Mennävuosina pelejä ja tietokonepelejä erityisesti syytettiin kilvan väkivaltaisuudesta ja elävästä elämästä vieraantumisesta. Space Invadersin ja Pac Manin uskottiin nävertävän nuorison moraalista selkärankaa siinä missä rock-musiikin tai nykytaiteenkin. Vaan kuinkas sitten kävikään?
Vilkaiskaapa mitä tahansa tämän lehden pelimainosta. Kymmenien, jopa satojen pelien valikoimista löytyy parhaimmillaankin vain muutama perinteinen toimintapeli. Verratkaa tulosta esimerkiksi vanhaan kunnon Pelit 1987 -kirjan sisällysluetteloon. Mitä ihmeen kummajaisia olivat esimerkiksi "sokkelo- ja tasopelit" tai tuolloin niin suositut "ampumapelit"? Myös mennävuosien pelimainokset kertovat samaa tarinaa.
Pelien suunnittelijat ovat mitä ilmeisimmin ottaneet saamansa kritiikin itseensä. Nykyiset valikoimat pursuavat tervehenkisiä urheilupelejä sekä ihan oikeasti aivoja rassaavia strategia- ja seikkailupelejä. Lähimmäs edes jonkinmoista väkivaltaa pääsee Wing Commanderin ja Falconin kaltaisissa simuissa, mutta nehän ovatkin Yhdysvaltain presidentin ja USAF:n erikoissuojeluksessa.
Silkka viihde, tietokonepelien Dallasit ja Twin Peaksit loistavat poissaolollaan.
Viides valtiomahti jyrää
Amerikkalaisten keski-ikäisten kukkahattutätien ohella pelien sisältöön ovat vaikuttaneet myös muut tahot. Jotkut heistä jopa pelaavat joskus.
Vaikka näin Pelit-lehteä lukiessa ei siltä välttämättä tunnu, tietokonelehtien toimittajilla, erityisesti peliarvostelijoilla, on yllättävän paljon valtaa. Pelien suunnittelijat tietävät, että jos heidän tuotteensa saa alan lehdissä huonot arvostelut, se ei käy kaupaksi.
Pelit suunnitellaan siis arvostelijoiden eikä suinkaan pelaajien maun mukaan. Käykää vaikka seuraamassa modernia teatteria tai vierailkaa jossakin nykymusiikin konsertissa, niin huomaatte miten maailma toimii.
Kriitikoiden ohella pelien sisältöön vaikuttavat, yllättävää sinänsä, peliohjelmoijat itse. He haluavat tietysti tehdä pelejä, joista itse pitävät. Mutta vastaako ohjelmoijien ja arvostelijoiden maku pelaajien makua? Rohkenen epäillä.
Nopea vilkaisu kollegoihin ja uran varrella haastateltuihin ohjelmoijiin kertoo, että pelit tehdään kaksi-kolmekymppisten koulutettujen uroiden tarpeisiin. Pelaajien ikähaitari heiluu puolestaan kymmenen ja kuudenkymmenen välillä, koulutusta eli ei, eikä pelihimo katso sukupuolta.
Älkää siis kuvitelkokaan itse päättävänne, millaisia pelejä pelaatte!
Palaute oikeaan osoitteeseen
Mutta miten kertoa peliohjelmoijille, millaisia pelejä pelaajat haluavat koneissaan pyörittää? Eräs tapa on jo yleisessä käytössä. Pelit-lehden postilaatikko pullistelee kirjeitä, joissa pelaajat purkavat tunteitaan. Nämä mielenilmaukset luetaan huolella ja ne vaikuttavat lehden sisältöön ja sitä kautta välillisesti myös peleihin. Mutta moniko on lähettänyt noottinsa suoraan pääkallonpaikalle - päivän pilaajaksi tai pelastajaksi osoittautuneen pelin tekijöille?
Maailmalla asiakkailta tuleviin haukkuihin suhtaudutaan toisin kuin täällä Koto-Suomessa. Jos meillä erehtyy sanomaan kauppiaalle, että nämä tomaatit ovat mätiä, saa mädän tomaatin päin näköään. Avoimilla markkinoilla moiseen ei ole varaa. Eräskin amerikkalainen johtaja ylpeilee viettävänsä päivittäin tunnin asiakkaiden valituksia lukien. Suurin osa hänen yrityksensä uusista tuoteideoista syntyy nimenomaan asiakkailta saadun palautteen pohjalta.
Valituksia tulee aina. Jotkut ottavat niistä opikseen - jotkut eivät. Esimerkiksi Kolmostelevisio osoittaa uskomatonta sitkeyttä yrittäessään yhä uudelleen pudottaa Star Trek the Next Generationin pois ohjelmistostaan. Vain saadakseen niskaansa vihaisten katsojien kirjeiden ryöpyn.
Ekopelit muovaavat asenteita
Paitsi vanhat perinteiset asenteet, myös arvojen muutos näkyy tietokonepeleissä siinä missä muussakin kulttuurissa. Kun vielä 80-luvulla vihulaislaivueet höökivät ulkoavaruudesta tai rautaesiripun takaa, herran vuonna 1992 possautetaan ydinohjuksella ympäristöä raiskaavan naapurin teollisuus pois pelistä. Delfiinit hyppäävät yhä useamman pelilaatikon kannessa.
