Otetaan yksi peliummikko tyttö, täytetään broilerilla ja riisillä, lisätään seitsemän peliä ja katsotaan, mitä reseptistä syntyy.
Ihminen on luotu leikkimään, mutta miksi kaikki eivät käytä synnyinoikeuttaan, varsinkin näinä jokaiselle sopivan digitaalisen viihteen kulta-aikoina? Voisiko pelaamattomuudessa olla kyse vain tiedon puutteesta? Saisiko sellaisen, joka ei normaalisti pelaa videopelejä, oikeasti kiinnostumaan, kun valitsee sopivat pelit ja on mukana kouluttamassa?
Päätin ottaa asiasta selvää. Satojen ehdokkaiden joukosta valitsin Julian, nuoren lahtelaisen opiskelijaneitokaisen. Julia on elokuvien ja musiikin suurkuluttaja, mutta kokemukset videopeleistä sijoittuvat mobiilipelien ja netissä pelattavien flash-pelien väliselle akselille. Avoin asenne pelaamiseen teki neitokaisesta täydellisen koekaniinin.
Valikoin omasta pelikirjastostani mahdollisimman monenlaisia pelejä testattavaksi, auto- ja urheilupelien puute siis selittyy oman pelikirjastoni vajavaisuudella. Sain kuitenkin kasaan varsin mainion seitsikon tuoreita tai muuten vaan ajankohtaisia PS3-, Xbox 360- ja Wii-pelejä. Pelien nimet salasin testipäivään asti, jotta testihenkilölle ei syntynyt ennakko-odotuksia.
Valmistin pelievääksi maailmankuulua broileri-riisikomboani (resepti Pelit.fissä), löin Julialle pelikoneen eteen, padin käteen ja käskin – eikun ehdotin valitsemaan ensimmäisen koepelin.
Villiä länttä enää ole ei
Aloitetaan paukkeella ja preeriasamoilun vapaudella. Red Dead Redemption on Grand Theft Auto -sarjastaan tunnetun Rockstarin tuorein hittipeli. John Marstonin tarinan kertova länkkäri sijoittuu kuvitteelliseen New Austinin osavaltioon Yhdysvaltain ja Meksikon rajamaille. 1900-luvun alkuun sijoittuvassa tarinassa villi länsi on kesyyntymässä, ja vanhan koulukunnan bandiittina Johnin on aika aloittaa uusi elämä. Valitettavasti liittovaltion viranomaiset eivät ole valmiita sitä Johnille antamaan, ainakaan ennen kuin vanhat rikoskumppanit on saatu kiinni ja kuriin.
Julian motiivi valita Red Dead Redemption ensimmäiseksi peliksi oli se, että hän tunsi Sergio Leonen klassikkolänkkärit. Onneksi juuri näitä elokuvia mukaillen ja kunnioittaen on New Austinin läänit peliin mallinnettu. Vapaasti samoiltavassa lännessä upeita maisemia ihaillessa ei yllättyisi, vaikka vastaan ratsastaisi itse Clint Eastwood.
Alkuvideon lähtiessä pyörimään minulle väkevästi todistettiin, kuinka turhia ja tylsiä välivideot peleissä ovat. ”Jos haluan tarinaa, katson mieluummin elokuvan”, jyrisi Julia. Alkutekstien pyöriessä yritin valistaa vapaasta maailmasta ja avonaisesta rakenteesta. Julia ei voinut ymmärtää, miksi kukaan jaksaa vain juoksennella ympäriinsä jossain ihme pelimaastossa.
Aluksi padi odotetusti tuotti ongelmia, etenkin liikkumisessa ja samanaikaisessa kameran kääntämisessä. Pian motoriikka voitti ja liikkuminen alkoi sujua sutjakkaasti. Padit eivät siis ole este uudelle pelaajalle, kunhan löytyy kärsivällisyyttä harjoitella. Ensimmäinen saavutuksen tunne jaettiin pelihahmon spontaanisti kavutessa rautatieaseman katolle maisemia ihailemaan.
