Vuonna 2007 taiturimaisen muovikitaroinnin ja bändipelien aalto saavutti lakipisteensä. Loppuvuodesta nimittäin julkaistiin kumpikin, Guitar Heron kolmas pääosa, sekä sarjan entisen kehittäjän, Harmonixin, uusi koko bändin yhteispeliin nojaava Rock Band. Siinä missä pelimedia hehkutti Rock Bandin uusia ominaisuuksia, Activision vastasi kehittämällä Neversoftin johdolla lopullisen muovikitarointiin keskittyvän pelin. Tähän päivään asti monet rytmipelien ystävät ja niin myös allekirjoittanut, ovat sitä mieltä, että Guitar Hero III: The Legends of Rockin jälkeen on sarjan kannalta menty vain alamäkeä, vaikka ihan mukiinmeneviä osia on ilmestynytkin. Myös myyntiluvut puhuvat puolestaan. PS2:lle, PS3:lle, Wiille, Xbox 360:lle ja PC:lle julkaistu peli on myynyt kaiken kaikkiaan yli 16 miljoonaa kappaletta, joka rahaksi muutettuna on tuottanut yli miljardi dollaria.
Itselleni Guitar Hero III:n odotus oli kuumottavaa aikaa. Vihkiydyttyäni muovikitaroinnin saloihin syksyllä 2006 ja kahlattuani läpi genren kaiken siihenastisen tarjonnan, alkoi jatkuva uutisten ja tiedonjyvien seuraaminen internetin ihmeellisestä maailmasta. Koska kaksi ensimmäistä kitarapeliä ostin suhteellisen lähellä toisiaan, ei esihypetykseen jäänyt niin kauan aikaa, mutta ennen GH3:n ostamista olin valehtematta katsonut Youtubesta esimaistiaiset mm. Metallican Onesta, Tenacious D:n Metalista ja tietenkin pahamaineisesta Dragonforcen Through the Fire and Flamesista kymmeniä kertoja. Varsinkin viimeksimainittu pelotti jo lähtökohtaisesti aivan mahdottomasti, koska huhuttiin erään Scorehero.com sivuston parhaan muovikitaristin feilanneen ko. kappaleessa ihan muutamassa sekunnissa. Toki soundtrack sisälsi myös monta muuta verrattoman kinkkistä kappaletta.
Erityisen hyvin muistilokeroihini on syöpynyt hetki, jolloin saavuin sormet verillä ja kainalot hiessä pelin viimeiseen kenttään, Lou's Infernoon. Hädin tuskin olin toipunut edellisen kentän Cult of Personality-tiluttelusta, niin eteeni isketään Slayerin Raining Blood, jonka kanssa sainkin viettää seuraavat kaksi vuorokautta ennen kuin kolmen tähden läpäisy lopulta irtosi (Katselin jopa apua nettifoorumeilta, olisiko alun Mosh 1-kohtaan mitään vinkkejä. No, vastaus oli että GIT GUD). Ja sen jälkeen odottikin seuraava tiiliseinä kitarakaksintaistelussa itse pirua vastaan.
Monet kriitikot ovatkin syyttäneet kolmatta Guitar Heroa liian vaikeaksi. Joku on intoutunut jopa sanomaan, että Medium-taso tuntui olevan kuin Hard-taso, mutta ilman oranssia painiketta. Toisen mielestä pelistä puuttui kunnon hauskanpito, koska sormitukset oli rakennettu selkeästi edistyneemmille pelaajille. Itse olen moisille kommenteille lähinnä kohautellut olkapäitäni. Jos taidot eivät riitä Mediumiin, saatika Expertiin, on siinä tapauksessa soitettava Easylla ja tarvittaessa opeteltava soittamaan muovikitaraa paremmin. Valitettavasti nämä kommentit saivat tuulta purjeisiinsa ja pelisarjan veikeustasoa laskettiin ihan selkeästi.
Guitar Hero III ei onneksi tyytynyt pelkästään tekemään hankalia sormituksia ja haalimaan levylle rautaista soundtrackia, vaan mukaan tuotiin myös monia uusia ominaisuuksia, joista mielestäni paras on Co-op Career-moodi, jossa pääsee pelaamaan uramoodia kaverin kanssa, siinä missä edellisissä peleissä vastaava onnistui vain Quickplayn puolella. Porkkana tähän toimintaan tulee muutamasta vain kyseisessä moodissa aukeavasta kipaleesta. Toinen hauska ominaisuus on kitarataistelu, jossa soittamisen lomassa vastapuolelle heitetään jäyniä, kuten katkennut kieli, otelaudan vilkkuvat näppäimet ja vasenkätisyys!
Kaiken kaikkiaan Guitar Hero III on itselleni vieläkin näiden kaikkien vuosien jälkeen se kaikista paras muovikitarapeli. Siinä viimeistä kertaa kiteytyivät keskittyminen kitaraan, hieno kappalevalikoima, sopivasti vaikeusastetta ja sopivasti uudistuksia. Vaikka koko bändin pelit ja niiden mukana tulleet uudistukset saattavatkin paperilla olla parempia, ei mikään vedä vertoja sille tuntemukselle, kun ensimmäistä kertaa päihität Loun Devil Went Down to Georgiassa ja pääset tiluttamaan Dragonforcea. Tästä ei kitarapeli parane!
Ja tällaisen hehkutuksen jälkeen ei auta muu, kuin aloittaa jälleen kerran Let's Play sarja kyseessä olevasta pelistä Youtube-kanavallani. GH3:n pelaamista on muutama katsoja jo kovasti odottanutkin, joten toivottavasti maistuu. Ja ei muuta kuin niitä personal bestejä pöytään!
