Final Fantasy XIII: Kohtalokas putki päällä

Final Fantasy on tätä kirjoittaessa saavuttamassa jo 31:n vuoden kypsän iän. Sarjan pelien julkaisutahti pysyi kiivaana ensimmäiset viisitoista vuotta ja uusia mestariteoksia ilmestyi lähes vuosittain. Sitten tapahtui jotain. Seuraavan 15:n vuoden aikana pääsarjassa on nähty vain neljä peliä, joista kaikki ovat saaneet ainakin aluksi todella ristiriitaisen vastaanoton. Yksi fanijoukkoja eniten jakavista oli Final Fantasy XIII.

Sarjan kolmastoista osa näytti lähes suuruudenhullulta projektilta jo julkistuksensa yhteydessä. Square Enix ei tyytynyt ainoastaan yhteen peliin, vaan XIII tulisi olemaan osana suurempaa kokonaisuutta, samasta mytologiasta ammentavaa Fabula Nova Crystallista. Tulevan massiiviteoksen visuaalinen anti oli omiaan nostamaan odotuksia ja kun peli yli neljä vuotta sarjan edellisen osan jälkeen saatiin kauppoihin, se myi nopeammin, kuin yksikään Final Fantasy koskaan. Uutta fantasiaa ahmivat fanit tulivat nopeaan johtopäätökseen: Peli oli joko parasta tai pahinta, mitä sarjan historiassa oli tapahtunut. Mikä FFXIII:ssä sai pelaajansa niin polarisoitumaan?

Final Fantasy XIII:n maailmassa ihmiset asustavat maapalloa muistuttavan planeetan, Pulsen,  yläpuolella leijuvassa Cocoon-kuussa, jossa fal'Cie-jumalolennot huolehtivat resursseista, ravinnosta, vuorokaudenajoista, säästä ja ihan muuten vain täyttävät kansan jokaisen tarpeen. Yleistä järjestystä pitää yllä suoraan ylijumala Edenin alaisuudessa toimiva hallitus, Sanctum, jonka PSICOM- ja Guardian Corps-joukot suojelevat siviilejä paikallista vaarallista faunaa ja Pulsesta tulevia tunkeilijoita vastaan. Satoja vuosia sitten Cocoonin pintaa rapauttanut Rikkomussota Pulsen fal'Cie-jumalien lähettämiä l'Cie-valloittajia vastaan on historian kirjoissa enää kaukaisena myyttinä, mutta kun eräänä kohtalokkaana päivänä Sanctum saa vihiä Pulsesta kotoisin olevan fal'Cien löytyneen läheltä pientä Bodhumin rantakaupunkia, ovat paniikin ainekset valmiit. Cocoonin miljardit ihmiset ovat valmiit "puhdistamaan" Bodhumin asukkaat ja epäonnisesti paikalla Ilotulitusfestivaalia katsomassa olleet turistit lopullisesti elävien kirjoista, kunhan heidän ei tarvitse olla missään tekemisissä Pulsesta tulleen olennon läsnäolollaan saastuttaneiden kanssa. Fal'Ciellä on nimittäin ominaisuus, jolla se voi muuttaa kenet tahansa lähellään olevan ihmisen l'Cie palvelijakseen, jolle annetaan ympäripyöreä Focus, jonka suoritettuaan vaipuu ikiuneen kristallin sisälle, tai tehtävässä epäonnistuessaan vajoaa zombia muistuttavaan tilaan, Cie'thiksi.

Kaiken tämän keskellä päähenkilömme Lightning ja viisi muuta henkilöä joutuvat kyseisen Pulse fal'Cien polttomerkkaamiksi ja löytyvät siinä silmänräpäyksessä Sanctumin tappolistalta. Suuri osa peliä kuluukin silkkaan pakoiluun, kun l'Cie-jahtiin erikoistuneen PSICOM joukot ahdistavat jokaiselta ilmansuunnalta. Kantava teema on väistämättömältä tuntuvaa kohtaloa vastaan taisteleminen ja totutun maailmankuvan uudelleen kirjoittaminen. Onko Pulse todella se helvetti maan päällä, kuin Cocoonissa opetetaan ja onko l'Cien kohtalo tuomittu siitä hetkestä, kun kirottu merkki poltetaan valitun kehoon?