Pelin alku sujui yksinkertaisia tehtäviä suorittaen ja kontrolleihin tutustuen, mutta jahka se tylsäksi tuomittu vapaa maailma avautui, onnistui se vaikuttamaan. Maisemien tutkiminen olikin, ennakkoasennoitumisesta huolimatta, hauskaa. Lain kouraa pakeneminen huvitti jopa niin paljon, etteivät tarinan tehtävät jaksaneet kiinnostaa. Julia epäili, ettei jaksa tutkia pelialuetta loputtomiin, mutta testiajan puitteissa kyllästyminen ei iskenyt.
Voitto! Red Dead Redemption voitti länkkärileffojen ystävän suosion. Julia laukkasi preerialla paukkurauta laulaen!
Viime vuoden paras peli
Pelaamisen raskaampaa päätä sai edustaa roolipeli Dragon Age: Origins, jonka lukijat valitsivat Pelit-lehden vuoden peliksi 2009. Seikkailu kertoo synkästä Fereldenin fantasiavaltiosta, sen sisäisistä kahinoista ja sankarin pyrkimyksestä yhdistää Fereldenin kansa yhdeksi rintamaksi yhteistä vihollista vastaan. Miten iskee vanhan koulukunnan roolipeli? Dragon Age valikoitui testattavien pelien ryhmään nimenomaan ummikoille tavallista korkeamman aloituskynnyksen takia.
Dragon Age: Origins alkaa oman pelinhahmon luomisella. Julia alkoi valita sukupuolta, rotua, ammattia, taustaa, ulkonäköä, ääntä ja vihdoin nimeäkin. Ulkonäön kanssa kikkailu huvitti Juliaa aikansa, ja lopulta punapäinen naismaagi pääsi seikkailunsyrjään kiinni. Vai pääsikö?
Ohjaus ei tuottanut tuskia, sillä kontrollit olivat tarpeeksi samanlaiset kuin Red Deadissa, mutta yllättäen Julia napisi hyppynapin puutteesta. Dragon Age ei ole toimintapeli, joten hyppynapilla ei ole virkaa, mutta hyppimisen kaipaaminen kertoo peleihin kohdistuvista ennakko-odotuksista. Kiitti vaan, Mario!
Dragon Agella ei mennyt hyvin. Dialogin määrä kauhistutti ja tylsistytti Juliaa, eikä pelin hidas eteneminen auttanut asiaa. Ja koska konsoliversion vaikeustaso on tietokoneversiota matalampi, pelin alku oli kirjaimellisesti eteenpäin kävelyä satunnaisella yhden napin painamisella. Yritin sanoa, että pelaaminen monipuolistuu, kun tarina etenee, mutta testi-illan aikana ei herkkupaloihin asti päästy.
Tappio! Se ei ollut yllätys. Dragon Age on massiivinen teos, eikä näin lyhyt testaaminen anna pelistä parasta käsitystä. Mutta toisaalta, ehkäpä aloituskin voisi temmata mukaansa eikä puuduttaa ylihelppoudellaan? Eihän Julia voi tietää, että kyllä Bioware osaa, jollei peli sitä väitettä tue.
Kapulat heilumaan
Wii on pari viime vuotta pelibisneksen veturina tehnyt sen, mistä muut vain haaveilevat: myynyt pelaamisen ihmisille, joita se ei ole kiinnostanut. Wiin weikeä ja perheystävällinen Wii Sports Resort sai kunnian edustaa näitä matalan aloituskynnyksen porttipelejä.
Yksinkertaisiin kapulanheiluttelukontrolleihin perustuvat urheilulajit ovat Sports Resortin juttu ja ydin, ja peleihin pääsee paljon normipelejä helpommin sisälle. Kun vesilautailun alussa näytetään, kuinka ohjainta pitää pidellä ja kuinka käännellä sitä hahmon liikuttamista varten, onnistuu se saman tien myös sohvan päässä mallikkaasti.
