PERHEPELIT
Aarteenmetsästys
Suunnittelija: Gunter Baars
Julkaisija/maahantuoja: Ravensburger/Amo
Pelaajamäärä: 2-6
Pelin pituus: n. 30 min Ikäsuositus: 7+ Silmäpeliä Yksinkertaiset ideat eivät aina ole parhaita. Siitä hyvänä osoituksena on Aarteenmetsästys. Sen ällistyttävä idea on kilpaa tuijottaminen. Kunkin vuoron aluksi pöydän keskelle isketään yksi kymmenistä pienehköistä labyrinttilevyistä. Se pelaaja joka ensinnä luulee tietävänsä kuinka monen aarrearkun pääse labyrintin lähtöpaikalta pääsee, huutaa hep ja lyö kätensä labyrintin päälle. Jos arvaus meni pieleen, muut pelaajat jatkavat kilvan tuijotusta. Jos taas arvaus meni oikein, ottaa oikein arvannut labyrintin itselleen ja aloittaa seuraavan kierroksen lyömällä pöytään seuraavan labyrintin. Menestys lisää pelin vaikeutta. Voitettuaan toisen labyrintin, pelaaja saa itselleen vihreän avaimen. Sen jälkeen hänen pääsee kulkemaan labyrintin vihreistä ovista, jolloin hänen on etsittävä aarteita suuremmalta alueelta. Kolmesta voitosta avautuvat punaiset ovet ja lopulta neljällä voitolla pitää etsiä koko labyrintin alueelta. Viidennen labyrintin voittanut pelaaja voittaa koko kisan. Aarteenmetsästys ei sentään ole pelkkää tylsämielistä tuijottelua. Hauskuus syntyy hätiköinnistä, koska pelaajat alkavat väistämättä hutiloimaan yrittäessään ehtiä ensimmäisenä arvioimaan aarteiden määrää. Meillä pelit voittikin usein se pelaaja joka ymmärsi pitää suunsa kiinni riittävän pitkään. Tasapainotus vaikeusastetta nostamalla toimi hyvin ja peli usein tasoittui loppua kohti. Silti aina porukassa oli joku suvereeni tuijottelumestari. Lapset ovat tässäkin selvästi aikuisimpia etevämpiä. Heikkonäköisten ei kannata edes vaivautua. Komponentit ovat pahvia, mutta tukevia eikä paketissa muuta tavaraa olekaan kuin reilut kolmekymmentä labyrinttilautaa ja nippu avaimia. Hinnalle saa silti aika niukasti vastinetta, koska tuijottelua ei vaan kovin montaa kertaa jaksa. Lapset saattavat intoutua pidempäänkin, mutta aikuisille Aarteenmetsästys sopii vain kevyeksi täytepeliksi. Siihenkin tarkoitukseen on tosin kymmeniä mielekkäämpiä pelejä. Kaj Laaksonen Australia Suunnittelija: Wolfgang Kramer ja Michael Kiesling Julkaisija/maahantuoja: Ravensburger/Amo Pelaajamäärä: 2-5 Pelin pituus: n. 90 min Hinta: n. 32 euroa Ikäsuositus: 10+ Aussien asialla Perhepelisarjassa kilpaillut Australia oli selvästi väärässä joukossa. Itse olisin luokitellut sen aikuisten peliksi, sillä jo pitkähkön sääntökirjasen opettelu vaatii kärsivällisyyttä. Peruspeli ei ole vaikea, mutta ohjeet on kerrottu turhan monimutkaisesti. Ennen kuin pääsimme edes alkuun, iski epäilys, että tuleekohan tästä mitään. Australia on jaettu lukuisiin territorioihin, joissa kussakin on yksi teollisuus- ja yksi luonnonsuojeluprojekti. Territorioiden rajalla on leirejä ja merialueiden välissä laivoja. Teollisuusprojekti valmistuu kun leireissä on projektin vaatima määrä väkeä ja luontoa pääsee pelastamaan kun kaikki territorioita ympäröivät leirit on miehitetty. Alkukankeuden jälkeen Australia paljastui varsin mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi. Lauta on selkeä ja muovisia nappuloita on paljon. Teollisuus- ja luonnonsuojeluprojektien pisteyttäminen ei tunnu ensin kovin monimutkaiselta, mutta muutaman kierroksen jälkeen taitopelaajat erottuivat tuurihaukoista. Pelin kierous piilee siinä, että yksi siirto voi aiheuttaa ketjureaktion, jonka vuoksi laudalla valmistuu useampi projekti pisteytettäväksi. Jos ei hoksaa kerätä pisteitä, naapuri voi kerätä ne omalla vuorollaan. Itse puusilmänä pelasin monta pistettä kilpailijoiden pussiin, mikä kieltämättä hiukan harmitti. Kokeilimme myös edistyksellisempiä sääntöjä, joka tuo peliin mukaan tuulimyllyn ja sitä kautta enemmän vaihtoehtoja. Lisäsäännöillä pelattuna Australia on ehdottomasti parhaimmillaan, mutta peruspeli toimii hyvänä johdantona vaativan projektityöskentelyn saloihin. Ostoslistalle meni. Ari Kekkonen Blockster Julkaisija/maahantuoja: Tactic/Nelostuote Pelaajamäärä: 2+ Pelin pituus: n. 20 minuuttia Hinta: n. 10 euroa Ikäsuositus: 6+ Palikkatesti Pisteiden hienosäädön, kurttuotsaisen tuumailun ja huokailun jälkeen Blocksterin palikkamainen tehokkuus iski lujasti. Se putosi lopulta vain niukasti henkilökohtaisesta perhepelien kärkikolmikostani. Blockster-sessio osui lämpimään ja aurinkoiseen kesäpäivään, mutta en usko runsaiden virvoitusjuomien vaikuttaneen pelin suosioon tai pisteytykseen. Muusta tarjonnasta iloisesti poikkeavan Blocksterin idea on erittäin yksinkertainen: jokainen pelaaja lisää palikkatorniin pakasta nostetun kortin osoittamalla tavalla muovipalikoita. Jos torni kaatuu, kaikki muut saavat pisteen. Mutkia matkaan tuodaan passaus ja vuorosuunnan vaihto -korteilla. Tietyt vahingoniloa aiheuttavat kortit määräävät palikan tornin väliin tai pudotettavaksi tornin päälle. Leppoisan kuittailun ja neljän ihmisen tiukan tuijotuksen lomassa käsien tärinä ja tutina oli melkoista. Ei tietenkään minulla, mutta Kekkosen Arilla. Varmakätisenä karatekana pärjäsin loistavasti - murskasin tornit yhdellä iskulla. Sössityn esityksen jälkeen osansa selityksistä saivat Kaizun vino terassipöytä, tuulenvire ja oma suosikkini, rasvaiset tahmasormet. Petri Heikkinen Cranium Cadoo Suunnittelija: Forrest-Pruzan Julkaisija/maahantuoja: Cranium Inc./Danspil/Norstar Pelaajamäärä: 2+ Pelin pituus: n. 45 min. Hinta: n. 40 euroa Ikäsuositus: 7+ Nyt lapsettaa Suositusta Cranium-lautapelistä lapsellistettu Cadoo on kilpailun osallistujista puhtaimmin koko perheen peli. Tosipelaaja tikahtuu viimeistään siinä vaiheessa kun käteen isketään mälli muovailuvahaa ja silmille taikalasit. Peli on sekoitus erilaisista itsensä nolaamiseen tähtäävistä peleistä. Kukin pelaaja tai useamman pelaajan