Asiasta voi tietysti olla montaa mieltä, mutta itse pidän tarinaa yhtenä FFXIII:n vahvoista puolista. Vaikka punainen lanka saattaa välillä hukkua kaiken toiminnan ja taistelun välillä, ovat teemat selkeästi tunnistettavissa ja päähahmojen lopullista kohtaloa jännittää aidosti. Loppuhuipennuksen jälkeen voi sanoa, että pelin tarina on hyvä, kokonainen ja omilla jaloillaan seisova kertomus, joka kuitenkin (valitettavasti?) kirjoitettiin uudestaan pariin otteeseen jatko-osien, Final Fantasy XIII-2:n ja Lightning Returnsin, astuttua kuvaan. Oli päähahmoista mitä mieltä tahansa, Pulse, sen yllä leijuva Cocoon monipuolisine alueineen ja taustalla pikkuhiljaa avautuva mytologia on rakennettu komeasti.

Komeasta puheen ollen, Square Enixin lippulaivasarja on vuosien saatossa tullut tunnetuksi siitä, että sen pelit edustavat graafistesti sitä terävintä kärkeä ja FFXIII ei ollut aikanaan poikkeus. CGI-näytökset ovat tietysti hienoja, mutta pelin omankaan grafiikan ei tarvitse hävetä vielä nykyäänkään. Erityisesti visuaalinen ilme korostuu taistelujen aikana, joista pyrittiin saamaan samanlaista miekka- ja loitsubalettia, kuin aikaisemmin ilmestyneessä kokopitkässä Advent Children: Final Fantasy VII-elokuvassa. Valitettavasti nämä kaksi asiaa ovat ainoat seikat, jotka voin allekirjoittaa hyvillä mielin onnistuneen FFXIII:n kokonaisuudessa. Kaikessa muussakin on toki potentiaalia, mutta se lopullinen sarjalta odotettu nerokkuus jää uupumaan. 

Useimmin FFXIII:sta puhuttaessa esiin nousee sen lineaarisuus lähes kaikilla pelimekaanisilla osa-alueilla. Tätä vastaan väittämään tarvittaisiin meikäläistä tietämättömämpi mies. Kahdessatoista pelin kolmestatoista näytöksessä pelaaja ohjastaa milloin ketäkin tuomitusta l'Cie-hahmosta useimmiten lähes viivasuoraa reittiä eteenpäin, aina välillä ottaen matsia eteen tulevien vihollisten kanssa. Siinä missä muut Final Fantasyt luovat hengähdystaukoja kylien ja kauppojen tutkimisella, sekä monenlaisella sivutehtävällä, FFXIII:n monotoninen eteneminen keskeytetään pääasiassa välinäytöksillä. Totta kai nämäkin ovat välillä hienoja, mutta sarjan aikaisempiin osiin verrattaessa kaivattaisiin kaikkeen enemmän osallistuvaa otetta. Nykymuodossaan hahmokaarti viilettää Cocoonin hienoissa maisemissa vain sen ohikiitävän hetken ja sitten mennäänkin jo haipakkaa eteenpäin, vailla mahdollisuutta milloinkaan palata esimerkiksi Palumpolumin suurkaupunkiin, tai Nautilus-huvipuistoon (jossa ei toki pysty ensimmäiselläkään vierailulla juurikaan huvittelemaan). Itseään toistava putki käy nopeasti tylsäksi, vaikka kuinka yrittäisi olla kiinnostunut tarinasta, tapahtumapaikoista ja loresta.

