DM ilmoittaa: lauma öklöttävän hyviä paladiineja kello kolmessa! Vilkaisen perässäni raahustavaa epäkuollutta joukkoa ja lausun lyhyen manauksen, joka ohjaa sen törmäyskurssille vihollisen kanssa. Luurangoista olikin jo aika päästä eroon, ne herättävät liikaa huomiota. Sen sijaan takarivistä siellä täällä pilkottavat palavat silmät eivät lupaa noille kirotuille paladiineille mitään hyvää. Ehkä joku jää jopa niin ehjäksi, että saan laajennettua hiljakseen lahoavaa armeijaani...
Edellisestä poiketen rooli- ja tietokonepelit ovat yleensä masentavan kirkasotsaista puuhaa. Seikkailu toisensa jälkeen pelaajat asetetaan "Kaikkea Hyvää Kaikille ry:n" viimeisen toivonkipinän kenkiin, tehtävänään tehdä muhennosta pahoista pojista ja tytöistä, jotka ainoastaan yrittävät ajaa ihan pikkuisen omaa etuaan. Aina ei käteen jää edes saalista, sillä löydetyt kalleudet jaetaan hirviöistä kärsineelle paikalliselle asujaimistolle.
Parents Against D&D
Tätä taustaa vasten on vaikea ymmärtää sitä hälyä, jonka roolipelit ovat keksimisestään lähtien aiheuttaneet. Ensi alkuun roolipelien väitettiin tekevän pelaajansa hulluiksi, sillä pelipersoonien uskottiin syrjäyttävän pelaajien omat aatokset. Aiheesta tehtiin nimittäin elokuva, ja Amerikoissa kaikki, mikä pääsee valkokankaalle, on totta. Suomessa sanaa on levittänyt televisio, joka on esittänyt filmin peräti kahteen otteeseen. Ei sillä, etteikö Suomen loskasäistä olisi joskus mukava paeta hieman maagisempiin maisemiin, mutta jos silmien avaaminen ei riitä todellisuuden todentamiseen, ei vika ole pelissä vaan korvien välissä.
Viime aikoina tilanne on kuitenkin kääntynyt entistäkin hullummaksi, sillä tätä nykyä roolipelit sekä niiden kyllästymiseen asti "lawful good" -pelaajat yhdistetään saatananpalvontaan. Kaikki sai alkunsa, kun joukko amerikkalaisia vanhempia vilkaisi jälkikasvunsa roolipelikirjoja ja löysi kauhukseen demoneita sun muita öhkömönkiäisiä. Suurin osa tekstistä oli asiaa tuntemattomille tietysti täyttä hepreaa, jonka mielikuvitus tulkitsi loitsuiksi ja manauksiksi.
Shokeeratut vanhemmat perustivat oitis painostusryhmän nimeltä Parents Against D&D, jonka suurimpia saavutuksia tähän mennessä on demonien ja "epä"jumalten katoaminen Advanced Dungeons & Dragonsin säännöistä.
Drugs and Dungeons and Dragons
Julkisuudessa käyty keskustelu on johtanut siihen, että kun rapakon takana joku roolipelaaja tekee henkirikoksen, kyseessä on oitis saatananpalvontaan liittyvä rituaalimurha. Kun esimerkiksi erään sheriffin poika murhattiin Michiganissa, paikallinen TV3 nimesi pääepäillyksi D&D-porukan, sillä "Dungeons & Dragons on metsästäjien ja saalistajien peli, jota usein pelataan myös elävässä elämässä". Jutun otsikkona oli: "Murder in West Michigan: Drugs and Dungeons and Dragons" eli vapaasti suomennettuna "Murha Länsi-Michiganissa: Huumeita ja roolipelejä".
Ilmiö on tuttu myös meille suomalaisille. Jos joku viisi vuotta sitten muutaman kerran nyrkkeillyt portsari vetää asiakasta turpiin, iltapäivälehdet kirjoittavat: "Nyrkkeilijä hakkasi asiakkaansa" tai jotain muuta yhtä asiaankuuluvaa.
Esimerkiksi Päivä Osakeyhtiön kustantaman Suomen Viikkolehden kuukausilehden Todistuksen maaliskuun numeron mukaan kaikkein pahimpia ovat kuitenkin roolipelikerhojen vetäjät, jotka harrastavat saatananpalvontaa. Heidän tehtävänään on vietellä nuoria viattomia ihmisiä tämän pirullisen pelin pariin. Väitteitään lehti perustelee muun muassa sillä, että "demonivoimat" ovat alkaneet riehua roolipelaajien kodeissa paiskoen esineitä ympäriinsä, sillä "Dungeons & Dragons opettaa suoraan okkultismiin". Tätäkin juttua lukee ilmeisesti varsin moni varsin hämmästynyt "saatananpalvoja". Vilkaiskaapa peiliin, jos vaikka sarvet olisivat alkaneet kasvaa.
Kaiken kaikkiaan näiden aatosten esittäjät kuuluvat samaan kastiin kuin eräs amerikkalainen naisihminen, joka taannoin haastoi valtion oikeuteen saadakseen fantasiakirjallisuuden pois kouluista. Hänen perustelunaan oli, että mielikuvituksen käyttöä vaativat fantasiakirjat opettavat lapsia ja nuoria ajattelemaan!