Kuten sanottu, pelejä tekevät ja niiden kohteena ovat alle kolmekymppiset. Ei siis ihme, että huoli yhteisen ympäristömme suoritustilasta näkyy yhä useamman pelin juonen juonteissa. Mutta toisen maailmansodan uhkakuviin juuttunut vanhuspolvi kieltäytyy allekirjoittamasta lepsuintakaan ympäristösopimusta.
Toivoa kuitenkin on, jos varttumassa oleva pelaajasukupolvi ehtii tarttua vahvaan vallan kahvaan ennen lopullista tuhoa. He (te) ovat oppineet Balance of the Planetista, että tilanne on vakava, muttei välttämättä toivoton. Kunhan jotain tehdään nyt eikä kolmaskymmenesensimmäinen päivä. SimEarth on näyttänyt, että tätä menoa ihminen katoaa maapallon pinnalta, ja tilalle nousee jokin rotan ja torakan risteytys. Global Effect on puolestaan todistanut, etteivät pelkät julkilausumat riitä. Joskus on oltava rohkeutta iskeä jopa asein ympäristöstä piittaamattomien yritysten ja valtioiden kimppuun.
Vaan miksi varoittaa nomenklatuuria kertomalla, mitä on tekeillä. Huomatkoon asian itse, jahka on jo liian myöhäistä tehdä milleen mitään.
Japanilaista osta maista
Suomenkielinen sarjakuvatarjonta on kohentunut viime vuosina huomattavasti, mutta suomennosten joukkoon on siitä huolimatta jäänyt katanan mentävä aukko.
Sarjakuvien maailmassa on kolme suurvaltaa. Yhdysvallat supersankareineen ja britti-lainoineen, Ranskan-Belgian akseli Hergeineen, Franquineineen ja Moebiukseineen - sekä Japani.
Japanissa kulutetaan enemmän sarjakuvaa kuin missään muualla maailmassa. Sitä piirretään kaikenikäisille ja -laisille lukijoille. Satojen miljoonien varakkaiden ihmisten kielialueella kannattaa piirtää tarinoita niin 10-vuotiaille hevostytöille kuin keski-ikäisille pornoeläimillekin.
Muutaman huonosti valitun esimerkin nimissä japanilaiseen sarjakuvaan on kuitenkin isketty samurai-väkivallan ja teinipornon leima, ja tämä on pelottanut länsimaisia kustantajia. Suomessakin on nähty vain sinänsä erinomainen Poika Hiroshimasta. Lisäksi japanilaisen sarjakuvan kääntäminen on tavallista työläämpää, sillä japaninkieliset kirjoitusmerkit on usein nivottu kuvien osaksi. Myös sivujen suunnat joudutaan monasti kääntämään peilikuvikseen. Japanilaiset lukevat kirjansa oikealta vasemmalle, ja kun sikäläinen sarjakuva käännetään etenemään meikäläisittäin vasemmalta oikealle, sivujen sommitelmat menevät täysin sekaisin.
Viime vuosina japanilaista sarjakuvaa on kuitenkin alettu vähitellen kääntää englanniksi. Tällä rintamalla on kunnostautunut erityisesti Viz Comics. Sen valikoimiin ovat perinteisten avaruusoopperoiden ohella kuuluneet sellaiset Ryoichi Ikegamin eri kirjoittajille piirtämät herkut kuin Mai the Psychic Girl, Crying Freeman sekä Sanctuary.
Ikegamin töiden menestyminen Amerikoissa on varsin yllättävää. Sarjakuvat ovat paljon pidempiä kuin keskivertojen voi kuvitella suosiolla lukevan, juonenkulut vaativat aivotyötä, ja etenkin Sanctuaryn ymmärtämiseksi on tunnettava Japanin sisäpolitiikan kiemuroita.
Mai the Psychic Girl kertoo yli 700 sivulla 14-vuotiaasta tytöstä, joka on perinyt äidiltään huomattavat parapsykologiset voimat, sekä siitä miten hän kasvaa näiden voimien mukanaan tuomaan vastuuseen. Crying Freeman on puolestaan hypnoottisesti
ehdollistettu salamurhaaja, joka itkee surmattuaan uhrinsa.
Vasta ilmestymisensä aloittanut Sanctuary on realistinen tarina kahdesta nuoresta japanilaisesta miehestä, jotka ovat kyllästyneet seniilien ukkojen johtoon maassaan. Toinen ryhtyy poliitikoksi tavoitteenaan päästä pääministeriksi alle 40-vuotiaana. Toinen liittyy japanilaiseen mafiaan, yakuzaan, järjestääkseen ystävänsä tarvitseman taustatuen ja rahoituksen. Miksei elävässä elämässä koskaan tapahdu mitään tällaista.
Muita mainitsemisen arvoisia englanniksi julkaistuja japanilaisia sarjakuvia ovat Koiken ja Kojiman klassinen samuraitarina Lone Wolf and the Cub, Dark Horsen kustantama Johji Manaben tyylikäs avaruusooppera Outlanders sekä tietysti Katsuhiro Otomon Akira, jonka taustalla vaikuttaa Tokiossa joulukuun kuudentena 1992 räjähtäneen ydinpommin käynnistämä kolmas maailmanpalo. Itse sarja sijoittuu paukun jäljiltä uudelleenrakennettuun Neo-Tokioon.
Lehtinä tässä mainittuja sarjakuvia ei enää tahdo löytyä, mutta kokoelmia voi yrittää kysellä hyvin varustetuista sarjakuvaliikkeistä. Onnea metsästykseen.
