Ensimmäinen Assassin's Creed väläytti hetkittäin, minkälaista potentiaalia salamurhaajien killasta kertova modernin ja muinaisen ajan välillä hyppivä tarina voisi pitää sisällään. Valitettavasti tätä potentiaalia ei täysin lunastettu, vaan upean ulkokuoren alta löytyi itseään toistavaa ja välillä jopa monotonista salamurhakontrahtien suorittamista ja vapaus osoittautui näennäiseksi. Tämän valossa kaksi vuotta alkuperäisen jälkeen ilmestynyt Assassin's Creed II taas ottaa konseptista jotakuinkin kaiken irti ja parantaa jokaisella osa-alueella. Teos on jäänyt pelihistoriaan suorastaan malliesimerkkinä siitä, kuinka hyvä jatko-osa pitää tehdä!
Kaikki alkaa päähahmosta. Vaikka ensimmäisen Assassin's Creedin Altaïrilla oli karismaa ja tyydyttävä kasvutarina, hän ei valmiina salamurhaajien suurmestarina ollut kovin samaistuttava ja hahmonakin hänelle jäi loppujen lopuksi aika vähän tarttumapintaa. Assassin's Creed II:ssa taas seurataan uuden assassiiniprotagonistin, Ezio Auditoren, edesottamuksia tämän syntymästä lähtien aina neljäänkymmeneen ikävuoteen asti! Tällä matkalla pelaaja saa myötäelää nuoruuden kommellukset, kasvukivut lupaavana salamurhaajana ja lopulta todistaa tämän nousemista killan merkittävimmäksi henkilöksi. Ei ole sattumaa, että myös seuraavat kaksi sarjan pääpeliä keskittyivät Ezion elämään, tämä renesanssiajan renttu on vain niin rakastettava!
Seuraava askel oikeaan suuntaan on ollut tarinatehtävien monipuolistaminen. Siinä missä alkuperäisessä Assassin's Creedissa mentiin aina samalla kaavalla: Toimeksianto Al Mualimin luona, tietojen keruu kohdekaupungissa ja lopulta kohteen salamurhaaminen sillä yhdellä tarkoitetulla tavalla, jatko-osassa jokainen tehtävä tuo pöytään jotakin uutta. Alussa vasta harjoitellaan ja osittain palautetaan mieleen salamurhaajien keinoja, loppua kohti opittua sovelletaan käytännössä sekä tappoja, että muita toimeksiantoja suorittaessa.
Lisäksi Assassin's Creed II antaa pelaajalle niin paljon vapaaehtoista lisätehtävää, että ajan saa kulumaan pitkästi vielä päätarinan jälkeenkin. Hauskimpina mainittakoon Auditoren sukulinna Monteriggionen kunnostaminen ja sen mukana holviin virtaavan pääoman managerointi, Subject 16:n totuutta raottavat pulmapähkinät ja Altaïrin haarniskan hommaamiseen liittyvät salamurhaajien haudat, jotka tarjoavat pelaajalle kutkuttavan kimurantteja tasoloikkakimaroita. Vielä näidenkin lisäksi Ezio voi hoitaa kuriirin tehtäviä, osallistua juoksu- ja tappelukisoihin, hoitaa lyhempiä salamurhakontrahteja, keräillä taidetta ja aseita, sekä haalia monenlaisia keräilyesineitä kuvapatsaista pikkuveljen himoitsemiin kotkansulkiin. Täydellisyyden tavoittelija joutuu käyttämään tämän kaiken suorittamiseen useamman kymmenen tuntia. Itse asiassa tekemistä on jopa niin paljon, että joidenkin lähteiden mukaan Assassin's Creed II:n loppuun on päässyt vain murto-osa sen ostaneista.
Vaikka ristiretkien aikainen Lähi-Itäkin oli mielenkiintoinen tapahtumaympäristö, on renesanssi-Italia kuitenkin monella tapaa niin paljon parempi. Tunnistettavat arkkitehti- ja kuvanveistäjätaidonnäytteet, eri puolilla salamurhaajien kiltaa ja temppeliritarikuntaa vilisevät historialliset henkilöt, sekä rakkaudella tehty teemoitus saa aikaan todella vahvan siellä olemisen tunteen, joka on hakenut vertaistaan sarjan sisällä vielä tähän päivään asti.
Kokonaisuutena Assassin's Creed II on niin onnistunut, että sen jatko-osan, Brotherhoodin, ei tarvinnut kuin vielä entisestään virtaviivaistaa tämän hyviä puolia. Tämän myötä allekirjoittaneen mielestä saavutettiinkin koko sarjan huippu niin pelimekaanisesti, kuin tarinallisestikin. Toki tätä kirjoittaessa en ole vielä ehtinyt kokeilla Rogueta, Unitya, Syndicatea tai Originsia. Jotta ACII:n hienous tulisi konkreettisesti nähtäville, aloitan Let's Play kanavallani koko pelin päätarinan kattavan pelailun. Yritän mahduttaa mukaan myös blogissa mainitsemani kolme parasta vapaaehtoista aktiviteettia.
Tervetuloa mukaan renesanssi-Italiaan!