Ei parane kuitenkaan unohtaa, että pienen joukkohysterian voimin on ajettu hullumpiakin asioita lävitse, eli pelataan ja luetaan kun vielä voidaan. FBI on jo takavarikoinut yhden pelifirman omaisuuden. Syynä oli, että firman julkaiseman cyberpunk-roolipelin säännöissä annettiin viranomaisten mielestä liian hyvä kuvaus tietojärjestelmiin murtautumisesta.
Kalmaisevaa laatusarjakuvaa
Siinä missä Suomen sarjakuvamarkkinat ovat viime vuosina avautuneet laadukkaille albumeille, lehdet ovat pysyneet embo-sarjassa. Ainoa poikkeus on Semicin julkaisema Kalma, joka tarjoilee lukijoilleen amerikkalaisen DC Comicsin parhaimmistoa. Kalman lukijat ovat voineet jo runsaan vuoden ajan nauttia esimerkiksi sellaisista herkuista kuin Neil Gaimanin Sandman, Alan Mooren Swamp Thing (Rämeen olento) ja Jamie Delanon Hellblazer. Jopa käännökset ovat olleet ihan kelvollisia. Ainoa merkittävä puute on tekstaus, jota ei ole. Ladottuja puhekuplia ei kukaan itseään kunnioittava sarjakuvan ystävä saa sulattaa.
Sandman on DC:n eli Kalman paras sarja. Sandmanhan on englantilaisittain Nukkumatti, mutta Gaiman tuo meidän eteemme mustiin verhoutuneen unien herran, jonka silmien takana palaa ikiaikaisen kylmä tuli. Jotain tyypin luonteenlaadusta kertonee sekin, että hänen isosiskonsa tottelee nimeä Kuolema ja kantaa kaulassaan elämän symbolia.
Tähän mennessä Kalma on ehtinyt käydä lävitse ensimmäisen Sandman-kokonaisuuden Preludes and Nocturnes eli seuraavassa numerossa on kenties kaikkien aikojen paras Sandman-tarina The Sound of Her Wings (Kuolema kulkee suvussa). Sitten on vuorossa The Doll's House, joka sisältää muun muassa unohtumattoman joukkomurhaaja-konventtiin sijoittuvan jakson. Eräs painajainen on nimittäin päässyt karkuun...
Swamp Thing on puolestaan eräänlainen maaelementaali nykypäivän maailmassa. Äiti Maalla on ollut tapana luoda itselleen puolustaja aina kun hän on tuntenut itsensä uhatuksi, eikä aika voisi olla parempi uuden suojelijan syntymälle. Onneksi Semic on sivuuttanut alkuperäisen Swamp Thingin alkujaksot, jotka keskittyvät otuksen syntyperän selvittämiseen. Swamp Thing on parhaimmillaan vasta päästyään sinuiksi itsensä kanssa, ja jatkossa on luvassa esimerkiksi kovan luokan ympäristösarjakuvaa, joka vetää vertoja pahimmallekin kauhulle.
Nuhjuiseen ulsteriin, parransänkeen ja sätkään sonnustautuva John Constantine eli Hellblazer on 80-luvun Englannissa asuva velho, joka on ihan pikkuisen rappiolla. Tämä ei ole mikään ihme, sillä yrittäessään suojella itseään ja ihmiskuntaa sekä Taivaan että Helvetin juonilta, hän on joutunut myymään paloja sielustaan vähän sinne sun tänne, osan useampaankin otteeseen. Siinä sivussa ovat osansa saaneet niin ystävät kuin vihollisetkin, ja on todella vaikea sanoa, kumpien osa on ollut pahempi.
Hellblazerissa on parasta sen uskottavuus. John Constantine on aito ihminen, joka vain omaa keinot tiettyjen asioiden hoitamiseen. Hänen ei tarvitse pitää siitä, mutta minkäs teet, kun Saatana kolkuttaa ovelle ja saapuu noutamaan vastakuolleen ystäväsi sielua. Jotain on yksinkertaisesti pakko tehdä, esimerkiksi juottaa vieraalle tuopillinen pyhää vettä oluena... Jotensakin ainakin meikäläisen rotumuistista tuntuu täysin luonnolliselta, että arkitodellisuuden alla asuu jotain paljon vanhempaa ja vaarallisempaa, että rationaalinen maailmankuvamme on vain meidän oman mielenterveytemme turvaksi luomamme kupla, jo
ka voi puhjeta minä hetkenä hyvänsä.
Wexteenin 10 parasta tieteis- ja fantasialeffaa:
Star Trek IV: Nimoyn pienellä budjetilla toteuttama namupala. ST-sarjan paras.
Terminator: Siis se alkuperäinen, ajalta jolloin Arnold oli parhaimmillaan.
Conan Barbaari: Artturi Mustaniska edelleen - ei Conania saa näytellä.
Orjattaresi: Katso elokuva, lue kirja, mieti ja peljästy.
Blade Runner: Jos tästä elokuvasta ei pidä, vika ei ole filmissä.
Tappajatomaattien hyökkäys: Ö-sarjan kulttielokuva vailla vertaa, boing boing boing...
Alien: Ripley on niiiiin ihana.
2001: Minkäs teet, kaikkien aikojen realistisin tieteiselokuva on eräs vanhimmista...
Barbarella: Nimi kertonee kaiken oleellisen. Nami!