Toinen vallan lineaarinen asia on pelin hahmonkehitys. FFXIII:n Crystarium on köyhän miehen Sphere Grid, jossa FFX:n hahmoja pystyi räätälöidä lähes mielivaltaisesti, jos osasi asiansa. Crystariumissa hahmojen uudet ominaisuudet ostetaan suoralta viivalta taisteluista ansaittavilla Crystogen Pointseilla, eikä vaihtoehtoina ole muuta, kuin valita mitä hahmojen Paradigmoista, pelin hahmoluokista, haluaa parantaa. Usein näidenkin kehittäminen on lukittu tiettyyn pisteeseen chapter kerrallaan, joten jopa valinta grindaamisen ja ei grindaamisen välillä on mitätöity. Aseiden ja varusteiden kehittämisessä onkin sitten astetta enemmän valinnanvaraa, mutta kuitenkin vain pääasiassa siinä, mitä komponentteja toimenpiteeseen haluaa käyttää. Lopputulos on yleensä silti sama.

Taistelusysteemi, josnka parissa pelissä vietetään leijonanosa, jakaa niin ikään mielipiteitä. Joillekin faneille ainoastaan ryhmänjohtajan käskyttäminen muiden joukkueen jäsenten toimiessa tekoälyn ohjastamanana oli jo liikaa. Siihen kun lisätään vielä auto-battle komento, niin osan mielestä mittelöt muuttuivat yhden napin rämpyttämiseksi. Tätä on vaikea kieltää, sillä auto-battle on hektisissä kamppailuissa usein huomattavasti nopeampaa ja tehokkaampaa, kuin oma abilityjen kanssa väkerrys. Ja tekoälyn ohjaamat hahmot tekevät kuitenkin mitä itse lystävät. FFXIII:n versiolle Active Time Battlesta on kuitenkin myös kannattajansa, jotka ylistävät erityisesti Paradigm-hahmoluokkasysteemin monipuolisuutta ja sen mukanaan tuomaa taktisuutta. Kymmenet erilaiset Abilityt, loitsut ja kutsuhirviöt luovat sopan, joka kannustaa kokeilemaan monenlaisia variaatioita erilaisilla hahmokokoonpanoilla.

Itselläni Final Fantasy XIII:n kanssa meni todella pitkän aikaa myöntää, että olin ensimmäistä kertaa aidosti pettynyt sarjan uusimpaan osaan. Tähän asti olin löytänyt kaikista sarjan peleistä pelastavia ominaisuuksia joko niiden ilmestymisajankohtaa peilaten, tai käyttäen aikaa niiden pelimekaniikkoihin tutustumiseen, mutta FFXIII tuntui vain jatkuvasti yrittävän latistaa peli-intoa monotonisella etenemisellään ja rajoittavalla otteellaan. Edes Chapter 11:n laajamittainen hirviönmetsästys ei tuonut kunnollisia säväyksiä, koska sarjan aiemmassa osassa sama homma hoidettiin niin paljon paremmin. Taistelin pelin kuitenkin urheasti läpi ja platinatrophyn kilahdettua verrattain nuorelle PS3-tililleni saatoin sanoa jopa ajoittain viihtyneeni FFXIII:n kanssa. Erityisesti peli erottuu edukseen näin jälkikäteen, kun niitä vertaa kahteen muuhun FFXIII-teokseen.

Oli FFXIII:sta mitä mieltä tahansa, sen voi katsoa olevan jonkinlainen vedenjakaja sarjan historiassa, jonka jälkeen uudet julkaisut ovat järjestään joutuneet suuriin vaikeuksiin. FFXIV:n julkaisu oli katastrofi ja FFXV ei liene vieläkään täysin valmis, vajaa kaksi vuotta ilmestymisensä jälkeen. Seuraavasta osasta kun pelimaailma ei osaa tätä kirjoittaessa uumoilla vielä mitään, voimme vain toivoa, että jatkossa kehittäminen ei pitäisi sisällään yhtä kovia synnytystuskia, kuin rakastetun pelisarjan 15 viimeisintä vuotta. 

Tästä on hyvä siirtyä näkemään käytännössä, millainen peli FFXIII oikeastaan on. Blogin luonteeseen kuuluen aloitan Let's Play-kanavallani kaiken pelin sisällön kattavan läpäisyn. Astukaa kaikesta kritiikistä huolimatta ennakkoluulottomasti seikkailuun!

Soittolista:

https://www.youtube.com/watch?v=eEpM3CXqgaE&list=PLjE-CTDvHNUkllu51mqGQmCVDSYItM3wx