Luovuus on kuollut, sen ovat tappaneet lisenssipelit ja jatko-osat. Näin valehtelee virallinen muistokirjoitus. Itku ja poru peittävät arkusta kaikuvan "Minä elän, typerät ääliöt!" -huudon.
Game Developers Conference -juttuja lukiessa tuntee, kuinka masentunut pelimaailma valmistautuu jo henkisesti seuraavien konsoleiden mukanaan tuomaan riskittömään pelaamiseen, jossa avainsanoina ovat jatko-osat ja lisenssit. Ensimmäinen tai ainakin näkyvin pakolainen on Oddworld-sarjat luonut Lorne Lanning, joka palaa takaisin tekemään tietokoneanimaatioita.
En yhtää ihmettele. Peliteollisuudessa leipä on joka pelissä katkolla ja luovuus ruma sana, tietokoneanimaatiofilmit ovat pop ja kova sana, leipä varmempaa ja aikataulut inhimillisempiä. Kumma, jollei Lanning saa seuraa.
Maailma paketissa
Jatko-osissa on omat lakinsa, mutta mitä pelättävää lisensseissä on? Ei lisenssipelien huonous ole samanlainen luonnonlaki kuin painovoima, kuolema tai se, että peelot pelaavat paladiinina Alliancen puolella. Niitä ei ole pakko tehdä tuttuun tapaan, jossa ostetaan paketti Pirkka Pelikliseitä ja maustetaan varovasti lisenssiesanssilla, mutta niin varovasti, että peli aukeaa Tauno Tavallisellekin.
Luovuuskorttia ei kannata pelata, sillä ilman lisenssipeikon puremaa pelintekijät luovat mestariteoksia, joissa isorintainen tyttö napapaidassa ja jättisaappaissa seikkailee scifikulisseissa Mersun kokoisen pyssyn kanssa. Tai pelejä, joissa äärimmäinen pahuus nousee ja varastaa teini-ikäisen sankarin siskon. Tai jotain muuta unohdettavaa.
Ottaen huomioon, kuinka surkeita tarinankertojia pelintekijät ovat, hyvä, jos pelimallit annetaan valmiina. Resident Evil 4 voi olla parasta kauhupelaamista mitä galaksi on koskaan nähnyt, valkokankaalla sitä naureskelisi itse Böllin Uwe. Uwea haukutaan väärin perustein: hänen elokuvansa ovat täydellisiä pelielokuvia, sillä ne on kirjoitettu yhtä hyvin.
Lisenssin etuihin kuuluu valmis maailma, valmiit asenteet, lavasteet ja henkilöt, joista voi valita tai jopa jättää valitsematta.
Toiset osaa itkeä, toiset osaa
Kuten kaikessa mahdollisessa jokaisella elämän alalla, kysymys on siitä, että osaa. Hyvä pelintekijä osaa tehdä hyvän pelin vaikka maailma annetaankin valmiina, paitsi jos idiootti lisenssinvalmistaja kahlitsee liikaa, kuten Grand Turismon tuhoutumattomissa autoissa. Lisenssi pitää nähdä haasteena, ei vihollisena.
Jos kirjekurssin tai pelimerkonomin koulutuksella ei osaa ottaa lisenssistä kuin nimen ja kopioida loput milloin mistäkin hittipelistä (yleensä 3D-räiskinnästä), lopputulos on kakkaa. LucasArts on hyvä esimerkki näkemyksettömästä firmasta, joka pulttaa menestysformaatteja (joskus jopa suoraan, kuten Age of Kings - Star Wars: Galactic Battlegrounds) Star Wars -kuoriin hyvin vaihtelevalla menestyksellä. Star Trek -pelit ovat toinen murheenkryyni. Pahimmillaan rikkaasta lähdemateriaalista väännettiin planeetan pinnalle sijoittuva kaava-RTS.
Onnistuneita lisenssejä ovat Relicin Warhammer 40K: Dawn of War ja nimettömän EA Games -tiimin Battle for Middle-Earth. Ne olivat koko kansan pelejä, joissa lisenssi käytettiin hyvin ja se paransi peliä.
Lisenssipeli onnistuu silloin, kun se onnistuu vangitsemaan jotain esikuvastaan. Sen punaisen langan löytäminen on joskus vaikeaa. Osaatko sinä kertoa, mikä tekee Stargatesta Stargaten? Pelinsuunnittelijan todennäköisin vastaus: aseet. Pelihän on tulossa ja jollei juoni ole jotain, joka antaa tekosyyn juosta erinäköisillä planeetoilla (plus 99 prosentin varmasti Goa'uldien aluksella) syön itse virkkaamani pipon. (Tein sen seitsenvuotiaana, joten se menee suupalana.)
Hyvä esimerkki toimivan punaisen langan löytämisestä vaikeasta aiheesta on Xboxille tehty ensimmäinen Buffy The Vampire Slayer -peli. Sarjasta napattiin taistelu, joka tehtiin viimeisen päälle sarjan perinteiden mukaisesti panostaen erityisesti näyttäviin kuolemiin. Mausteeksi Buffy-uskollista detaljointia, niin lopputulos oli ummikollekin kelpaava peli, jonka me Pyhän Buffyn palvojatkin hyväksyimme.