tiimi nostaa vuorollaan tehtäväkortin, joka saattaa käskeä muotoilemaan muovailuvahasta, piirtämään paperille tai vaikkapa näyttelemään kortissa esitetyn asian. Jos joku arvaa aikarajan sisällä mistä on kyse, esittäjä saa heittää pelimerkkinsä ristinollaa muistuttavalle kentälle ja oikein arvannut saa peesata heittämällä oman merkkinsä päälle. Ken ensinnä saa neljä merkkiä riviin voittaa pelin. Kysymyskorteista puolet ovat hieman tylsempiä soolokortteja, jossa vuorossa olevan pelaajan pitää yksin selvittää kortin antama tehtävä. Soolokorttien tehtävät ovat niin helppoja, että sovimme aikuisten saavat nostaa vain hassumpia esityskortteja. Cranium Cadoo vaatii lapsenmielisyyttä ja heittäytymistä pelin vietäväksi. Aikuisten kesken se saattaa vaatia annoksen taikajuomaa, mutta lapsiperheissä riemu oli rajatonta Cadoon parissa. Ainoastaan tehtäväkorttien vähäinen määrä harmitti. Kun pakat on käyty läpi ja oikeat vastaukset keksitty, ei niistä ole enää iloa. Cadoo on vallaton, mutta lyhyt lysti. Kaj Laaksonen Euroopan Omistaja Julkaisija/maahantuoja: Funfair Oy Pelaajamäärä: 2-6 Pelin pituus: n. 60 min Hinta: n. 25-30 euroa Ikäsuositus: 12+ Euroopan masentaja Kisaan osallistuneiden pelien perusteella suomalaisella pelisuunnitelulla menee harvinaisen huonosti. Molemmat kotimaiset pelit ovat tympeitä tietovisoja. Niistä vain niukasti tökerömpi tekele on Euroopan tuntemuksesta kipinää hakeva Euroopan Omistaja. Heppoisella pelilaudalla ei ole muuta funktiota kuin toimia pistelaskurina. Kukin vastaa vuorollaan kysymyksiin, joiden vaikeusaste heitetään nopalla. Mitä vaikeampi kysymys, sitä enemmän oikeasta vastauksesta kolahtaa pisteitä tilille. Ensimmäisenä maalirajan pistemäärän ylittänyt voittaa. Siinäpä Euroopan Omistajan sisältö lyhykäisyydessään. Pelimekaniikan heppoisuuden voisi sietää, jos kysymykset olisivat hauskoja tai jos vastaukset vaatisivat edes vähän oivallusta. Lapuille on päädytty kuitenkin raapustamaan toinen toistaan tylsempää faktatietoa Euroopan Unionista ja sen jäsenmaista. Kysymysten aihepiirit synnyttävät lähinnä voimakasta välinpitämättömyyttä. Näin siitä huolimatta Euroopan historia sattuu jopa kiinnostamaan. Suoritus sinänsä. Euroopan omistajaa ei voi oikein suositella kenellekään. Tietovisailuhan on sinänsä aina hetken hauskaa, mutta pitäisi sen ympärille vaivautua rakentamaan edes jonkinlainen mekaniikka. Nyt tarjolla on vain nippu tylsiä kysymyksiä. Ei näin. Kaj Laaksonen Genial Suunnittelija: Reiner Knizia Julkaisija/maahantuoja: Kosmos/Egmont-Kustannus Kirjalito Alkuperäinen nimi: Einfach Genial Pelaajamäärä: 1-4 Pelin pituus: n. 20 min. Hinta: n. 40 euroa Ikäsuositus: 10+ Älynväläys Kymmeniä, ellei satoja lautapelejä suunnitellut Reiner Knizia on yksi alan harvoista megatähdistä. Knizia pitää itse Genialia mestariteoksena peliensä joukossa. Knizian lähtökohta oli tehdä abstrakti peli, joka kutkuttaisi hoksottimia ja jossa tuurilla olisi niin vähän merkitystä kuin mahdollista. Peli suunniteltiin alusta alkaen myytäväksi Mensan brändillä, mikä on jo lievää liioittelua. Innoitus lähti siitä että vahvat teemat kuluvat peleistä ajan mittaan ja kaikki todelliset klassikot, kuten shakki, tammi, othello ja vastaavat ovat abstrakteja. Ne ovat myös kaikki vuosisatoja vanhoja pelejä. Voisiko niiden rinnalle nousta uudella pelillä? Genial on kieltämättä nerokkaan yksinkertainen. Pelaajat asettavat laudalle kahdesta kuusikulmiosta muodostuvia laattoja. Jokaisessa laatassa on yhdistelmä kuudesta eri väristä. Tavoite on asettaa laatta laudalle niin että sen värit muodostavat suoria yhtenäisiä linjoja samanväristen kuusikulmioiden kanssa. Idea on hieman samanlainen kuin Othellossa, mutta nyt värejä on enemmän. Hyvin tilanteen hahmottamalla voi kerralla kerätä paljon pisteitä, mutta toisaalta luoda myös vielä paremmat apajat seuraavalle pelaajalle, jonka tarvitsee vain jatkaa värilinjaa. Pisteiden lasku tuotti aikamoisen yllätyksen. Kullekin värille voi kerätä vain 18 pistettä, jolloin saa yhden ylimääräisen vuoron. Yllättävää oli se, että lopullinen tulos onkin heikoimman värin pistearvo. Mekanismi pakottaa keräämään värejä tasapuolisesti, koska vain yhden värin rohmuaminen ei hyödytä mitään. Peli etenee nopeasti, sen oppii hetkessä ja siinä riittää pähkäiltävää. Peli toimii hyvin sekä kaksinkin. Neljällä pelaajalla voi jakautua kahteen tiimiin, mikä toimii sekin hyvin. Ongelma on siinä että näennäisesti nerokkuudestaan Genial ei innosta. Jostain syystä sitä vaan mielummin kaivaa hyllystä aina jonkun muun pelin. Toisaalta se on peli jonka mielellään omistaa. Erikoinen tapaus. Kaj Laaksonen Geomag Magnetic Challenge Julkaisija/maahantuoja: Geomag/Norstar Pelaajamäärä: 2-4 Pelin pituus: n. 45 min Hinta: n. 46 euroa Ikäsuositus: 6+ Kuulia ja keppejä Geomag Magnetic Challenge tuntuu aluksi epäilyttävältä. Suosituista, lelukaupan hyllyjä vääränään notkuvista magneettisista Geomag-leluista on pitänyt väkisin tuotteistaa kallis ja näyttävä peli. Korkealle hinnalle saa vastinetta. Pelilauta on jämäkkä kumipäällysteinen metallilevy ja nappulat teräskuulia- ja tankoja. Kokonaisuus kelpaa vaikkapa näyttäväksi sisustuselementiksi. Kuusikulmainen lauta on täynnä koloja, joiden laidoille pelaajat muodostavat tangoista ja kuulista rakennelman. Tarkoitus on liikuttaa muodostelma aloituspaikasta vastakkaiselle laidalle. Liikkuminen hoituu siirtämällä kuula- ja tankohässäkän jalkoja kolosta toiseen ilman että rakennelma hajoaa. Toinen vaihtoehto on nousta ikäänkuin toiselle tasolle, rakennelman päälle. Eteneminen on kuin kyberneettisen ameeban liikehdintää. Kaksinpeli on aikamoista pähkäilyä ja yleensä se voittaa joka osaa hahmottaa kolmiulotteisen tilan paremmin ja keksii luovimmat tavat väännellä rakennelmaansa. Nelinpelissä