Jänö-Jussi & The Boys

Jazz the Jackrabbit 2

On jotenkin oireellista, että lukuisten 3D-räiskintöjen ja Tomb Raider -halukkien jälkeen perinteinen kaksiulotteinen tasohyppely tuntuu hetken aikaa tuoreelta. Mutta kuinka pitkälle vanhoin maustein pärjää? Alkaako pompiskelu maistua lopulta puulta?

Aluksi Jazz the Jackrabbit vakuuttaa. Hyvät kontrollit tempaavat mukaansa ja eteneminen on rentoa ja harmitonta, muttei silti liian helppoa. Pelattavuus on siis hyvin tasapainossa.

Ennen pitkää väkivahvat deja vu'n leimahdukset alkavat kuitenkin haitata keskittymistä. Lähes kaikki eteentuleva tuntuu tutulta, eikä yllätyksillä herkutella. Suurin osa ideoista on suodatettu edeltäjästä, osa muista klassikkopompiskeluista. Toki muistumat voi aina kuitata kunnianosoituksiksi, mutta tuolloin pitäisi pistää esikuviaan paremmaksi. Muutoin luu alkaa tuntua liiaksi kalutulta. Esimerkiksi Sonicista tuttu kuulapallotteluosuus häviää originaalille kirkkaasti.

Jazz makes some Spaz

Jazz-jäniksen lisäksi mukana menossa on tällä kertaa Jazzin sekopääveli Spaz. Hahmonvalinta ei liiemmin vaikuta itse peliin, mutta tuo toki ripauksen tuoreutta ruututapahtumiin. Spazzin erikoisuus on tuplahyppy, jonka avulla korkeammat kunnaat tulevat jänönkäpälien ulottuville.

Jazziakaan ei ole unohdettu kykyjen uusjaossa: korvat tuhdissa tanassa Jazz voi leikkiä hetkisen helikopteria. Nämäkin kujeet ovat tuttuja muista tasohyppelyistä, uusien ideoiden keksiminen kuluneeseen genreen ei ole tunnetusti helppoa.

Juonenkiemuroita on ohjevihkoseen joku jaksanut riipustaa, mutta itse pelin kannalta ne eivät ole oleellisia. Hengissä pysyminen, lisäelämien keräily ja kentästä toiseen eteneminen ovat pelin postmoderni sanoma.

Kaksin aina kauhiampi

Nettimoninpeluu on pakko tunkea jokikiseen peliin. Moiselta ei ole säästynyt Jazz the Jackrabbit 2:kaan. Moninpelikoitoksiin pääsy on kuitenkin tällä kertaa tehty juuri niin helpoksi kuin sen pitääkin olla. Alkuvalikosta valitaan moninpeli ja sen alta internet-vaihtoehto. Saman tien ruudulle rävähtävät pelivalmiit palvelimet ja deathmatch tai lipunryöstö voi hetikohta alkaa. Pelin mukana tulevalla editorilla mahdollisesti tehdyt uusiokentät latautuvat nekin samantien kotikoneeseen.

Valitettavasti nettiviiveet vievät ison palan peli-ilosta, vaikka versiopäivityksellä tapahtumiin saakin hitusen lisää jouhevuutta. Kaiken lisäksi isompaa vipinää ei tätä kirjoitettaessa palvelimilla vielä ollut. Vähälukuiset pelaajatkin keskittyivät lähinnä irccityyppiseen hyvää päivää kirvesvartta -lepertelyyn.

Moninpeluu onnistuu myös ypöyksinäisellä tyystin verkottomalla perus-PC:llä. Tarjolla on kaksintaiston lisäksi myös yhteispeluun iloon viekoitteleva coin-op-vaihtoehto. Tuolloin ruutu jakautuu tietty kahtia ja pahan Devanin suunnitelmat on yritettävä estää yhdessä.

Kaikki mausteet kiitos (muttei mitään uusia)

Jazz the Jackrabbit on värikäs, rento ja nautittava pompiskelu. Naftaliininkatkusta huolimatta se pitää otteessaan poikkeuksellisen hyvin. Rätväkkä ruudunpäivitys ja selkeä sarjakuvagrafiikka sopivat tunnelmaan hyvin. Päällekkäin vierittyviä (parallaksi-)taustoja olisi voinut jopa riisua kerroksen pari syvyysvaikutelman ihmeemmin kärsimättä. Musiikki on valitettavan mitäänsanomaton kokoelma sekalaista naputusta ja nakutusta, joka ei jää mieleen.

Jazz The Jackrabbit toisesta ei ole kestohitiksi, ei vaikka internet pursuaisi ilmaisia lisäkenttiä ja palvelimet pullistelisivat himokkaasta peliseurasta. Se ei myöskään missään vaiheessa innosta hurraa-huutoihin, mutta eipä se liene ollut pelintekijöiden tavoitekaan. Kelpo kierrätyksestähän tässä vain loppujen lopuksi on kyse.

77 Jazz the Jackrabbit todistaa, että vanhoilla kujeilla pärjää pitkälle. + Hyvää • Pelattavuus. • Sutjakkuus. • Hauska. • Näppärä tallennussysteemi. - Huonoa • Missä uudet ideat?

Epic www.epicgames.com www.jazzjackrabbit.com Versio: päivitetty 2.1 Windows 95 Minimi: P90, 16 Mt, 2xCD-ROM Suositus: 32 Mt Kiintolevy: 45 Mt Moninpeli: jaettu ruutu (2), internet TCP/IP (32 pelaajaa) Testattu: P200, 32 Mt, SB16, Matrox II, 4xCD-ROM