Pelintekijöille tekisi hyvää katsoa tuore Battlestar Galactican uusversio, joka on parasta scifiä sitten Babylon 5:n, jollei jopa koskaan. Sädepyssyjen ja yksiulotteisten sankareiden asemasta tarjotaan uskottavinta, hienointa avaruustaistelua koskaan, oikeita ihmisiä, jotka tekevät hyvin vaikeita ratkaisuja, ja jopa uskonnollisia teemoja.
Uus-Galactica kannattaa katsoa paitsi avaruustaistelupelien uutena esikuvana, myös analysoiden, kuinka se hylkää lajityypin vanhat ratkaisut niitä edelleen kunnioittaen ja kuinka se osaa kopioida muita lähteitä tehden niistä omansa. Ja sitten verrata alkuperäiseen karmeaan sarjaan, joka vastaa käsittelyltään videopelien nykytasoa.
Nicheläistä filosofiaa
Olettaen, että lisensointikuluissa ei mennä järjettömiin vaatimuksiin, tutuilla nimillä saisi kaupallista nostetta niche-peleihinkin. Silent Hunter III ei vaadi kuin nimenmuutoksen, niin se on lisenssipeli kaikkien tuntemasta klassikkoelokuvasta Das Boot. Siitä tulisi vieläpä esimerkki todella onnistuneesta, esikuvansa hengen vanginneesta lissusta.
Tosi nokkela Ubi Soft voisi julkaista saman pelin kahteen kertaan, Silent Hunterina meille kivenkoville harkkoremiehille ja Das Bootin nimellä tyhmälle rahvaalle lisäämällä peliin elokuvaa löysästi noudattelevan kädessäpitelykampanjan ja vähän otteita ja ääniä elokuvasta. Panostamalla vähän meikkeihin jopa Dangerous Waters voisi nippa nappa mennä Tom Clancy's Dangerous Watersina.
"Mutta eiväthän nuo ole suuren yleisön pelejä", huutaa itsensä Pelaajakunnan Ääneksi kruunannut takarivin idiootti ja jatkaa: "Jengi niinq haluu helppoo pelattavuutta eikä niinq miettii kaikkee vaikeet". Väärin. Päätekijä ei ole helppous, se on tuttuus. Siksi Simsit myyvät.
Eetu Esimerkille Silent Hunter on mahdottoman vaikea, koska koko suklariskene on arvoitus ja vaikka Laaksonen kuinka maalaa leveällä pensselillä, Eetua ei kiinnosta. Paitsi jos viikkoa aikaisemmin Eetu otti DVD-myymälän alekorista mukaan Das Bootin, katsoi sen ja ihastui. Kun Eetu tietää, mikä on sukellusvene ja mitä sen pitäisi tehdä, Silent Hunterin "vaikeus" ei ole este. Taannoisessa MikroBitissä kaksi oikeaa rallikuskia ajoi huippuvaikeana pidettyä Richard Burns Rallya, ja vaikka he olivat ummikkoja, he olivat hetkessä vääntämässä säätöjä ja pärjäsivät radalla. Vain siksi, että aihe oli tuttu.
Pelaajia, edes sunnuntaisellaisia, ei saa aliarvostaa ja tylsistyttää helpoilla peleillä. Jääkiekkofanilla voi suu roikkua ja se liikuttaa huuliaan lukiessa, mutta ei se tarkoita, että jäkispelistä pitää tehdä helppoa, rajoittunutta action-kiekkoa. Siitä voi tehdä monipuolisen, haastavan nippelisimun, koska jäkärifanit silti tietävät missä mennään. Heille on selvää, että jos kiekko menettää ilmassa vauhtiaan, se joutuu syöksypaitsioon. Toisaalta minä en ostaisi jäkäripeliä, vaikka siinä olisi tankkeja maalivahteina.
Massamarkkinoille voi tehdä hyvinkin haastavia ja sisällyksellisesti rikkaita lisenssipelejä, kun ne tekee tarpeeksi tutuista aiheista ja yksinkertaisesti osaa.
Isolla rahalla
Kaksi loppuvuoden kiinnostavaa peliä ovat Scarface ja Godfather. Kaksi jättiyhtiötä polttaa sikana rahaa palkaten huippunäyttelijöitä omiin näkemyksiinsä maailman parhaasta ja maailman toiseksi parhaasta gangsterileffasta. Näkemys on ilmeisesti aika lailla samanlainen kuin Grand Theft Auton tekijöillä.
Tuleeko putkiräiskintäosuuksia ja autolla-ajelua maustettuna ison rahan välianimaatioilla? Vai Mafian kaltaisia tyylitajulla ja omalla otteella toteutettuja, elokuvaesikuvilleen kunniaa tuottavia pelejä?
Sitten kun haukumme lopputulosta, pidämme toki mielessä, että jos pelaajille antaa yhden kysymyksen kysyä aivan mitä tahansa kummastakin pelistä, kysymys on sama.
"Mitä aseita siinä on?"
