Microsoft näytti ennakolta Xbox 360:tta X05-tapahtumassa Amsterdamissa. Alan ammattilaisilla oli päivä aikaa päästä ensimmäisinä maailmassa kokeilemaan pelejä. Entisellä kaasulaitoksella oli varmasti kokeiltavana enemmän pelejä kuin koskaan minkään pelikoneen julkaisun yhteydessä.
Hätäiset kokeilut X05:n kaltaisilla kaoottisilla pelimessuilla tekevät harvemmin oikeutta peleille. Sen takia messuilta kirjoitettuihin kovin syvällisiin raportteihin kannattaa suhtautua skeptisesti. Jutut ovat useimmiten yhdistelmä tekijöiden lupauksia, kirjoittajan toiveita ja vain vähän todellisuutta. Mitä monimutkaisempi peli, sitä vaikeampi siitä on saada käsitystä pahimmillaan muutaman minuutin räpistelyn perusteella.
Vaikka rauta oli lopullista ja pelitkin lähes valmiita, ilmaan jäi vielä paljon kysymyksiä. Mitkä pelit ovat saatavilla samaan aikaan Xbox 360:n kanssa? Millaiset liitännät koneessa on? Miksi lähes kaikki pelit kärsivät rumista sahalaidoista, vaikka niitä nimenomaan ei pitäisi olla yhdessäkään Xbox 360:n pelissä? Miltä pelit näyttävät tavallisella televisiolla? Lopulliset vastaukset saadaan, kun vehjettä saa käpistellä kaikessa rauhassa.
Kaj Laaksonen
Perfect Dark Zero
Perfect Dark Zero on esipuhe pelille, jota harva nykypelaaja tuntee muuten kuin maineelta. Zerossa selviää, miten Nintendo 64:n Perfect Darkin seksikkäästä Joanna Darkista tuli 2020-luvun tappavin salainen agentti.
Satunnaista agenttivempainten kanssa pulaamista lukuun ottamatta Raren Perfect Dark Zero vaikuttaa tuiki tavalliselta räiskintäpeliltä. Samaa rynnäkkökivääreillä ruikkimista ja kiikarikiväärillä napsuttelua on nähty ennenkin. Hitunen omaperäisyyttä saadaan hyvin ajoitetusta kolmannen persoonan kamerakulmien käytöstä. Kuvakulma vaihtuu, kun Joanna kurkkii kulman takaa tai tähtää suojan takaa, jolloin laukaukset paukkuvat välittömästi maaliinsa, kun kissanainen astuu.
Parilla oivalluksella ei kuitenkaan pitkälle pötkitä. Perfect Dark Zerosta puuttuu kunnollinen koukku: se ei ole huomiota herättävän näyttävä, erityisen vauhdikas saati poikkeuksellisen väkivaltainen. Vaikka toiminta ei aivan tiskiveden laimeaa olekaan, se ei missään nimessä saavuta samanlaista intensiteettiä kuin esimerkiksi aiheeltaan tylsempi Call of Duty 2. Perfect Darkin fanipoikien puolesta voi vain toivoa, että Perfect Dark Zeroon on keksitty edes mehukkaita juonenkäänteitä.
Perfect Dark Zeron moninpeli vaikutti astetta lupaavammalta. Counter-Strikea matkivassa tiimipelissä erävoitot palkitaan rahalla, jolla ostetaan seuraavaan erään aseet, luotiliivit ja muut agenttivarusteet. Hävinnyt joukkue tekee saman säästöbudjetilla. Joukkuehenkeä voi nostattaa psykoosipyssyllä, jonka pökerryttävän osuman jälkeen vastustaja ei erota omia vihollisista. Moninpelin ainoa selkeä tyylivirhe on aseiden alitehoisuus, jota korostaa pelaajien itsekseen palautuva terveys.
Tiimimäiskeen ohella Täydellinen nolla ansaitsee pointsit co-op-kaksinpelistään. Se ei ole vain kahden pelaajan yksinpeliä, sillä joissakin kentissä kakkospelaaja kokee pelitapahtumat kokonaan toisesta näkökulmasta. Esimerkki tällaisesta on tehtävä, jossa kaupungin katoilla liikkuvan Joannan on suojeltava katutasolla pakenevaa agenttitoveriaan.
Hyvistä moninpeleistään huolimatta Perfect Dark Zero jätti vaisun fiiliksen.
Tuomas Honkala
Project Gotham Racing 3
Bizarre Creationsin kiihkeästi odotettu, kuvien perusteella hämmästyttävän komea Project Gotham Racing 3 oli ensimmäistä kertaa pelattavana X05:ssä. Sen huomasi. Vaikka sille oli varattu paljon demokoneita, niille oli tasaisen jatkuva ruuhka.
