Positiivinen kauhukokemus: Silent Hill 3

Blogin alkuun on sanottava, että teksti sisältää valtavia spoilereita Silent Hill 3:n tarinasta. Siksi suosittelenkin kaikkia peliä kokemattomia läpäisemään sen mahdollisimman nopeasti ennen lukemisen jatkamista.

Silent Hill 2 oli kaikin puolin hieno kokemus, mutta se ei estänyt allekirjoittanutta aikoinaan haalimasta uudelle pleikka kakkoselleni lisää karmivaa pelattavaa. Kaikeksi onneksi sarjan kolmas peli oli ollut markkinoilla jo yli vuoden päivät, joten valinta oli helppo. Silent Hillin sumuisille kaduille palaaminen melko nopeasti edellisen kokemuksen jälkeen arvelutti kuitenkin hieman, sillä vaikka James Sunderlandin seikkailu oli kaikin puolin tyydyttävä teos, se oli jättänyt lähtemättömät jälkensä pelipojan psyykeeseen karmaisevalla kuvastollaan, symboliikallaan ja erityisesti äänimaailmallaan. Pelkäsin Silent Hill 3:n tuovan mukanaan kauhuähkyn, joka estäisi nauttimasta pelistä täysillä. Onneksi huoleni oli turha, sillä sarjan kolmannella pelillä on ihan oma identiteettinsä siitäkin huolimatta, että se on suora jatko-osa alkuperäiselle Silent Hillille.

Ostaessani Silent Hill 3:n en kuitenkaan tiennyt pelistä yhtään mitään ja itse asiassa taisin laittaa sen konsoliin jopa lukematta kotelon takakantta saati ohjekirjaa. Siksi selviytymiskauhuseikkailun juonenkäänteet olivatkin niin tehokkaita. Aluksikin yllätyin selkeästi pirteämmästä tunnelmasta. Toki alun huvipuistoesinäytös on karmiva ja kysymyksiä herättävä, mutta siitä selvittyäni en ollut läheskään yhtä ahdistunut, kuin sarjan kahden aikaisemman pelin parissa. En tiedä vaikuttiko tuntemuksiini se tosiasia, että päähahmo olikin yllättäen teini-ikäinen tyttö, Heather, eikä eksyneen kuusivuotiaan tyttärensä turvallisuudesta huolehtiva Harry, tai kuollutta vaimoaan melankolisesti haikaileva James. Nuoren neidon huoleton elämänasenne toi joka tapauksessa peliin oman mausteensa, vaikka sarjalle tyypillisellä tavalla ruudulle alkoi pian ilmestyä mitä kammottavampia ilmestyksiä.

Silent Hill 3:n kuvamateriaali saattaa olla nimittäin ehkä koko sarjan karmivimmasta päästä. Peli aloittaa aika kevyesti hieman ränsistyneillä ympäristöillä, ruosteella ja kettingeillä, mutta kohta ollaankin kasvokkain seinillä maiskuttelevien huulten, lattialla luikertelevien verisuonten ja mitä moninaisempien epäsikiöiden kanssa. Lisäksi kolmonen kannustaa useammin kiertämään konfliktit siinä, missä sarjan kahdessa aikaisemmassa osassa ampuminen tai kättä pidemmän heiluttelu olisi ollut ihan hyvä ratkaisu. Viholliset kestävät yllättävän paljon osumia, ovat nopeita ja  niitä on enemmän kuin koskaan.

Noin pelin puolessa välissä selviää tarinasta itseään spoilaamattomille varsinainen jymy-yllätys, kun Heather paljastuu alkuperäisen Silent Hillin protagonistin, Harry Masonin, tyttäreksi. Itselleni tämä juonikierrepallo tuli täysin puun takaa, sillä olin Silent Hill 2:n jälkeen olettanut jokaisen sarjan osan kertovan ihan oman tarinansa. Kun tämän jälkeen päästiin vielä tutkimaan kaupungista ykkösosaa muistuttavia ympäristöjä (ja itseasiassa muutama alue on copy pastettu suoraan kakkosesta), oli fanipoika siinä vaiheessa jo täysin myyty. Loppua kohti saatiin vielä kunnon tykitys häiritseviä näkymiä kaupungin demonisen kultin pyhän rakennuksen seinien sisällä ennen lopullista välienselvittelyä pomohirviön kanssa. Lopputekstien rullatessa jälkitunne oli huomattavasti erilaisempi sarjan kahden aikaisemman osan kanssa, sillä ensimmäisellä pelikerralla Silent Hill 3:n loppua voisi kuvailla jopa onnelliseksi.

Vuosien varrella tunne on pysynyt muuttumattomana. Silent Hill kolmosta aloittaessani pelkäsin kauhun yliannostusta, mutta sainkin positiivisen alavireellä varustetun piilojatko-osan. Vaikka en peliä ihan samalle viivalle  Silent Hill 2:n kanssa nostaisikaan, saataa se kuitenkin olla koko sarjan toiseksi paras. Lisää analysointia voi saurata Let's Play kanavallani, jolla alkaa tämän blogikirjoituksen myötä täysimittainen pelailu kyseessä olevasta pelistä.

Osa 2:

Osa 3:

Osa 4:

Osa 5: