Olen nähnyt palavan avaruusaluksen Orionin akselilla, olen nähnyt C-säteiden kimaltelevan Tannhäuserin porteilla, ja olen nähnyt sekä video- että tietokonepelien synnyn.
Joskus 70-luvun lopulla piehnä poikna kiertelin Eurooppaa autolla vanhempieni mukana, kun Ranskassa baarin nurkassa näin hämmästyttävän laitteen: Pongin! Pikkuveljen kanssa syötimme siihen frangin poikineen, ja jouluna saimme kotiversion, jossa oli lisänä muita pongahtavia variaatioita. Sitä jaksoi pelata kaksi iltaa. Ja täksi jouluksi Hasbro on tehnyt Pongista uuden nykyversion. Siinä on hieno allegoria koko alan kehityksestä.
Joka tapauksessa noista Pong-sessioista alkoi harras suhteeni tietsikkapeleihin. Missasin kyllä ykköslähdön ja tulin mukaan vasta kuusnelossarjassa, vuonna 1984.
Kaikki kelpaa
Alunperin olin tosi kaikkiruokainen. Pelasin jopa urheilu- (Epyxin Games-sarja) ja autopelejä (PitStop II on paras), niin oudolta kuin se nyt kuulostaakin. Vuosien vieriessä pelimakuni senkun supistui, ja nykyäänhän pelaan pääasiassa strategiapelejä ja realistisia toimintapelejä.
16 vuotta "pissing contest" -periaatteella pyörivää pelibisnestä jättää jälkensä, ja vaikka edelleenkin pelit iskevät täysillä, herkästi innostuva, sinisilmäinen ja grafiikalla helposti hämättävä Niko v. 1.05 on päivittynyt realistiseksi, mutta välillä turhan kyyniseksi ja katkeraksi Niko: The Huru-Ukko Editioniksi.
Tekosyynä vuosituhannen vaihtuminen palaan aikaan, jolloin olin vielä sinisilmäinen ja helposti innostuva.
Silloin leukani tippui lattialle
Parhaiten muistan ne herkät hetket, jolloin pelin grafiikka on päässyt yllättämään, seurauksena leukaluun spontaani roikkuminen. Ensimmäinen kerta, kun näin ikävästi kävi, oli kun näin Epyxin urheilupelin Summer Games kuusnepan ruudulla. Mikä uskomaton animointi! Ooh, nuo kyyhkysetkin lentävät! Ja seiväs taipuu kuin oikea! Kuusnepassa leuka taisi liikkua eniten, koska näin siinä ensi kertaa esmes vektorigrafiikkaa (Elite) ja fraktaaligrafiikkaa (Rescue on Fractalus).
Amigassa minua säväytti sama peli kuin muitakin: Cinemawaren köykäinen köpöstrategia Defender of the Crown, ja varsinkin se kuuluisa kohta, jossa nainen kävelee läpikuultavassa yöpaidassa (joka myi peliä niin pirusti). Amiga-grafiikan ero kuusneloseen tuli harvinaisen hyvin selväksi. Bitmap Brothersien Xenon on jäänyt selkeästi mieleen: se näytti ihan kolikkopeliltä.
16-bittisistä supermikroista siirryin kuivaan PC-maailmaan, aika paljon siksi kun olin nähnyt ECTS-messuilla jotain, joka yhdisti näyttävää elokuvamaista grafiikkaa ja upean soundtrackin pelityyppiin, jota aina halusin pelata. Kyseessä oli Originin avaruustaistelupeli Wing Commander. Seuraava "ei tämä ole tottakaan" oli Ultima Underworld, ja leukaa irrotti sen lähes toimiva 3D-virtuaalimaailma, mikä oli vuonna -92 jotain todella ennennäkemätöntä.
Romppupelien airut, LucasArtsin Rebel Assault onnistui vielä säväyttämään, mutta 3D-kiihdytyksen ihmeellinen maailma ei onnistunut tuottamaan ainakaan sellaista leuanloksauttajaa, että sen muistaisin. Unrealit, Homeworldit ja muut rekisteröityivät lähinnä osastolla "Onpas nätti!".
Ei enää yksin
Moninpeliä pidetään yhtenä suurimpana ja perusteellisimpana uudistuksena peleissä ikuisuuksiin. Doomin ja Duke Nukemin asemasta minun vaikuttavin moninpelikokemukseni on Air Warrior, monen pelaajan lentosimujen esi-isä. Ikävä kyllä, lentely ihmispilotteja vastaan (kurjalla ja kalliilla brittiserverillä, jossa hyvänä iltana oli kymmenisen lentäjää) onnistui tappamaan kiinnostukseni lentosimuihin kerralla, koska konetta vastaan lentelystä puuttui se jokin.
Falcon 4.0 on ensimmäinen simu ikuisuuksiin, joka on onnistunut kiinnostamaan. Eikä ihme, koska minulle porkkanana on sen tarjoama realistinen sota, jossa pelaaja on vain yksi pikku ratas. Falconin oivallinen lentopuoli ja tinkimätön tarkkuus on vain sinappihuntu kinkunviipaleen päällä.
Maailman paras peli
Elämäni kolikkopeli on Atarin Star Wars, niukkana kakkosena saman firman Gravitar. Kiitos emulaattoreiden, elämäni kolikkopeli on edelleen Star Wars.
Kuusnelosessa kaksi peliä on ylitse muiden. Vaikka kakkosella harjoittelin, Ultima III oli silti yllätys, ja tuntui silloin tarjoavan niin ison, toimivan maailman, ettei sitä pieni nikojärki pystynyt selittämään. Pelasin sitä täysin hullun lailla. Ultima III:lle hävisi vain karvan verran Elite. Vasta kun Cobrassani oli sotilaslaserit ja kaikki muut herkut alkoi kiinnostuskäyrä laskea. Venyin sentään tasolle Deadly.
Atari ST:n ja Amigan parasta peliä ei tarvitse miettiä kuin nanosekunti: se on Dungeon Master. Ilmestyessään sen puolitosiaikainen 3D-grafiikka ja interaktiivinen ympäristö olivat aika järistys. Vaikka tekniikka on jättänyt pelin kauas taakseen, edelleen ihailen Dungeon Masterin upeaa pelisuunnittelua. Puzzlet, haasteet, tasot, käyttöliittymä, loitsu- ja hahmonkehityssysteemi, kaikki toimivat.
PC:llä alkaa jo olla runsauden pulaa. Ensimmäisinä alitajunta tulostaa aivokuoreen pelit Ultima Underworld ja UFO: Enemy Unknown, mutta onhan niitä muitakin. Falcon 3.0, X-Wing ja TIE Fighter sekä Doom iskivät lujaa ilmestyessään, mutta ne on jo ylitetty. Entäpä uusklassikot kuten vaikka Battlezone, Rogue Spear, Falloutit, Jagged Alliance 2? Jos pakko on joku sanoa, niin ehkäpä UFO: Eneny Unknown voisi mikronin mitalla voittaa.
End of Days
Vuosituhat vaihtuu, ja Pelien Viikatemies heiluttaa työkaluaan kohteenaan menneisyyden suosituimmat genret. Seikkailupelit ovat milliä vaille kuolleet, lentosimut vakavasti sairaana. Vuoropohjaiset strategiapelit sinnittelevät vastaan kuin Suomi vuonna -44, ja roolipelit ovat saaneet vähän punaa kalpeille poskilleen.
Kuolleisiin onneksi kuuluvat myös interaktiiviset elokuvat, 2D-tasohyppelyammuskelut, saman kaavan mukaan tehnyt lisenssipelit, pysty- tai vaakasuoraan skrollaavat ammuskelupelit plus paljon muuta töhkää. Vanhoja pelikirjoja lukemalla välillä kauhistuu, mitä kaikkea silloin julkaistiinkin.
PC:llä ei vielä ole hädänpäivää. Tosin sen etumatka näyttävyydessä ja hyvissä äänissä ei piakkoin enää riitä, sillä Dreamcast ja PlayStation 2 hyppäävät samaan sarjaan. Internet-moninpeliäkin ne havittelevat.
Olen nähnyt tietokonepelien synnyn. Jos PC-pelifirmojen vastaus uuteen uhkaan on juosta kevyesti konsolijengin mukana, näen vielä tietokonepelien kuolemankin.