Ensimmäinen yritys oli hieman hämmentävä, koska komeasta grafiikasta ei ollut tietoakaan. Tien pinta ja talojen seinät näkyivät karkean suttuisina aina viime hetkeen asti, jolloin ne saivat päällensä tarkat tekstuurit. Karkea ulkoasu hämmästytti, koska Project Gotham Racing 3 ilmestyy varmuudella Xbox 360:n julkaisun yhteydessä, eikä siihen ole enää pitkä aika. Samalla piti asettaa uuteen valoon aiemmin illalla kuullut kehut siitä, että pelissä pelkästään Brooklyn-sillan mallintamiseen New Yorkissa oli käytetty enemmän polygoneja kuin edellisen osan ratoihin yhteensä.
Kun seuraavana päivänä päästiin kokeilemaan moninpeliä neljällä koneella, edellisen illan grafiikkaongelmat olivat tiessään ja kokemus muutenkin sujuva, vaikkei muista journoista ollutkaan edes nimellistä vastusta.
Polygoneja oli tärvätty muuallekin kuin siltoihin. Uudet ohjaamonäkymät olivat todella upottavia ja lisäsivät kummasti tunnelmaa, vaikkei Gotham edelleenkään ole mikään simulaattori. Muutamia varovaisia askelia siihen suuntaan oli silti havaittavissa. Autot käyttäytyvät nyt aavistuksen aiempaa armottomammin, kuten tolkuttoman tehokkaiden urheiluautojen pitääkin.
Temppuilusta palkitsemisen pitäisi olla entistä tolkullisempaa. Enää kudosta ei heru loputtomasta kumin polttamisesta, vaan peli pyrkii katsomaan vähän sen perään, että kikkailussa on jotain järkeä.
Lyhyt kokeilu jätti vielä paljon ihmeteltävää. Ympäristö Lontoossa ja New Yorkissa on upeaa. Muuten ajelu on lievästi realismin suuntaan kumartavaa, mutta tuttua Gothamia. Pelin todellinen sisältö avautuu vasta, kun sitä pääsee tyypittämään kunnolla.
Kaj Laaksonen
Dead or Alive 4
Dead or Alive 3 oli Halon lisäksi tärkein Xboxin julkaisupeleistä ja sen elinkaari on jatkunut vahvana siitä lähtien. Nyt Xbox 360:n myötä tilanne on hieman toisenlainen. Kukaan ei edes odota mitään vallankumouksellisia uudistuksia, vaan tuttua mättöä entisestään hiotumpana. Silmät tiputtava ulkoasu on itsestäänselvyys.
Tecmon tekemä Team Ninja tekee tismalleen mitä pyydetään. Varsinkin naispuolisten hahmojen vaatteet ja hiukset liehuvat tuulessa todella kauniisti ja uusi tumma tappelutypy huokuu seksiä. Kentät ovat aiempaa laajempia ja monitasoisempia, mutta eivät kuitenkaan radikaali parannus aiempaan.
Harmittavasti X05-demossa toimi vain kaksinpeli ja kun kollegat ovat keskimäärin kädettömiä, en päässyt kunnolla kokeilemaan, millaiseksi tuntuma on mennyt aiempaa kovemman vauhdin ja selvästi vaikeampien countereiden myötä. Kehityshän oli menossa siihen suuntaan jo aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä Dead or Alive: Ultimatessa. Live-ominaisuuksien turnauksineen luvataan kehittyneen entisestään, kun DOA: Ultimatessa vasta hieman raapaistiin Liven pintaa.
Luvassa on siis varmaa ja vakuuttavaa, hyväksi havaittua huiskimista. Miksipä ehjää korjaamaan, mutta hieman jäi sellainen tunne, että koko sarja kaipaisi radikaalimpaa uudistusta. Toisaalta jokainen uusi pelikone tarvitsee yhden kunnon laatumätön. Dead or Alive IV on kiistatta sellainen.
Kaj Laaksonen
Dead Rising
Rehti zombiemättö toi paljon kaivattua rosoisuutta X05-tapahtuman kliinisyyttä ja konservatismia huokuvaan pelitarjontaan. Reilu mässäys pesismailalla ikään kuin riisuu titteleistä ja tekee meistä kaikista statuksesta riippumatta tasavertaisia elukoita.
Tilanne on kuin kuolleiden aamunkoitosta. Kauppakeskukseen on jäänyt jumiin kourallinen ihmisiä, jotka sankarimme täytyy pelastaa zombien kynsistä. Enkä tarkoita paria hassusti kävelevää kalmoa, vaan silmänkantamatonta määrää kalpeita hortoilijoita. Ensimmäinen kohtaaminen kymmenien, ellei satojen zombien tiiviin lauman kanssa on tyrmäävä. Tuostako pitäisi päästä läpi?
Kaupassa kaikki käteen tarttuva kelpaa aseeksi. Pesismaila on hyvä alku, mutta paremman puutteessa kassakoneella hivauttaminen ajaa asian aivan yhtä tehokkaasti. Kukkavaasi, jukkapalmu, kakkosnelonen, maalipurkki, rautakanki, lapio, kaikki kelpaavat, koska tuliaseet ovat harvinaista herkkua. Mitä tekee kuudella luodilla, kun vastassa parisataa kaapoa?