pelaajat jaetaan kahteen tiimiin ja kullakin pelaajalla on kaksinpeliä vähemmän kuulia ja tankoja. Tällöin myös pelikenttä tukkeutuu helposti pattitilanteisiin, kun yleensä tiimissä toinen pyrkii etenemään ja toinen tukkimaan vastapuolen etenemisreitit. Kivana lisänä pelin mukana tulevilla ohjeilla kuulista ja tangoista voi rakentaa erilaisia magnetisimia ja fysiikkaa opettavia leluja. Muuten pelin sisältö jää hintaan nähden aika köyhäksi. Otsa kurtussa pähkäily ei vaan ole kovin viihdyttävä seurapeli. Osaksi hienojen materiaalien takia raatimme nosti Geomagin silti aivan kärjen tuntumaan. Kaj Laaksonen Kapten Gold Suunnittelija: Reiner Knizia Julkaisija/maahantuoja: Tactic/Nelostuote Pelaajamäärä: 3-5 Pelin pituus: n. 30 min Hinta: n. 25 euroa Ikäsuositus: 8+ Nolo kapteeni Enpä olisi uskonut että tasaisen laadukkaista peleistään tunnettu Reiner Knizia on vastuussa tästä tekeleestä. Ilmeisesti paljon pelejä urakoidessa välillä roiskahtaa hieman minne sattuu. Kapten Gold on hävettävän huono peli. Kaikesta näkee että ensin on keksitty pikkunäppärä idea ja vasta sen jälkeen mietitty millaisen teeman peliin saisi ilman että se tuntuu aivan kamalan teennäiseltä. Merirosvoilulta peli ei ainakaan tunnu, vaikka aarteita jahdataankin ja kipparia pelätään. Pelissä on kuusi pelilautaa tai pikemminkin saarta, jotka asetellaan aluksi rinkiin. Kullekin saarelle sijoitetaan pelaajamäärästä riippuen tietty määrä aarrearkkuja, joissa on vaihtelevia määriä kultaa. Kukin pelaaja saa käteensä kortteja yhdestä seitsemään, jotka merkkaavat käytössä olevia merirosvoja. Yhdelle saarelle jätetään paha kapteeni Gold ja yhdelle saarelle hyvä kapteeni Ben Gun. Kukin laittaa vuorollaan haluamansa kortin kuvapuoli alaspäin saarelle. Jos saarella on jo toisen pelaajan kortti, se käännetään kuvapuoli ylöspäin. Aina kun jomman kumman kapteenin asuttamalle saarelle laitetaan kortti, kapteeni siirtyy seuraavalle saarelle, toinen kippari myötä- ja toinen vastapäivään. Kun kapteenit pääsevät takaisin kotisaarelleen, peli päättyy ja lasketaan kenellä on eniten merirosvoja kullakin saarella. Se määrää nokkimisjärjestyksen, jonka mukaan aarrearkun haalitaan itselle. Pelin voittaa se kuka sai arkuista eniten kultaa itselleen. Kapten Gold saattaa kuulostaa lystikkäältä, mutta raatimme ei lämmennyt sille lainkaan. Herra Knizia on sortunut perisyntiinsä, kuivakkaaseen matemaattisuuteen, minkä takia pelaaminen ei yksinkertaisesti vaan ole hauskaa. Jokainen koittaa vain vuorollaan arvioida mahdollisuuksiaan kunkin saaren aarteisiin, eikä pelaajien välistä vaikutusta ole käytännössä lainkaan. Pelistä saattaa nauttia jos tykkää laskea päässään todennäköisyyksiä. Muuten kuivakkuus ja ruma ulkonäkö tuntuvat lähinnä luotaantyöntäviltä. Parin kerran jälkeen peli menee kaappiin eikä tule sieltä enää vapaaehtoisesti ulos. Kaj Laaksonen Maailman ympäri 80 päivässä Suunnittelija: Michael Rieneck Julkaisija/maahantuoja: Kosmos/Marektoy Pelaajamäärä: 2+ Pelin pituus: n. 45 min Hinta: n. 40 euroa Ikäsuositus: 7+ Vernen kyydissä Miettikääpä tätä. Kaikki lähtevät Lontoosta samanaikaisesti kiertämään kilpaa maailman ympäri, mutta voittaja ei ole se joka palaa Lontooseen ensimmäisenä, vaan se joka käyttää matkaan vähiten aikaa. Vaatinee selityksen. Matkan varrella on etappeina kymmenen kauniisti vuosisadan vaihteen postikortella kuvitettua kaupunkia. Niiden välille on merkattu siluettina matkaan tarvittavat kulkuvälineet. Esimerkiksi New Yorkista Lontooseen tarvitan kaksi laiva- ja yhden junalipun. Liput jaetaan kunkin vuoron alussa laudan reunalle. Kunkin lipun vieressä on merkki, joka kertoo mitä ylimääräistä kivaa saa jos nostaa lipun kyseisestä kohdasta. Merkittävin niistä on kello. Se ken nostaa lippunsa kellon kohdalta, saa aloittaa seuraavan kierroksen. Vuorossa ensimmäisenä matkalippuja valitsemaan pääsevällä pelaajalla on valtava etu puolellaan, koska matkalipussa oleva numero kertoo kuinka monta päivää kyseinen matka kestää. Toisin sanoen, jos olen nostanut matkaan New Yorkista Lontooseen vaikkapa neljän ja kuuden päivän laivaliput ja kahden päivän junalipun, kestää kyseisen etapin matkaaminen yhteensä kaksitoista päivää. Matkan kesto puolittuu jos onnistuu käyttämään kahta samanarvoista matkalippua. Muita lisäjippoja ovat muun muassa etsivä, jonka kanssa erehtyminen samaan kaupunkiin tietää parin päivän hukkaamista kuulusteluissa. Ilmapallolla voi korvata toisen matkalipun nopan heitolla ja tapahtumakorteilla saa vielä lisämausteita matkaamiseen, kuten oikoreittejä tietyille etapeille. Kun maaliin ei kerran tarvitse päästä ensimmäisenä, voisi kuvitella viivyttelyn ja pienten matkalippujen kyttäämisen kaikessa rauhassa olevan oiva taktiikka. Muuten kyllä, mutta ensimmäisenä kuhunkin kaupunkiin pääsevä saa mukavasti matkantekoa helpottavia yllätyksiä. Kun joku matkaajista ehtii kiertämään maapallon, alkaa muiden aika juoksemaan päivän vuorossa. Silloin viimeistään tulee kiire. Peliin on saatu hienosti kaapattua vanhan ajan matkustuksen tunnelma. Pelin tyylikkäissä osissa ja varsinkin erilaisissa tapahtumakorttien yllätyksissä on lukuisia Jules Vernen kirjasta tuttuja tärppejä ilmapalloista ja elefanteista aina matkaajaan rakastuvaan prinsessaan. Kokeneelle pelaajalle Maailman Ympäri 80 Päivässä ei tarjoa mitään älyjumppaa, mutta koko perheelle se on mukavan tunnelmallista matkantekoa, jossa on hyvin käytetty perinteistä paikasta toiseen matkailua, mutta keksitty nopan sijaan hauskempi ja vähemmän sattumanvarainen tapa liikkua laudalla eteenpäin. Ainoat suuremmat moitteet pitää antaa sääntökirjasta, joka on aivan tarpeettoman mutkikas siihen nähden kuinka helppotajuisesta pelistä on kyse. Meillä ainoa pysäyttäjä oli aluksi erikoinen käsitys ajankulusta. Nirppanokkainen raatimme ei pelistä lämmennyt, mutta minuun perinteinen vanhanajan tunnelma vetosi. Ei nouse peli-iltojen vakionumeroksi, mutta mukava lisä pelikirjaston kevyempään päähän. Kaj Laaksonen Menolippu Suunnittelija: Alan R. Moon Julkaisija/maahantuoja: Days of Wonder / Lautapelit.fi Alkuperäinen nimi: Ticket to Ride Pelaajamäärä: 2-5 Pelin pituus: 60 min Hinta: n. 42 euroa Ikäsuositus: 8+ Juna jyskyttää Menolippu on junapelien klassikko. Menestyksensä Ticket to Ridena ja Zug um Zugina aloittanut peli on tähän mennessä vetänyt puoleensa niin lautapeliaddikteja kuin ummikkojakin. Perhepelien kategorian suvereeni voitto ei yllättänyt ketään. Tavoitteena on rakentaa rautateitä Pohjois-Amerikassa alussa saatavien reittikorttien osoittamien kaupunkien välille. Reitin valmistuttua saa kortin osoittaman määrän pisteitä. Ellei reitti toteudu, sama pistemäärä muuttuu miinuksiksi. Pisteitä saa myös jokaisesta yksittäisestä rataosuudesta. Mitä pidempi, sen enemmän. Reitin rakennetaan muovisilla junanvaunuilla kahden kaupungin välinen osuus kerrallaan. Ei kuitenkaan miten sattuu, vaan ensin on kerättävä rataosuudelle sopiva määrä oikean värisiä vaunukortteja. Vuoron aikana voi joko nostaa kaksi vaunukorttia, rakentaa kahden kaupungin välisen reitin tai nostaa uusia reittikortteja. Yksi saattaa rakentaa reittinsä kokonaisuudessaan valmiiksi kädessään, paljastaen aikeensa vasta viime hetkellä. Toinen taas keskittyy vain muiden pelaajien reittien blokkaamiseen, kun kolmas jättää reittikortit huomioimatta kokonaan ja keskittyy mahdollisimman pitkän ja tuottoisan radan rakentamiseen. Menolipun huima suosio ja lukuisat palkinnot puhukoot puolestaan. Materiaali on laatikossa, korteissa ja vaunuissa A1-luokkaa. Suomenkielinen käännös on onnistunut. Nyyppäreiden sisäänheittäjänä lautapelien ääreen se sopii liki täydellisesti. Menolipun alkuperäisesta englanninkielisestä versiosta on tehty mainio nettipeli. Ilmeisesti Ticket to Ride on ilmestymässä lähiaikoina myös itsenäisenä PC-pelinä. Riku Neuvonen Metro Suunnittelija: Dirk Henn Julkaisija/maahantuoja: Queen/Tactic/Nelostuote Pelaajamäärä: 2-6 Pelin pituus: n. 45 min Hinta: n. 33 euroa Ikäsuositus: 8+ Ranskalainen hässäkkä Ranskassa kaikki on toisin. Niin voisi kuvitella ainakin Metro-lautapelin perusteella. Siinä rakennetaan metroverkkoa vuosisadan vaihteen Pariisissa. Olen aina kuvitellut että metroradat pyritään tekemään mahdollisimman suoriksi, mutta tässä pelissä kiskot vedetään mahdollisimman kiharalle. Liekö Carcasssonnen vaikutusta, kun monen muun uuden lautapelin tapaan Metrossa ei ole varsinaista pelilautaa, vaan se muodostuu sitä mukaa kun pelaajat asettelevat laattoja pöydälle. Tai tässä tapauksessa kehikkoon, jonka laidoilla on valmiit metroasemat ja keskellä tyhjä tila johon laatat vuorotellen asetellaan. Kullakin pelaajalla on tietty määrä asemia. Laatoilla on erilaisia kiskojen yhdistelmiä ja tavoitteena on asetella laatat vuorotellen niin että omalta asemalta syntyy mahdollisimman pitkä rata mihin tahansa muulle asemalle. Mitä pidempi rata, sitä enemmän pisteitä. Samalla pitäisi yrittää ilkeillä asettamalla laatat niin että kanssapelaajien radoista tulee mahdollisimman lyhyitä. Laattoja asetellaan vuorotellen niin kauan kunnes tyhjiä paikkoja ei enää ole. Rataa ei voi suunnitella lainkaan etukäteen, koska kädessä on vain yksi laatta kerrallaan ja kun se on asetettu, tilalle nostetaan uusi laatta sokkona. Ihmettelen millä eväillä Metro on voittanut maailmalla palkintoja. Se ei ole erityisen älykäs, eikä kovin seurallinenkaan. Hyvänä puolena sen oppii hetkessä ja se kelpaa hyvin aloittelijoille, mutta vastapainona mielekäs tekeminen loppuu aika nopeasti, eikä Metro ole koskaan innostanut pelaamaan kuin yhden nopean session kerrallaan. Metro on nätti ja höyhenenkevyt välipala, mutta ei yhtään sen enempää. Saman suunnittelijan tekemän Alhambran tapaan Metro on pakattu siistiin tavallista kapeampaan, mutta korkeaan laatikkoon, jossa pelin kauniit komponentit pysyvät siististi järjestyksessä. Molemmissa sekä komponentit että laatikko suorastaan houkuttelevat ostamaan pelin. Harmi ettei Metron kohdalla sisältö vastaa komeaa ulkonäköä. Kaj Laaksonen Niagara Suunnittelija: Thomas Liesching Julkaisija/maahantuoja: Zoch/Oy Marektoy Ltd Pelaajamäärä: 3-5 Pelin pituus: 60 min Hinta: n. 34 euroa Ikäsuositus: 8+ Kosken kuohuissa Monimutkaisia pelejä on helppo tehdä. Yksinkertaisia ei. Toisinaan vänkä idea riittää, kuten Niagaran muovikiekoista rakennettu koski, joka liikkuu ihan oikeasti. Joessa telmitään jalokivien perässä. Pelaajilla on kaksi kanoottia ja eri arvoisia lappuja. Pelaajat näyttävät vuorollaan lapulla, kuinka pitkälle kanootteja saa liikuttaa. Joki puolestaan liikkuu pelaajajoukon käyttämän pienimmän luvun ja sääkortilla säädeltävän vesimäärän mukaan. Toisinaan kivet on syytä jättää rannalle, kun kaikki tarmo kuluu selviytymistaistoon. Rosvous ja erilaiset voittoehdot mahdollistavat taktisesti monipuolisen pelin. Eniten veikeästä joesta saa irti pistämällä taktiikat narikkaan ja siirtymällä huomattavasti viihdyttävämpään idioottimoodiin. Joki kiihdytetään virtaamaan täysillä hirvittävästi kuohuen, jolloin haastetta tulee reilusti enemmän. Joutuessaan putoukseen kanootin menettää ja uusi maksaa jalokiven. Parhaimmillaan kaikki pelaajat menettävät kanoottinsa kun ne paiskautuvat yhdessä isossa rytäkässä pitkin putousta. Riku Neuvonen Nyyppärille Niagara on kuin Syvä joki: karu paikka, jossa muut pelaajat eivät suinkaan auta, vaan naureskelevat vieressä, kun untuvikon (lue: minun) kanootti luiskahtaa heti alussa putouksen syövereihin. Kostonhimo iskee nopeasti ja sen voimin peliin pääsee loistavasti sisään. Pian sitä huomaa olevansa yhtä häikäilemätön kuin kaikki muutkin ja kylpevänsä vahingonilon hekumassa. Aleksi Kuutio Rolit Suunnittelija: Julkaisija/maahantuoja: Goliath/Norstar Pelaajamäärä: 2-4 Pelin pituus: n. 45 min Hinta: n. 25 euroa Ikäsuositus: 7+ Palleroiden pyörittelyä Onko mikään enää pyhää? Nyt on sitten tärvelty klassinen lautapeli Othello. Hillityn elegantti mustavalkoisuus on pilattu riemunkirjavalla riekkumisella. Jalo kaksintaistelu on sotkettu ylimääräisillä pelaajilla. Eihän tästä tule enää yhtään mitään. Olen aina ollut heikkona Othelloon. Sen minimalistinen tyylikkyys ja yllätykselliset käänteet sekä kurinalaisuus vetoavat. Varmalta näyttävä voitto voi karata käsistä silmänräpäyksessä. Tyttöystäväni ei suostu enää pelaamaan kanssani Othelloa lainkaan, mitä en ihmettele ollenkaan. Sallinette siis tuohtumukseni, kun pyhään peliin on kajottu. Suhtauduin Rolitiin lievästi sanottuna skeptisesti, mutta pakkohan sitä oli suostua silti pelaamaan. Yllätyin, lämpenin ja suostun nyt jopa myöntämään että se on kelpo viritys, jolla tuttu kaksinpeli on saatu toimimaan kolmella tai neljällä pelaajalla. Othellon litteä lauta on korvattu muovisella kotelolla, joka on täynnä pyöreitä koloja. Niihin olisi tarkoitus laittaa palluroita, joiden sivut on maalattu neljällä eri värillä. Tavoite on asettaa oman värinen pallura niin, että mahdollisimman moni vastustajien pallura jää kahden oman palluran väliin, jolloin kaikkien väliin jääneiden palluroiden väri vaihtuu omaksi. Pelin edetessä ymmärtää nopeasti miten tärkeitä strategisia paikkoja laudan reunat ja varsinkin kulmat ovat, koska niihin laitettujen palluroiden väriä on huomattavan vaikea enää saada vaihtumaan. Othello saattaa osaavien pelaajien kesken olla turhan kaavamaista ja kurinalaista vääntämistä. Siihen verrattuna Rolit on huomattavasti kaoottisempaa remellystä, jossa Othelloon niin vahvasti kuuluva ennakointi on huomattavasti vaikeampaa. Vaikka tuurin osuus on Rolitissa suurempi, se on silti peli jonka joko tajuaa tai sitten ei. Säännöt ovat äärimmäisen yksinkertaiset, mutta olen huomannut ettei kaikilla ihmisillä vaan ole kykyä hahmottaa tilaa Rolitin ja Othellon vaatimalla tavalla. Heille peli saattaa olla äärimmäisen turhauttava, lähinnä sattumanvaraista väritystä muistuttava kokemus. Muoviset nappulat ja lauta ovat jämäkkä kokonaisuus, joka sopii hyvin reissupeliksikin, tosin palluroilla on taipumus lennellä pitkin lattiaa ja kadota aina vääriin paikkoihin. Rolit ei taatusti järisytä lautapelien maailmaa, mutta minusta värikkäissä palleroissa on jotain sympaattista vaatimattomuutta ja Othellon mukailu toimii hyvin. Kaj Laaksonen Sellaista sattuu Suunnittelija: Wolfgang Kramer ja Michael Kiesling Julkaisija/maahantuoja: Ravensburger/Amo Oy Alkuperäinen nimi: Verflixxt Pelaajamäärä: 2-6 Pelin pituus: n. 30 min Hinta: n. 24 euroa Ikäsuositus: 8+ Laatoitusta Nappuloiden siirtelyä pelilaudalla nopan tahtiin? Eihän lautapelaamisen enää pitänyt tällaista olla! Pinnan alta paljastuu yllättävän kiero peli. Kolmista eri värisistä pahvilaatoista kootaan rata, joka pitäisi kulkea nopan tahtiin alusta loppuun. Tavoite ei ole suinkaan selvitä maaliin ensimmäisenä, vaan kerätä hyvät laatat matkan varrelta ja jättää pahat laatat muille. Laatta on noukittava itselle aina kun laatalta joutuu siirtymään niin että se jää tyhjäksi, eli ilman yhtään pelaajien nappulaa. Punaisista laatoista saa miinuspisteitä ja vihreistä plussaa. Ruskeilla laatoilla suurimman miinusmerkkisen laatan etumerkkiä voi vaihtaa. Pelin henki käy selväksi nopeasti. Vihreille ja etenkin ruskeille laatoille jää mielellään kuppaamaan niin pitkään, että ne saa pitää itsellään. Punaisilta laatoilta taas haluaa nopsaan pois. Reitti lyhenee jatkuvasti sitä mukaa kun pelaajat napsivat laattoja itselleen. Rynninkö kiireellä parhaille apajille vai jäänkö kuppaamaan jälkijunassa keräämään laatat rauhassa? Letkan viimeiseksi jääneellä vaihtoehdot ovat vähissä. Peliin saa mukavasti vaihtelua sen mukaan, millaisen kentän laatoista aluksi asettelee. Noppatuurin merkitys jää mukavan vähälle, koska aina on kolmea nappulaa liikuteltavana. Sellaista sattuu on täynnä hyvän pelin merkkejä. Pelin oppii hetkessä, se sopii yhtä hyvin aloittelijoille kuin harrastajille, se kulkee helposti mukana ja jännättävää ja mukavaa kanssapelaajien manipulointia riittää muulloinkin kuin omalla vuorolla. Kerrankin peli sopii aidosti kaikenikäisille. Kaj Laaksonen Super 5 Julkaisija/maahantuoja: Parker/Hasbro Pelaajamäärä: 2-5 Pelin pituus: n. 30 min Hinta: n. 14 euroa Ikäsuositus: 8+ Henki kortilla Kaikkihan tuntevat ventin? Kaikkihan tuntevat myös Unon, tuon mökkikesien rasittavan korttipelin irvikuvan? Lautapelien jätti Hasbron ehdokas vuoden lautapeliksi on erikoinen ventin ja Unon sekoitus. Yllättäen se toimii seurapelinä paremmin kuin kumpikaan. Juoni on ventistä tuttu. Pöydälle lyödään kortteja vuoronperään, ilman että niiden summa saa koskaan ylittää kahtakymmentäyhtä. Jos niin erehtyy tekemään, menettää yhden elämän. Jos joku pelaajista onnistuu pääsemään eroon kaikista korteistaan, menettävät kaikki muut pelaajat yhden elämän. Kullakin on edessään hauska, mutta näppärä tappirivi kuvaamassa viittä elämäänsä. Korttia iskiessä ennen pitkää joku menettää kaikki viisi henkeään ja tippuu pelistä. Pudotuspeliä jatketaan kunnes pöydässä on vain yksi pelaaja, joka saa polleasti julistautua voittajaksi. Olenkin aina haaveillut Super 5 -mestaruudesta. Super 5 ei olisi kummoinen seurapeli, ellei siihen olisi keksitty kaikenlaista vinkeää jäynää erikoiskorttien muodossa. Lähes puolet korteista pakassa ovat erilaisia erikoiskortteja. Erikoiskorttien efektit voivat olla lieviä, kuten kiertosuunnan vaihtuminen tai yhden pelaajan yli hyppääminen, tosin nekin toistuessaan jatkuvasti saman piruparan kohdalla voivat