Olen ollut suuri fantasiakirjallisuuden ystävä koko elämäni ajan. Tolkien-tyylinen korkea fantasia, toivottomat dystopiakronikat, avruusseikkailut ja yliluonnolliset kauhukirjat ovat maistuneet aina ja erityisesti lukioaikana ahmin lähes romaanin viikkotahtia. Fanitus alkoi lapsuudessa kummitätini ansiosta, sillä hänellä oli tapana antaa kyläilyjensä aikana lahjaksi aina jokin kirja, yleensä juuri fantasiaa. Merkkitapauksina voidaan mainita aito alkuperäinen Taru sormusten herrasta (jonka lukemiseen meni ensimmäisellä kerralla vaatimattomat kymmenen vuotta. Luin seikkailun lopputekstit juuri sopivasti ennen ensimmäistä Jacksonin filmatisointia!), sekä Velhovuoren aarre.
Taistelupeli 1: Velhovuoren aarre yhdisti ennennäkemättömällä tavalla kaksi suosikkiani, fantasiakirjallisuuden ja lautapelit. Yksinäisen sankarin saikkailutarina vihamielisen velhon hallitseman vuoren uumenissa etenee täysin lukijan tekemien valintojen mukaan ja luolastoista ilmestyviä hirmuja vastaan mitellään noppien avustuksella. Alussa heitetään kunto-, taito- ja onnipisteistä niin ikään arpakuutioilla ja näillä on sitten pärjättävä, kunnes voittaa velhon ja nappaa aarteen, tai menehtyy vihollisen/ansan surmaamana. Aloitin Velhovuoren aarteen aikoinaan varmaan kymmeniä kertoja, mutten koskaan onnistunut päihittämään sitä reilusti. Lopulta tarpeeksi taisteluita hävittyäni ja epäreiluja äkkikuolemia koettuani lukaisin koko kirjan suoraan alusta loppuun sekavassa järjestyksessä solmien samalla eri juonilankoja toisiinsa. Vähän vanhemmalla iällä yritin uudestaan piirtäen samalla karttaa, mutta yhä reilu Velhovuoren valloitus jäi saavuttamatta.
Yläasteaikana löysin kotikuntani kirjastosta kaksi muuta Taistelupeliä, Avaruuden vangit ja Varkaiden kaupunki. Kumpaakin yritin läpäistä lähes yhtä suurella innolla, mutta ne sisälsivät, jos mahdollista, vielä sekavammat reitit ja epäreilummat äkkikuolemat. Sanomattakin selvää, että seikkailut jäivät jälleen kerran kesken. Näiden kirjojen ansiosta heräsin kuitenkin huomaamaan, että Taistelupelejä oli julkaistu suomeksi kokonaista viisi kappaletta. Tätä kirjoittaessa en ole harmikseni saanut kokeilla vielä kertaakaan osia kaksi ja kolme, Mustan tornin valtiasta ja Kauhujen metsää.
Seuraava kosketukseni Taistelupeleihin oli internetaikana, kun vihdoin ja viimein sain tietää hakukoneiden avulla, että alkuperäinen kirjasarja oli nimeltään Fighting Fantasy ja sen olivat luoneet Games Workshopin perustajat Ian Livingstone ja Steve Jackson. Tässä vaiheessa videopelit olivat jo kuitenkin saavuttaneet elämässäni painettua sanaa suuremman suosion, enkä viitsinyt selvittää asiaa enempää. Vasta viimeisen viiden vuoden aikana heräsin huomaamaan, että Fighting Fantasy-sarjasta on tehty myös konsolikäännöksiä. PS1:n Tomb Raideria muistuttava 3rd person seikkailu Deathtrap Dungeon ja Nintendo DS:n The Warlock of the Firetop Mountain pohjautuvat kumpikin samannimisiin kirjoihin. Molemmat ovat yhä testaamatta, vaikka ensiksi mainittu löytyy jopa hyllystä.
Kun Pelit-lehti 10/2016 kolahti postiluukkuun, aihe nousi jälleen pinnalle. Luin hyvällä halulla, kun Manzos selvitti Fighting Fantasy-ilmiön taustaa ja esitteli sen pohjalta valmistettuja pelejä. Erityisesti kiinnostukseni herätti maininta Tin Man Gamesin Kickstarterin avustuksella kehittämästä modernista The Warlock of Firetop Mountainista, joka siis on juurikin lapsuuteni Velhovuoren aarre Taistelupeli. Pienen etsinnän jälkeen huomasin teoksen olevan jo saatavilla Steamista ja ennen kuin huomasinkaan, melko suolainen 19,90€ oli hävinnyt luottokortiltani ja astuin enimmäistä kertaa vuosikausiin Velhovuoren uumeniin.
Kokemus oli nostalgiasyistä allekirjoittaneelle todennäköisesti huomattavasti ruusuisempi, kuin monelle muulle, sen verran uskollisesti Velhovuori on käännetty videopeliksi. Lähes jokainen tekstipätkä, vihollinen, taistelu ja erikoisesine on suoraan alkuperäisteoksesta ja ne vähät muutokset, mitä on tehty, on tehty hyvällä maulla. Haastettakaan ei ole unohdettu, vaikka jokaisella yrityksellä on mukana kolme henkiinherätyskiveä. Vasta viidennellä sankarilla pääsin kohtaamaan itse Velho Zagorin ja lopulta nappaamaan hänen aarteensa. Ympyrä sulkeutui vihdoinkin yli kahdenkymmen vuoden jälkeen!
Tästä kokemuksesta voimaantuneena en voi olla levittämättä Fighting Fantasyn ilosanomaa myös Pelit.fi-lukijoille, että Youtube-kanavani katsojille. Siksipä kuvasin vielä kiellon päälle yhden läpäisyn The Warlock of Firetop Mountainia. Kertokaa ihmeessä kommenteissa, mitä mieltä olette ko. pelistä ja yleensä Fighting Fantasy-sarjasta!
