunista, mutta sinne pääsyn estävät näkymättömät seinät, pienet korokkeet tai ikuisesti suljetut ovet. Pakoa ei ole. Joskus pelimaailmaan on jäänyt "reikiä", joista pääsee kulissien taakse. Mutta paratiisin asemasta urheat tutkimusmatkaajat, noclippaajat, syöksyvät pohjattomaan kuiluun, jonne ne vajoavat ikuisesti ja ikuisesti.
Kuolema on työni
Peliversumista puuttuu suurin osa niistä asioista, jotka tekevät elämästä elämää. Telkkari ei näy kuin Max Payneissa, vessa on harvinaisuus ja jos saa tyttöystävän/vaimon, se tapetaan tai ryöstetään. Jotkut onnekkaat pääsevät NPC-töihin, loput ovat vartijoita, sotilaita, ulkoavaruuden hyökkääjiä tai eläviä kuolleita. Aina jatkuvan väkivallan kohteina, Pelaajan maalitauluina.
Epäinhimillinen, jatkuva altistus väkivallalle aiheuttaa vakavia henkisiä ongelmia. Ensin menee työmoraali: vartijoita ei kiinnosta tehdä hälytystä vaikka Pelaaja kävelee nenän edestä ohi. Seuraavaksi pelihahmo ei enää jaksa välittää, vaikka ystäviä ja työtovereita kuolee ympäriltä. Lopulta pelihahmo ei arvosta edes omaa elämäänsä, vaan ryntää ilman sen kummempaa taktikointia suoraan Pelaajan kimppuun. Joskus Pelaajan saa tuurilla tapettua, mutta silloin paljastuu viimeinen petos: se ei pysy kuolleena.
Peliversumissa onnellisinta on työväenluokka, umpalumpat. Tämän peliversumin huoltoyhtiön näkymättömät työläiset esimerkiksi vaihtavat ja sytyttävät soihdut niissä hautaholveissa, joissa kukaan ei ole käynyt tuhansiin vuosiin. Ampumapeleissä umpalumpat keräävät lattialta tyhjät hylsyt, lataavat ne uudestaan ja pakkaavat kauniisti. Umpalumpat ovat aika hajamielisiä, joten ammuslaatikoita voi löytyä omituisista piilopaikoista. Umpalumpien ravinnonlähde on Pelaajan tappamat hirviöt ja viholliset, jotka umpat teleporttaavat pesäänsä. Umpalumpien pesät muistuttavat pakki- ja varastolaatikoita, joten kannattaa olla silmä tarkkana: joskus pesistä näkee pelissä vilahduksen.
Pelastakaa edes pelihahmot!
Kun 0100111011 lopetti kertomuksensa, päätin vapauttaa omat pelihahmoni rikkomalla romppuni ja formateeraamalla kovolevyni, heti tämän kolumnin jälkeen. Samalla pyydän anteeksi niin tappamiltani pelihahmoilta kuin kummaltakin Counter-Strikessa tappamaltani ihmiseltä.
Kuka on vastuussa? No ne, jotka nimittävät valaanpyyntiä tutkimustyöksi, delfiiniä tonnikalaksi ja nyt myös joukkomurhaa pelaamiseksi. Vaikka onkin hauskempaa ampua sorsia kuin savikiekkoja, onko oikein että japanilaiset PlayStation 2- insinöörit kehittivät pelihahmoille tunteet?
Mutta heiltä unohtui, että kostokin on tunne. Mitä meille tapahtuu, kun PlayStation 3 lahjoittaa pelihahmoille sekä älyn että verkottumisen internetissä?
