Resident Evil-sarjaa on paljolti kiittäminen siitä, että selviytymiskauhu nousi 90-luvun puolivälissä parrasvaloihin. Silent Hill taas nosti genren aivan uudelle tasolle. Siinä missä Resident Evil pelotteli geneerisillä zombeilla, Silent Hill loi väristyksiä äänimaailmalla ja häiritsevillä teemoillaan. Ja ovathan ne hirviötkin toki ihan vain videopelihistorian karmivimpia.
Alkuperäinen Silent Hill kauhistutti allekirjoittanutta aikoinaan ihan aidosti. Ensimmäisessä kohtauksessa pelihahmon verisellä kujalla saartavat nyljetyt vauvat saivat aikaan sellaista paniikkia ja ahdistusta, että tunteista ei päässyt eroon edes konsolin sammuttamisella. Ja siitä kaikki meni vain pahempaan suuntaan. Verkkokalvoille heijastui verellä kirjoitettuja hyytäviä viestejä, seinillä roikkuvia ruumiita, sekä sireenien ujelluksen saattelemana päälle vyöryvä Otherworld. Lisäksi kun yritti viimeisillä terveydenrippeillä paeta kantapäitä näykkivää koiraa pianoriitasointujen raastaessa korvia, teki välillä mieli vain heittää ohjain nurkkaan ja käpertyä peiton alle. Näihin reaktioihin saattoi tietysti vaikuttaa myös pelaajan verrattain matala kymmennen vuoden ikä, mutta kuitenkin! Tällaisten hienojen kokemusten valossa ei tarvinnut kauaa miettiä seuraavaa peliostosta Final Fantasy X:n ja Metal Gear Solid 2:n jälkeen. Olihan Silent Hill 2 ollut jo lähes kolme vuotta markkinoilla siinä vaiheessa kun viimeinkin sain hommattua pleikka kakkosen talouteen vuonna 2004.
Silent Hill 2:n ensimmäinen vahvuus on siinä, että se kertoo aivan oman tarinansa. Alkuperäisessä Silent Hillissä kun lopulta taisteltiin selkeästi kaupungin muinaisia demoneja ja niitä palvovaa kulttia vastaan, on jatko-osan asetelma herkullisesti harmahtavampi. Kukaan pelin hahmoista, päähahmo James Sunderland mukaan luettuna, ei vaikuta selkeästi hyvältä tai pahalta. Jokaisella on kuitenkin omat menneisyyden haamunsa, joihin kaupunki sitten iskee pirullisilla näkymillä ja piinaavilla ympäristöillä. Jopa hirviöt tuntuvat olevan jo valmiiksi tuskissaan. Näistä aineksista on rakennettu monisyinen juonikuvio, joka ei välttämättä avaudu täysin ensimmäisellä pelikerralla.
Pelin K18-leima ei tarkoita pelkästään sitä, että ruudulla lentää verta ja suolenpätkiä. Se käsittelee nimittäin myös videopelien mittapuulla harvinaisen aikuisia teemoja, kuten itsesyytöstä, seksuaalista turhautumista, insestiä, kiusaamista ja mielisairauksia. Tämä ei tarkoita välttämättä sitä, että alaikäinen järkyttyisi kyseessä olevista teemoista ikihyviksi (toki niinkin voi käydä), vaan että aikuinen ymmärtää niiden vakavuuden ja painolastin yleensä paremmin. Siksi peli on kolahtanut itsellenikin paremmin vasta varttuneempana, kun alaikäisenä hain kokemuksesta pääasiassa pelottavaa pelattavaa.
Juuri nämä huolella rakennetut pienet nyanssit nostavat Silent Hill 2:n monesti fanien keskuudessa jopa sarjan parhaaksi peliksi. Ne antavat vielä nykyäänkin paljon anteeksi vanhentuneesta grafiikasta, tankkikontrolleista ja myötähäpeää aiheuttavasta ääninäyttelystä. Yhä nykyäänkin mietin Toluca Prisonin vertikaalisten käytävien ammottaviin kuiluihin hypätessäni ja Lihaisia Huulia vastaan taistellessani, että mitä hemmettiä minä oikein pelaan?! Ja se on psykologisessa kauhupelissä pelkkää plussaa!
Ja jotta saisimme lukijoille jälleen kerran konkretiaa blogin höysteeksi, niin aloitan Let's Play kanavalla pelailun Silent Hill 2:n HD Editionista.
Osa 2:
Osa 3:
Osa 4: