Videokoosteen julkaisupeleistä löydät täältä.
Nintendon Wii-konsoli ilmestyy Suomessa 8. joulukuuta. Koneen saa omaksi 270 eurolla.
Wiin kantava idea on liiketunnistukseen perustuva ohjaus, jossa pelaajan liikkeet siirtyvät pelimaailmaan. Wiin perusohjain on remote-kapula, jonka osoittaman suunnan ja liikkeet konsoli tunnistaa. Remoteen liitetään erilaisia lisäohjaimia, joista on paljastettu vasta nunchuk-kapula, joka muistuttaa enemmän perinteistä padia. Nunchukissa on tatin ja kahden toimintanapin lisäksi samanlaiset liiketunnistimet kuin Remotessa.
Wiillä voi pelata GameCube- tai Wii-pelejä, katsella SD-muistikortille tallennettuja valokuvia, luoda peleissä käytettäviä Mii-hahmoja ja ostaa verkkopalvelusta virtuaalikonsolipelejä. Myöhemmin koneella voi surffata netissä Wiille räätälöidyllä Opera-selaimella, joulukuun lopussa katsella koko maailman säätietoja ja tammikuussa lukea AP:n toimittamia uutisia. Nintendo lupaa konsolille uusia ominaisuuksia tasaisena virtana.
Wii voi osoittautua kaikkien aikojen retrokoneeksi muutenkin kuin kilpailijoita kesymmän graafisen suorituskyvyn suhteen. Wiin virtuaalikonsoliin saa netistä ostaa Megadriven tai Nintendon aikaisempien konsoleiden klassikkopelejä 5–10 eurolla. Alkuun valikoimassa on kolmekymmentä peliä, joista kovimmat lienevät Super Mario 64, The Legend of Zelda ja Donkey Kong Country. Kokoelma laajenee kuukausi kuukaudelta. Lisäksi Wiissä toimivat kaikki GameCube-pelit sellaisenaan. Retropelejä varten Wiille myydään myös erillinen padi ja GameCube-pelien kanssa siinä toimivat GameCube-padit.
Koska marraskuussa palvelut eivät vielä toimineet, varsinainen Wii-juttu tehdään tammikuun numeroon. Silloin selviää, onko Mii-hahmon luominen pelkkä turhake, miten GameCube-pelit toimivat Wiissä, onko virtuaalikonsoli yhtä hyvä todellisuudessa kuin miltä se teoriassa kuulostaa, kuinka kauan ohjainten patterit kestävät pelaamista tai toimivatko ohjaimet myös kaverin Wiissä, jos vie ne kylään.
Zeldaa lukuun ottamatta jouduimme katsastamaan Wiin pelejä siellä missä kaikki muutkin eli DigiExpossa. Ei siis vielä ole arvosanojen aika, pelkkien ennakkojen.
Wii Sports ei pärjäisi täyshintaisena pelinä, mutta konsolin kylkiäisenä urheiluminipelikokoelma käy kelpo viihteestä. Lajeina ovat baseball, tennis, golf, nyrkkeily ja keilaus.
Kokoelman selkeästi paras laji on keilaus, ja homman hienous piilee ohjauksessa. Tähtääminen hoidetaan paitsi hahmon sijoittelulla myös käden liikkeellä, sillä Wii noteeraa hyvin heiton suunnan ja jopa kierteen, jos remotea kääntää kädessään ranneliikkeellä. Mitä kovempi heittoliike takaa eteen on, sitä rajumpi pallon vauhti ja kierre.
Golfin idea on varsin toimiva. Remotea pidetään kourassa maata kohden kuin oikeaa golfmailaa. Voimamittari näyttää, kuinka vauhdikas heilautuksen pitää olla, ja parin testiswingin jälkeen pääsee tiille lyömään. Golfissa ei harmittavasti pääse kunnolla radalle, vaan jokainen greenin ulkopuolelle lentänyt pallo palauttaa takaisin aloituspaikkaan. Viheriöllä puttaaminen noudattaa samaa kaavaa, mutta tähtäystä korjataan nurmen kallistusten mukaan.
Nelinpelitennikseen saa äidinkin mukaan, sillä laji on helppo ja idea yksinkertainen. Nelinpelikentällä jokainen hoitaa vain lyömisen ja ukot liikkuvat itse pallon alle. Pidemmän päälle tennis iske, sillä lyöntejä ei voi suunnata, vaan käytännössä voi vain päättää, koska hahmo huitoo.
Baseballissa keskitytään lyömiseen. Remoten huitaisu määrää mihin suuntaan ja millä kovuudella pallo lähtee. Pari ensimmäistä syöttöä ovat helppoja, mutta pikkuhiljaa syöttäjä alkaa vaihdella heittonsa kovuutta, korkeutta ja kierrettä. Maila ei tosin seuraa remoten liikettä aivan yksi yhteen, vaikka tunnistaakin remoten kallistelun mailan pyörityksenä. Näpyjen lyöminen ei nimittäin onnistu, sillä mailaa ei saa kääntymään pystyyn.
Nyrkkeilyssä Raymanin näköiset käsivarrettomat ottelijat mättävät toisiaan. Nyrkkeilyhanskat seuraavat pelaajan käsien liikettä. Jos nostaa remoten ja nunchukin ylös, ukko suojaa. Jos lyö vasurilla koukun, äijä lyö koukun. Lattiaan isketyn pitää huitoa käsillään, jos haluaa päästä ylös. Koska hahmot seuraavat suoraan pelaajien käsien liikettä, vastustajaa voi ärsyttää avaamalla suojauksen ja heiluttamalla kutsuvasti hanskalla. Meno on hektisen suoraviivaista varsinkin pikkuruudun edessä, jolloin vieruskaverin huitomisia saa väistellä tosissaan.
Pikkuyksityiskohtana Wii Sports käyttää minipeleissä pelaajan Wiille alteregokseen tekemää Mii-hahmoa. Peli tulee konsolin mukana Euroopassa ja Amerikassa, mutta japanilaiset joutuvat ostamaan kokoelman erikseen. Oikein niille pelimaailman ikuisille lellikeille.
Wii: Play on toinen Nintendon minipelikokoelma, jonka saa kylkiäisenä. Playta myydään sekä erikseen että Remoten mukana.
Minipeleistä hauskin on klassisen Duck Huntin oloinen präiskyttely, jossa ammuskelun ohella koitetaan olla osumatta omaan Mii-hahmoon. Kentät vaihtelevat ilmapallojen paukuttelusta maalitaulujen pudotteluun ja tölkkien pomputteluun ilmassa jatkuvilla osumilla, kunnes viimeisessä ja parhaassa kentässä yritetään estää UFO:a abduktoimasta Miitä vetosäteellä.
Hyvänä kakkosena tulee biljardi, jossa remotea käytetään keppinä. Kädenheilautuksen liike määrää vain lyöntivoiman, sillä kierteet ja lyöntisuunnat määrätään vähän tylsästi erikseen.
Parhaiten kaksinpeliksi sopii ilmalätkä, jossa kolikkopelihallien tapaan huidotaan mailalla kiekkoa takaisin vastustajan päätyyn. Kalastuksessa heitetään viehe veteen ja kelataan kala haaviin. Tosin kalastuksen viehätystä syö se, että Zeldassa sama toimii paljon paremmin.
Tarkkaavaisuuspeli ei ole yhtä vauhdikas kuin kokoelman muut pelit, sillä siinä yritetään hakea väkijoukosta joko kaksi samannäköistä, nopeimmin liikkuva tai vaikka tyyppi, joka ei tee samaa kuin muut.
E3-messuille pelkäksi teknologiademoksi tehty pöytätennispeli on myös löytänyt tiensä kokoelmalle. Pelissä liikutetaan ilmassa leijuvaa mailaa ja lyödään palloa takaisin vastustajan puolelle.
Kokoelma olisi itsenäiseksi peliksi vähän pliisu, mutta kylkiäisenä kelpaa. Playta ja Sportsia varten joutuu kuitenkin ostamaan kakkosohjaimet, sillä niiden voima on kimppapeleissä.
Kuten Wii-pelille kuuluu, ohjaus on kaahauspeli Excite Truckin paras koukku. Excite Truck saa pelaajansa näyttämään siltä kuin tämä ei olisi ikinä pelejä nähnytkään. Kaaraa ohjataan kääntämällä kaukosäädin poikittain ja kääntelemällä sitä kuten rattia. Kaasu, jarru ja turbo ovat remoten toimintanapeissa. Ajotuntuma ei ole järin tarkka eikä ketterä, mutta se on ilmeinen tarkoituskin. Vieruskaverille ajaminen näyttää samalta kuin nelivuotiaan (tai Nikon) pelaaminen, jossa ohjainta kallistellaan toivotun liikkeen mukaan. Nyt heilumisesta on vaihteeksi hyötyäkin.
Kisoissa paahdetaan hirveää kyytiä hyppyristä toiseen, ja nokalla painetaan turbolla rekka pitkään ilmanlentoon. Remotea kallistelemalla vaikutetaan auton asentoon: jos vääntää keulan ylös auto lentää kauas ja kääntämällä nokan alas, se putoaa vikkelämmin. Alastulossa pitää renkaat saada maahan suht yhtä aikaa.
Turbo kuumentaa mottia eikä ylikuumennut kone enää käy kunnolla, mutta moottori jäähtyy ilmahypyissä tai ajamalla vesilätäkön läpi. Kisoissa ei suoraan ajeta muita kuskeja vastaan, vaan pyritään vain keräämään tähtiä. Valtaosa tähdistä leijuu korkeuksissa radan päällä, joten jatkuvaa pomppimista tarvitaan. Nopein maaliintulija tienaa eniten bonustähtiä.
Ratadesign ei ole poskettoman perusidean tasolla, sillä rata ei mutkittele, väänny, heitä pelaajaa hirveisiin alamäkiin tai rysäytä lyhyeksi jäänyttä ilmalentoa rotkon seinään. Rekka pomppii kutkuttavasti niukun naukin kontrollissa, mutta ajovirheet vain rysäyttävät auton palmun kylkeen, vaikka pitäisi painua laudat lentäen ladon seinään. Tylsänpulleita ratoja piristetään tehtävillä kuten rinkuloiden läpi lentämisellä ilmalennoissa, rekkaslalomilla, jossa pujotellaan porteista ja törmäyskisalla, jossa koitetaan torpata muut kaarat pelistä.
Musiikit luukuttavat kitararockia, mutta hienona yllärinä peli osaa hakea muistikortilta MP3-musiikit soitettavaksi. En tiennyt, että moinen on Wiissä edes mahdollista.
Excite Truckista on vaikea innostua, koska nopeasti rullaava kaahaus on yksinkertaisesti liian kesy. Jos revittelee, pitää revitellä kunnolla.
Yksi ennakkoon kiinnostavimmista peleistä on Metroid Prime 3: Corruption. Sarjalle tyypillisesti Metroid tuntuu tasoloikan ja räiskintäpelin yhdistelmältä pikemminkin kuin puhtaalta ammuskelulta. Ohjausta on parannettu huimasti siitä, kun näin pelin viime keväänä. Nyt tähtäyspiste osuu tarkasti sinne minne yrittää, ja Samus kääntyy aikaisempaa ketterämmin.
Ohjaus tuntuu hiiritähtäyksen ja valopyssyn risteytykseltä, sillä remote ei liikuta suoraan katsesuuntaa, vaan ainoastaan tähtäintä ruudulla. Jos haluaa katsoa sivulle, remotea pitää kääntää ruudun sivuun. Aikaisempien Metroidien tapaan Samus pystyy myös lukitsemaan kanuunansa haluttuun maaliin, jolloin kameraa ei tarvitse enää itse ohjailla, vaan peli pitää kohteen ruudun keskellä.