Pari puraisua kalmolta ja leikki päättyy siihen, ellei ymmärrä käyttää vaikkapa ruokakaupan hyllyjen antimia hyväkseen. Pettymykseksi sankarimme ei heikoimmassa hapessaankaan liity joukkoon synkkään, vaan pari kulausta energiajuomaa ja lahtaus jatkuu kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Capcomin Dead Risingissa riemastuttaa sen kursailemattomuus. Zombeja mätetään surutta pataan roiskeista välittämättä. Mässähdykset tuntuvat ja näyttävät nautittavilta ja ensityrmistyksestä toivuttuaan alkaa ymmärtää, miten massana vellovaa kalmolaumaa huijataan. Paha sanoa, miten pitkään suruton mättö pitää otteessaan, mutta ainakin puolen tunnin terapiana se toimi mainiosti.
Kaj Laaksonen
Full Auto
Otetaan Burnoutin pitelemätön vauhti, isketään autot täyteen aseita, lainataan vähän luotiaikaa ja hajotetaan kaikki tuusanpäreiksi. Pseudo Interactiven Full Auton konsepti on suoraviivainen, mutta se toimii.
X05:n demon rata on kuin suoraan Burnoutista, paitsi että nyt täytyy oppia unohtamaan autopelien normaalit rajoitukset. Hillitön vauhti on itsestään selvää, mutta jos sekään ei riitä, oikopolku haetaan vaikkapa läheisen kaupan näyteikkunan läpi tai hyppäämällä muutaman parvekkeen kautta tielle asettuneen talon yli.
Jos oikopolut eivät auta, lämpöhakuinen hanuriin taatusti vaikuttaa ohjattavuuteen ja kun ohitus on vihdoin todellisuutta, etumatka varmistetaan miinoittamalla selusta. Kaikki konstit sallitaan ja jos niistäkin huolimatta homma valahtaa reisille, aina voi painaa paniikkinappia ja kelata takaisin tilanteeseen ennen töppiä. Hävytöntä, mutta hauskaa.
Myönnetään, aseistetut autot eivät ole kovin originelli idea. Siitä huolimatta holtiton vauhti, hyvin toimiva fysiikka ja kiljoonin eri tavoin hajoava ympäristö on kasattu jotenkin hyvin toimivaksi, aggressioita ruokkivaksi yhdistelmäksi.
Kaj Laaksonen
Kameo: Elements of Power
Brittiläisen Rare-studion kahdesta Xbox 360:n lanseerauspelistä Kameo vaikuttaa selvästi ansiokkaammalta. Se ei nojaa vain satukirjamaisen kauniiseen grafiikkaan ja tuhansien peikkojen joukkokohtauksiin, vaan myös omaperäiseen pelattavuuteeen. Omaperäisyyden ytimenä ovat kymmenen olomuotoa, joiksi haltiaprinsessa Kameo voi muuttua tahtonsa mukaan.
Kameon satumaailmassa peikot ja haltiat ovat sodassa. Peikkopäällikkö Thorn on vanginnut haltioiden kuningasparin, jota haltiaprinsessa Kameo lähtee uhkarohkeasti pelastamaan. Retki epäonnistuu ja Kameo palaa kotiin voimansa kadottaneena. Hukattujen olomuotojen etsiminen muodostaa pelin selkärangan.
Sitä mukaa kun Kameo saa menettämänsä olomuodot takaisin, hän muuttuu vaikka piikkiselkäiseksi Chilla-lumimieheksi, nyrkkeileväksi Pummelweed-kasviksi, panssarikuulana rullaavaksi Major Ruiniksi, kiviä nakkelevaksi Rubbleksi tai kuuminta hottia suustaan syökseväksi Ash-lohikäärmeeksi. Olomuotoja tarvitaan, sillä omana itsenään - siis pienenä keijukaisena - Kameosta ei ole taistelijaksi.
Peli kannustaa aktiiviseen muodonmuutokseen, sillä viholliset ovat yleensä liian eteviä yhdellä liikkeellä voitettaviksi. Hitaasti liikkuvan Pummelweedin ylivoimaisista lähitaistelutaidoista ei ole hyötyä, jos peikot kätkeytyvät kilpien taakse tai ampuvat nuolia korkean heinän seasta.
Kameo tuntuu kaikin puolin hiotulta kokonaisuudelta, mikä ei ole ihme, kun sitä on kehitetty melkein puoli vuosikymmentä. Vaikka meininki on muuten aika ällösöpöä, peikkojen väkivaltainen kurmotus tuo peliin sopivasti särmää. Grafiikalla elvistelevien Xbox 360:n lanseerauspelien joukossa omintakeinen Kameo erottuu iloisesti edukseen.
Tuomas Honkala