Eri lajit olivat hauskaa ajanvietettä, mutta koekaniini kysyi kiperän kysymyksen: ”Jaksaako tätä kauhean kauan?” Julia on oikeassa, sillä juuri niin saattaa käydä: Kun peli ei monipuolistu alun jälkeen, ei kiinnostuskaan jaksa elää.
Niukka tasapeli! ”Bilepeliksi voin Sports Resortin kaivaa silloin tällöin esiin, mutta en enää omaan käyttöön”, totesi Julia. Ja tästä olimme molemmat yhtä mieltä.
Vanha tuttu putkimies
Sitten Wii pantiin näyttämään toisen puolensa, normipelaajille tarkoitetun Nintendon ydinosaamisvyöhykkeen, jota Zelda ja Mario kantavat.
Wiin hittipeliksi odotetusti nousseen Super Mario Galaxy 2:n valikoituminen testipeliksi oli alusta asti selvää. Wiin Sportseista ja Fiteistä vastakohtana Marion galaktiset seikkailut ovat ”oikeaa” pelaamista puhtaimmillaan. Tarinoilla ei ole niin väliä, kunhan pääsee suuriin seikkailuihin mielikuvitusmaailmojen pyörteeseen. Ja mielikuvitusta yhdessä Mario Galaxy -pelissä on enemmän kuin monessa muussa pelisarjassa. Lisäksi peli tunnetusti koukuttaa sekä tuoreen että kokeneen pelaajan.
Pelaaminen sai Julian nauramaan spontaanisti, mutta tekstiä oli jopa Mariossa aivan liikaa. Turha siinä on yrittää naiselle selittää, että kyllä teksti loppuu, kun alusta päästään eteenpäin.
Seikkailun alkaessa kunnolla pelin monipuolisuus ihastutti ja vihastutti. Super Mario Galaxy -peleissä leikitään monilla sellaisilla asioilla, joita normipeleissä pidetään vakiona, kuten painovoimalla. Marion matka etenee pitkin pieniä planeettoja, joita voi juosta ympäri, ja joskus planeettojen välit ovat niin lyhyet, että pelkkä hyppy kantaa toisen planeetan pinnalle. Tämä sai Julian pään pyörälle ja jo muutenkin haparoivan fiiliksen kontrolleihin herpaantumaan.
Ensimmäinen pomotaistelu ei tuonut helpotusta, sillä koekaniini jännitti taistelua niin, että koko sohva meinasi kaatua, kun öykkäröivä piraijavaavi viimein kukistui. Voiton riemu oli käsin kosketeltavaa, hieno esimerkki siitä, millaisia tunteita peleissä voi kokea.
Turhautuminen iski myöhemmin, kun Julia alkoi kuolla yhä useammin ja useammin, peli kun on oikeasti veteraanipelaajillekin haastava. Ehkäpä padawanien koulutus kannattaa aloittaa Super Mario Galaxyn ykkösosalla, ennen kakkosgalaksiin sukeltamista.
Voitto! Hetkittäisestä turhautumisesta huolimatta Julian pelisessio Super Marion kakkosgalaksissa osoitti pelin erinomaiseksi viihteeksi.
Kukka-asetelma
Koska naiset rakastavat kukkia, upean näköinen Flower sai kunnian edustaa sekä netistä ladattavia indie-pelejä että pelien taiteellisuutta.
Pelin päähahmo on kukan terälehti, joka leijailee rauhallisesti tuulessa. Tuulen suuntaa käännellään Playstation 3:n Sixaxis-ohjaimella, puhurin saa X-napista. Terälehden osuessa muihin kukkiin ne aukeavat ja irrottavat lisää terälehtiä perään leijailemaan. Parhaimmillaan peli on aivan uskomattoman kaunis silmänkantamattomiin jatkuvine ruohomerineen ja taivaalla leijuvine terälehtipilvineen.
Erikoisesta ohjaustavasta toipumisen jälkeen Julia alkoi nauttia maisemista, ja sanoi, että pelin leppoisuuden takia se sopii täydelliseksi rentoutumispeliksi. Valitettavasti neiti olisi kaivannut enemmän toimintaa, joten Flower ei onnistunut vakuuttamaan kunnolla.
Niukka voitto! Flower on mainio rentoutumispeli rauhalliseen nautiskeluun, erinomainen valinta uudelle pelaajalle, kiitos rauhallisen temponsa, mutta juuri siksi se ei toiminnan nälkää sammuta. Ainakin Flower on kaikkea muuta kuin kertosäe siitä väkivallan balladista, jota suuri kuoro peliteollisuudessa laulaa.
Soitto soimaan
Vaikka pahin ammuskelu jätettiin väliin, miehisiä haaveita saa edustaa muovinen skeba ja rokin räime. Rock Band 2:ssa napataan käteen kitara, basso, rummut tai mikrofoni ja ”soitetaan” ruudulla liikkuvien kuvioiden mukaan. Vaikeusastevalinnan ansiosta peliin pääsee helposti sisään vasta-alkajakin. Siihen letkeimpään bilepelaamiseen tarjotaan no fail -moodi, jossa keskitytään fiilistelyyn eikä suorituksesta tarvitse murehtia. Biisejä on paljon ja netistä saa ostaa hurjat määrät lisää, joten illanistujaisiin löytyy jokaiselle jotain soitettavaa.
Vihje teille neidot, joilla on parisuhde ja Singstar-addiktio: kannattaa oikeasti kokeilla myös bändipelejä. Niissäkin saa laulaa, mutta poikakaverin saa mukaan paljon helpommin, sillä kynnys öristä häpeissään mikkiin on miehelle paljon korkeampi kuin tyylikäs luukutus kitaralla.
Rock Band 2 oli testiseitsikosta ainoa, jota Julia oli joissain illanistujaisissa joskus aiemmin jopa pelannut. Lasketaan tämäkin voitoksi, sillä tiluttaminen maistui. Ainakin seurassa. ”Mahtava seurapeli, mutta toimiiko peli yksin yhtä hyvin?” epäili neito. Eipäs kyseenalaisteta miehistä suoritustarvetta! Ei ilmakitarakaan kaipaa muuta yleisöä kuin peilin.
Synkkä murhamysteeri
Suurena lopetuksena tarjoilin tarinapeliä, annoksena yhtä synkkä kuin säväyttävä Heavy Rain. Upeasti kirjoitettu ja näytelty murhamysteeri on elokuvamaisin pelikokemus miesmuistiin, niin hyvässä kuin pahassa. Elokuvista on lainattu näyttävyys ja dramatiikka, mutta se myös rajoittaa pelien normaalia vapautta. Mutta ei rampauttavasti, vaan kerrankin tarinaan ja sen lopputulokseen voi itse kunnolla vaikuttaa.
Alun aurinkoisuudesta ja leppoisuudesta ei kannata hämääntyä. Suihkuttelu, hampaiden pesu ja töiden tekeminen ovat vain kätevä tapa tutustuttaa pelaajat pelin kontrolleihin. Suomenkielinen tekstitys auttaa sitä kaipaavia. Tarinan kääntyessä synkemmille urille muuttuu koko pelin emotionaalinen tunnetila vastaamaan päähenkilöiden raskasta arkea.
Julia melkein kyllästyi alun verkkauteen, mutta päähenkilön lapsen kadotessa ostoskeskuksen ihmisvilinään neito meinasi mennä itsekin paniikkiin. Jatkossa Heavy Rain todella onnistui luomaan erittäin vahvoja tunnetiloja, mikä on pelin ehdottomin vahvuus. Kokemuksessa ollaan täysillä alusta loppuun, kun neljä päähahmoa yrittävät selvittää mystisen origamimurhaajan henkilöllisyyttä.
Tyrmäysvoitto! Pelituokion loppuessa Heavy Rain jätti normaalisti turhankin puheliaan Julian täysin sanattomaksi. Hän ei edes voinut kuvitella, että tällaisiakin pelejä on.
No, sainko Juliasta uuden jäsenen pelaajien puolueeseen? Vain aika näyttää, mutta ennuste on lupaava.