nostaa verenpainetta. Keskivahvat erikoiskortit pakottavat kaikkien nostamaan kaksi korttia, nostavat pistemääräksi yhtäkkiä 21 tai laskevat sen nollaan. Kaikkein pahimpia mahtikortteja on pakassa vain yksi kutakin. Lyömällä pöytään pääkallolla merkatun tappokortin jokainen pelaaja menettää yhden elämän, ellei pysty kuittamaan nollakortilla. Tappokortti on erityisen namukas käytettävä siinä vaiheessa kun pöydässä olevien korttien pistemäärä on ollut jo jonkin tovin 21, jolloin kaikkien on vuorollaan ollut pakko heitellä nollan arvoisia kortteja. Mahtikorteista toinen on huomattavasti loivempi, mutta aiheuttaa silti suhteettomasti närää niillä jotka kuvittelivat saaneensa hyvät kortit. Se nimittäin pakottaa kaikki luopumaan korteistaan, jolloin ne sekoitetaan ja jaetaan uudestaan. Pelitunnelmaltaan Super 5 on kuin Unon älykäs, mutta häijy isoveli. Se ei ole erityisen nokkela eikä originelli, mutta peli on hersyvän vauhdikasta ja sen oppii hetkessä. Kivana yksityiskohtana Peli toimitetaan näppärässä ja tyylikkäässä kuljetuskotelossa, jossa kortit ja nappulat pysyvät varmasti rähjääntymättä reissussa. Pahus vieköön, kymmenellä eurolla tämäkin oli pakko lisätä pelikirjastoon. Kaj Laaksonen Vimmaiset vampyyrit Suunnittelija: Norbert Proena Julkaisija/maahantuoja: Zoch/Oy Marektoy Ltd Alkuperäinen nimi: Dicke Luft in der Gruft Pelaajamäärä: 2-6 Pelin pituus: n. 30 min Hinta: n. 29 euroa Ikäsuositus: 6+ Haudan partaalla Vimmaiset vampyyrit on lystikäs ja kiinnostava muunnelma ikivanhasta muistipelistä. Touhussa on ripaus lautapelieliitin karsastamaa tuuria, mutta sitä vähemmän, mitä parempi muisti pelaajalla on. Omat vampyyrit asetetaan riviin laudan reunalle. Vampyyreja on kuutta eri väriä ja ne huolivat vain itsensä värisen haudan. Vain rivin laidoilta esiin käännetyt vampyyrit voi siirtää hautaan. Omalla vuorolla käännetään yksi laudan kymmenistä hautakivistä ympäri. Rivin päässä nököttävä piikkihammas pääsee haudan lepoon, jos haudan kannen väri täsmää sen kanssa ja hauta on vapaa. Hautakiviä avataan kunnes vastaan tulee väärän värinen kuoppa ja vuoro vaihtuu. Pelin voittaa pääsemällä eroon kaikista vampyyreistaan. Hautausmaan täyttyessä urakka muuttuu jatkuvasti piinaavammaksi. Varatun haudan avaamalla joutuu ottamaan puuvaarnan. Kahden vaarnan pelaaja lilluu nesteessä, sillä kolmannen jälkeen kaikki muut antavat yhden vampyyrin. Jos kanssapelaajilla näyttäisi olevan tyrkyllä sopivan väristä vampyyriä, haudan voi miinoittaa valkosipulilla. Hairahtunut pelaaja joutuu ottamaan valkosipulin omistajalta yhden vampyyrin. Jos haudassa telmii ruma rotta, rohkeudestani riippuen joko joudun tai pääsen avaamaan kaikki rottaa ympäröivät haudat. Otin tavakseni harrastaa pelin loppua kohti tyhjän, mutta väärän värisen haudan availua (lue: nössöilyä), jolloin en saanut mitään aikaiseksi, mutten joutunut myöskään ottamaan riskejä. Lopuksi riitti kun muut mokailivat, jolloin sain lahjoitettua viimeiset vampyyrini heille. Pidin etenkin siitä, että menestyminen vaatii tarkkoja hoksottimia. Voittava pelaaja syynää tiiviisti vapaiden hautojen ja vampyyrien värejä. Loppuvaiheessa mukavasti kiristyvän jännityksen takia Vimmaiset vampyyrit ei välttämättä sovi pikkuasioista hermostuville lapsille. Petri Heikkinen AIKUISTEN PELIT Alhambra Suunnittelija: Dirk Henn Julkaisija/maahantuoja: Queen/Nelostuote Oy Pelaajamäärä: 2-6 Pelin pituus: n. 60 min Hinta: n. 33 euroa Ikäsuositus: 8+ Palatsi-insinöörit Aikuisten pelien voittajaksi noussut Alhambra on siitä erikoinen peli, että siitä keksii huomattavasti enemmän moitittavaa kuin kehuttavaa. Kunkin pelaajan tavoitteena ei ole rakentaa suurinta tai edes komeinta palatsia, vaan se voittaa kellä on oikeaan aikaan oikeita rakennuksia ja mahtavin muuri rakennelmansa suojana. Kuulostaa sekavalta, mutta niin on pelikin erikoinen sekoitus eri lautapelejä. Kukin pelaaja voi vuorollaan joko nostaa rahaa, ostaa rakennuksia palatsiinsa tai muokata palatsiaan. Kuulostaa helpolta, paitsi että käytössä on neljää eri valuuttaa ja tönö vaihtaa omistajaa vain sopivalla valuutalla. Vuoroa saa jatkaa jos pystyy maksamaan tasarahalla. Pisteitä jaetaan ovelasti kun seteleistä on kulunut noin ensimmäinen ja toinen kolmasosa sekä tietysti pelin lopussa, mutta kukaan ei tiedä ihan tarkkaan milloin pisteytyskortti tulee pakasta esiin. Eniten pisteitä rohmii se ken on rakentanut kutakin rakennustyyppiä eniten. Rakentelu ei ole ihan helppoa, koska kaikista rakennuksista täytyy olla yhteys keskustorille ja ympärille pitäisi syntyä mahdollisimman pitkä yhtenäinen muuri, koska siitä saatavat pisteet saattavat ratkaista koko pelin. Raadissamme Kekkosen Ari oli suvereeni rakennusmestari säntillisillä neliskanttisilla luomuksillaan. Meidän muiden palatsit olivat kuin minkäkin humanistin kyhäämiä onnettoman tuheroita hökkelikyliä. Alhambra oli parhaimmillaan kun pelaajia oli enintään neljä. Isommalla joukolla omaa palatsiaan ei pystynyt käytännössä suunnittelemaan lainkaan etukäteen. Kun pelaajien välistä vuorovaikutusta on muutenkin vähän, peli hyytyi tylsäksi istuskeluksi. Kolmella ja neljällä pelaajalla kilpailu pysyi riittävän kiihkeänä. Kaksinpelikin toimii. Alhambraa voi moittia moninpelattavaksi pasianssiksi. Istunnot eivät taatusti koskaan retkahda kovin riehakkaiksi. Silti palatsin näpertelyssä on outoa viehätystä ja pelaajien vuorovaikutus on hienovaraisen sivistynyttä. Nautitaan rauhassa vaikkapa hyvän viinin kera. Kaj Laaksonen Bohnanza Suunnittelija: Uwe Rosenberg Julkaisija/maahantuoja: Amigo/Rio Grande Games/Lautapelit.fi Pelaajamäärä: 2-7 Pelin pituus: n. 45 min Hinta: n. 20 euroa Ikäsuositus: 12+ Papusoppaa ja piereskelyä Korttipeli Bohnanza ilmestyi jo 1997, joten se on ehtinyt kasvattamaan kokonaisen sukupolven papufarmareita. Tiesin Bohnanzan hyväksi, mutta silti yllätyin miten hauskaksi peliksi älyttömältä kuulostava papukauppa taipuu. Kädessä olevia kortteja (papuja) kerätään pinoihin pöydälle (peltoon) ja kun tarvittava määrä on kasassa, pino myydään korteissa näkyvästä summasta. Kuka kerää eniten rahaa, voittaa. Voi kun se olisikin niin helppoa. Peltoja saa olla vain kaksi ja kullekin voi istuttaa vain yhtä papulajia kerrallaan. Erikoisuutena kädessä olevien korttien järjestystä ei saa muuttaa. Kun oma vuoro alkaa, kädessä päällimmäinen papukortti pitää istuttaa. Jos pelloilla ei ole tilaa tai ennestään sopivaa lajia, pellolta pitää raivata tilaa myymällä jo kertaalleen istutetut pavut. Jos seuraavaksi nostettavat kaksi papukorttia sopivat peltoon, kävi tuuri, mutta yleensä ne pitää vaihtokaupata muille pelaajille. Kaizun kaltainen tiukka papufarmari yrittää tietenkin tinkiä pavut ilmaiseksi. Papujen haalimisen lisäksi kaupankäynnissä pitää koittaa järjestää kättään pääsemällä tarpeettomista korteista eroon. Meillä pelit eivät menneet pilkulleen sääntöjen mukaan, mutta hauskaa oli silti. Parhaiten papujen huutaminen pääsee oikeuksiinsa 3-5 pelaajan kesken. Bohnanza ei ole vaikea peli, mutta ohjeet kannattaa tavata huolella. Bohnanzan sielu on kaupankäynti, joten sen viihdyttävyys on suoraan verrannollinen porukan aktiivisuuteen. Parhaimmillaan Bohnanza on äänekästä torikauppaa, missä ujommat jäävät helposti jalkoihin. Kaikkiin Bohnanza ei sen takia uppoakaan, mutta minä löysin pelin kautta sisäisen papufarmarini. Ari Kekkonen Da Vinci Code Suunnittelija: Eiji Wakasugi Julkaisija/maahantuoja: Winning Moves/Marektoy Pelaajamäärä: 2-4 Pelin pituus: n. 15 min Hinta: n. 15 euroa Ikäsuositus: 10+ Pettämätöntä logiikkaa Da Vinci Codea pelattiin eksynyttä Kaizua ja raskaiden pelien aloitusta odotellessa. Noin viidessä minuutissa ratkeava ja mukavan looginen Da Vinci Code onkin mainio luppohetkien filleripeli. Koodin ratkominen perustuu päättelyyn ja vastustajan järjestämän numeroketjun arvailuun. Pelaajat asettavat valitsemansa valkoiset ja mustat palikat numerojärjestykseen. Eri väristen palikoiden arvo saattaa olla sama, mutta musta laitetaan riviin ennen valkoista. Numeroita ei paljasteta vastustajille. Aloittaja nappaa pöydältä yhden käännetyn palikan ja osoittaa omien numeroiden perusteella jotain vastustajan palikoista. Jos arvaus menee oikeaan, numero käännetään kaikkien nähtäville ja pelaaja saa jatkaa. Mikäli arvaus sössitään, pöydältä napattu numero käännetään esiin ja sijoitetaan omaan riviin oikeaan paikkaan. Vuoro vaihtuu ja numeroiden järjestys avautuu pikku hiljaa. Voi sitä riemua, kun rökitin Arin ja Rikun sata-nolla yhdellä pitkällä toisen kierroksen päättelyketjulla. Muut erät olivatkin sitten ihan typeriä. Petri Heikkinen Kadonneet Kaupungit Suunnittelija: Reiner Knizia Julkaisija/maahantuoja: Kosmos/Marektoy Pelaajamäärä: 2 Pelin pituus: n. 20-40 min Hinta: n. 18 euroa Ikäsuositus: 10+ Kahden hengen pasianssi Kaikkea se Reiner-setä keksii. Tutkimusmatkailu kadonneissiin kaupunkeihin on silkkaa huuhaata. Kunhan on kyhätty joku teema jolla peittää sen, että tätä korttipeliä voisi oikeastaan pelata aivan tavallisilla pelikorteillakin. Se vain ei olisi läheskään yhtä tyylikästä. Pelkästään kahden hengen korttipelissä jaetaan ensin molemmille pelaajille kahdeksan korttia. Niiden perusteella pitäisi päätellä mitä viidestä eri maasta alkaa keräämään. Vuorollaan pitää ensin poistaa kädestä yksi kortti joko itselle kerättävän maan kohdalle tai molempien pelaajien yhteiseen maakohtaiseen poistopinoon. Vasta sen jälkeen pakasta saa ottaa käteen uuden kortin. Koukku on siinä, että kunkin maan kerääminen maksaa 20 pistettä. Toisin sanoen, korttien kerääminen muuttuu voitolliseksi vasta sitten kun kyseisen maan kortteja on kerätty vähintään 20 pisteen edestä. Lisäksi pitää harkita kerääkö mahdollisia kerroinkortteja, jotka saa asettaa pohjalle vain ennen mitään numerokortteja. Kertoimen käytössä on riskinsä, koska kerroin koskee myös miinusmerkkisiä pisteitä. Pelaaminen on jatkuvaa tasapainottelua sen välillä keskittyykö vain pariin maahan, vai jakaako onnensa moneen paikkaan. Vain parin maan keräämisen vastustaja voi tehdä helposti vaikeaksi, koska kunkin maan numerokortteja on vain yksi kappale pakassa. Numerot on kerättävä niin ettei pienempää korttia saa koskaan laittaa suuremman päälle, minkä takia aina on suuri houkutus koittaa saada mahdollisimman ehjä sarja kortteja pinoon. Kun kerran on laittanut vaikkapa kasin pöytään, sen alle ei voi enää koskaan laittaa seiskaa. Peli on piinaavaa akrobatiaa sen suhteen, malttaako kerätä kortteja sarjaksi käteen ja minkä verran uskaltaa helpottaa järjestelyä yhteisten maakohtaisten poistopakkojen kautta, koska molemmat pelaajat saavat valita, nostaako vuorollaan kortin käteensä nosto- vai poistopakasta. Edellinen on onnenkauppaa, kun taas poistopakoista näkee mitkä kortit niihin on viimeksi laitettu. Poistopakoilla kikkailu onkin käytännössä ainoa tapa, jolla pelaajat voivat vaikuttaa toisiinsa sen lisäksi että voi tietysti pyrkiä rohmuamaan käteensä sellaisia kortteja, joita vastapuoli kipeästi haluaisi. Kiusanteosta huolimatta Kadonneissa Kaupungeissa on turhan vahvasti sellainen tunne kuin pelaisi kilpaa pasianssia. Positiivisena puolena hyviä kaksinpelejä ei ole koskaan liikaa. Huomasimme, että Kadonneet Kaupungit sopii erityisen hyvin reissupeliksi. Se kun menee pieneen tilaan eivätkä yksittäiset pelit kestä varttia pidempään. Suositellaan vain, jos kaipaa suoraviivaista, kohtalaisen tavanomaista korttipeliä kahdelle. Kaj Laaksonen Karibia Suunnittelija: Jens-Peter Schliemann ja Michail Antonow Julkaisija/maahantuoja: Winning Moves/Oy Marektoy Ltd Alkuperäinen nimi: Karibik Pelaajamäärä: 2-4 Pelin pituus: n. 30 min Hinta: n. 25 euroa Ikäsuositus: 8+ Rommia tynnyri Karibia aarteineen kiehtoo monia ainakin Erroll Flynn -leffojen jälkeen, mutta laudalla toteutettuna meno on vähän rauhallisempaa. Tarkoituksena on kerätä Karibian satamakaupungeista mahdollisimman paljon aarteita lahjomalla merimiehiä rommilla. Ideana on ennen vuoroa asettaa eriarvoiset rommitynnyrit siten, että saa kontrolloida haluamaansa laivaa. Jokaisen aseteltua tynnyrit käydään panokset läpi laiva laivalta ja se kenellä on suuriarvoisin tynnyri saa liikuttaa alusta. Osuessaan naapuriruutuun toisen laivan kanssa voi viskata entraushaat ja kaapata kaverin aarteen itselleen. Pelimekaniikaltaan Karibia on hyvin yksinkertainen ja siksi todella kiehtova. Muiden pelaajien aivoitusten arvaaminen ja tupla-arvaaminen nousee tärkeimpään rooliin. Tyypillisesti pelivuorolla on yksi laiva, jolla pääsee ilmiselvästi keräämään aarteen. Kaikki pyrkivät lahjomaan kyseisen laivan mahdollisimman suurella tynnyrillä, mutta voiton vie se pelaaja joka näkee yhden askeleen pidemmälle ja satsaakin romminsa siihen laivaan jolla pääsee ryöväämään juuri äsken suurella vaivalla kilpaillun paatin mahtavan lastin. Suurimman miinuksen peli saa materiaaleistaan. Laivat eivät kestäisi yhtäkään Karibian myrskyä ja pelaajien rommitynnyripidikkeetkin ovat hyvin heikkoa kamaa. Muuten toteutus on varsin nättiä ja kestävämmillä laivoilla voisi jopa leikkiä. Riku Neuvonen Kaikista peleistä suosikikseni nousi kultadublonin mitalla Karibia. Kun käteen iskee kunnon cocktailit ja laittaa reggaen soimaan (testiryhmällä soi Teräsbetoni), on tunnelma taattu. Merirosvousta, sotkeutumista omaan nokkeluuteen, käsittämätöntä tuuria ja häsläämistä riittää niin, että tunteet vaihtelevat epätoivosta vahingoniloon jopa saman vuoron aikana. En suosittele huonoille häviäjille. Aleksi Kuutio Mitä Missä Milloin Julkaisija/maahantuoja: Peliko/Martinex Pelaajamäärä: 2-6 Pelin pituus: n. 60 min Hinta: n. 50 euroa Ikäsuositus: 10+ Isänpäivän patsastelua Isänpäivien kestosuosikki Mitä Missä Milloin -kirjasarja on niin täyttä triviatietoa, että oli vain ajan kysymys milloin siitä tehdään tietovisailu. Jotta päästään liikkeelle oikealla jalalla, pitää heti ensiksi motkottaa siitä kuinka luotaantyöntävän rumalla paketilla peliä on rangaistu. Onneksi se on sentään funktionaalinen, sillä pelin kotelo on samalla pelilauta, tai pikemminkin kilparadan muotoon tehty pistelaskuri. Tiedossa on tietovisailua perinteisimmillään. Kysymyksiä on tolkkuttomat 3600 jakaantuen populaari- ja korkeakulttuuriin, luontoon, sanaseppoiluun (älkää kysykö), urheiluun ja politiikkaan. Siis jokaisen keskiluokkaisen ja -ikäisen perheenisän kuviteltuihin favoriitteihin. Hassua muuten, miten reilusta sadasta kuvallisesta kysymyksestä valtaosa on sellaisia, missä tiedustellaan ketkä mahtavat kulloinkin pönöttää linnan juhlissa otetuissa kuvissa. Pönäkkä mahtipontisuus ja kuvien ihmisten tahaton koomisuus tuo tervetulleen humoristisen vireen muuten niin vakavahenkiseen tivaamiseen. Oman nappulan sijainti määrää mistä kategoriasta kysytään. Kysymyksen esittää vuorossa seuraava pelaaja ja nostetusta kortista riippuen kysymys voi olla kolmea eri vaikeusastetta. Kysyjä ilmoittaa ensin kysymyksen aihealueen ja vaikeusasteen, jolloin vastaaja voi päättää vastaako itse vai haastaa toisen pelaajan vastaamaan. Jos pelaaja päättää vastata itse, hän oikein vastatessaan pääsee etenemään vaikeusasteen ilmoittaman määrän askeleita eteenpäin. Väärästä vastauksesta ei rangaista. Jos kysymykseen vastaa haastettu pelaaja, samat säännöt pätevät muuten, paitsi että väärästä vastauksesta rangaistaan vaikeusasteen ilmoittamalla määrällä askeleita taaksepäin. Kuten kuvitella saattaa, johtoon päässyttä pelaajaa rangaistaan aina kuin mahdollista ja varsinkin silloin jos aihepiiri sattuu olemaan vastaajalle epämieluisa ja vaikeusaste kova. Samasta syystä peli oli ainakin raatimme kesken tuskallista sahaamista edestakaisin, kunnes lopulta armahdimme itseämme ja rauhoitimme tolkutonta haastelua. Kalliinpuoleinen Mitä Missä Milloin on harvinaisen selvää pässinlihaa. Se sopii tasan tarkkaan niille jotka tykkäävät tietokilpailuista. Heille siinä riittää mahdottoman paljon kyseltävää, mutta me muut tylsistymme kuoliaaksi. Ikäsuosituksesta sen verran että harva alle viiskymppinen tuskin innostuu kysymysten aiheista. Mistään tuoreesta tapauksesta ei ole kyse muutenkaan, sillä peli on julkaistu jo vuonna 2004. Kaj Laaksonen Spinergy Suunnittelija: Kristina Kershner Julkaisija/maahantuoja: GnuGames/Amo Pelaajamäärä: 2+ Pelin pituus: n. 45 min Hinta: n. 44 euroa Ikäsuositus: 12+ Sanaseppoilua Spinergy eli tuttavallisemmin Spinnarooni (kuole, Booker T) on peli, jota ainakin seurapelifriikin kannattaa kokeilla. Lyhyesti kuvattuna laudalla on sanahyrrä, jolla pyöritetään kolme satunnaista sanaa. Tämän jälkeen otetaan tehtäväkortti, joka voi olla vaikka kirjeen kirjoittaminen äidille ja arvottuja sanoja on pakko käyttää. Yksi pelaaja koettaa arvata, mitkä ovat ne kolme sanaa, jotka on valittu. Jos mielikuvitus ei lähde lentoon, on ensimmäinen pelikerta jäykkää, mutta väitän, että kunhan peliin tottuu ja oppii kääntämään aivot mielipuolisuuden tuolle puolen, on hilpeitä hetkiä luvassa kilokaupalla. Jopa varauksellinen testiryhmämme lämpeni siinä vaiheessa, kun piti kirjoittaa riipaiseva muistoruno hautakiveä varten käyttäen sanoja "egyptiläinen", "omena" ja "uimahousut". Spinergy ruokkii luovaa hulluutta ja toimi loivan jäykistelyn jälkeen hyvin puoliammattilaisten kirjoittajiemme joukossa. Jossain muussa, vähemmän kirjoittamaan tottuneessa porukassa peli voi olla aikamoista hyytymistä, ainakaan jos kielenkantimia ei irroteta virvokkeilla. Aleksi Kuutio