Demo sijoittuu federaation avaruusaluksen kannelle, jonne avaruuspiraatit tekevät rynnäkön. Samuksen tetsatessa pitkin käytäviä ikkunoista näkee, kuinka ulkona käydään jättimäistä avaruustaistelua suurten alusten ammuskellessa toisiaan ja hävittäjien sinkoillessa niiden keskellä.
Pelattavuudesta tai juonesta on paha sanoa mitään, sillä Metroidista on vasta näytetty irrallisia kohtauksia. Mukana on kuitenkin tuttua kamaa palkkionmetsästäjättären arjesta eli palloksi muuntumista, skannausta ja avaruuspiraatteja. Ainakin demoissa painopiste tuntui olevan aikaisempaa enemmän räiskinnässä, mutta syynä voi olla myös halu näyttää vauhdikkaita kohtia eikä epämääräistä haahuilua.
Metroidin ainoa selkeä heikkous on karu grafiikka. Corruption näyttää siltä kuin se olisi napattu suoraan GameCubesta. Hyvännäköisestä GameCube-pelistä tosin, mutta ei se uuden konsolin omistajaa lohduta. Aikaa Samuksen meikkaamiseen onneksi on, sillä ilmestymispäiväksi ilmoitetaan vasta ensi vuosi.
Zelda saadaan jo julkaisuun, mutta Mario-tasoloikkaa joudutaan odottamaan vielä mahdollisesti pitkäänkin, eikä pelistä ole esitelty kuin lyhyitä demoja. Marion ohjaus on harvinaisen hyvin toimivaa, sillä se tuntuu luontevalta siinä missä joidenkin muiden Wii-pelien ohjaus vaikuttaa vain turhauttavan hankalalta kikkailulta.
Mario Galaxyn ohjauksen tärkein idea on, että homma hoituisi yhtä hyvin padilla. Nunchukin tatilla Mario juoksee, napeista hyppii, remotella käännetään kameraa ja osoitellaan ruudulla olevia asioita. Tattipäät voi remotella sihtaamalla tainnuttaa hetkeksi tai kelloja kilisyttää, jolloin sulosävelet ripottelevat kentälle kolikoita. Remoten pyöräytys saa Marion tekemään piruetin, jota käytetään hyökkäyksissä tai lisäämään loikkien korkeutta. Ohjaus sujuu moitteetta ja remote-tähtäys auttaa hienosti pelaajaa. Mariossa ei ole mitään syytä tähdätä tyhjyyteen, joten Wii vääntää tähtäyspisteen aina lähimpään aktiiviseen kohteeseen liki huomaamatta.
Demossa kenttäsuunnittelu on harvinaisen herkullinen, sillä maasto ei ole pelkkä pitkä yhtenäinen kiipeilyteline, vaan useiden miniplaneettojen sarja. Mario lentää katapulttitähdellä planeetalta toiselle. Tähtitieteen uusien päätösten mukaan ei saisi ilmeisesti puhua planeetasta vaan kääpiöplaneetasta, sillä yhden murikan kiertäminen vie vain muutamia sekunteja. Kullakin kääpiöplaneetalla ympäristö ja tehtävät vaihtelevat. Vihreällä nurmikääpiöplaneetalla pitää vain kerätä kaikki kolikot, kun seuraavalla metallilevyjen peittämällä hirvityksellä tuhotaan kaikki vastustajat. Reitti seuraavalle kääpiölle aukeaa vasta, kun tehtävä on suoritettu.
Super Mario Galaxy on eittämättä yksi Wiin komeimmista peleistä. Värit ovat kirkkaat, hahmot selkeitä ja animaatio moitteetonta. Toivottavasti herkkua ei jouduta odottamaan liian kauan.
