Assassin's Creed Rogue - Konnankoukkuja kaikille

 

Ruotsinlaivalla on aina kivaa.

Irlantilainen töpeksii salamurhan, sivullisia kuolee ja irkku vaihtaa vastapuolen leiriin. Onko Rogue poliittinen trilleri Pohjois-Irlannista? Pahus, ei.

Rogue ja Unity, enää ei Assassin's Creed -parkaa lypsetä yhden pelin vuosivauhtia. Tänä jouluna niitä julkaistiin kaksi, ja vielä ihan samaan aikaan!

Siihen on kyllä syykin. Kun Unity keskittyy uusiin konsoleihin ja Ranskan vallankumoukseen, on Rogue sarjan Amerikka-trilogian päätös, joka sijoittuu kronologisesti osien kolme ja neljä väliin. Se ilmestyy vain vanhoille konsoleille, joskin pc-versio seuraa jossain vaiheessa ensi vuotta, ja sanokaa minun sanoneen, että kyllä se nextgen-käännöskin varmasti julkaistaan.

Vaikka Rogue päättää trilogian, Ubisoftin markkinointikoneisto on keskittynyt pelkkään Unityn rummuttamiseen. Hölmöä, sillä Rogue on oiva manttelinperijä, joka sisältää onnistuneesti kahden aiemman Ass Creedin muistettavimmat puolet: siinä purjehditaan yhtä paljon kuin nelosessa ja sen päähenkilö on yhtä kuolettavan tylsä kuin kolmosessa.

 

Kelmien kerho

Assassin's Creedillä on aina kaksi päähahmoa: ensimmäinen on se perinteinen protagonisti, hahmo, jonka näkökulmasta pelin tapahtumia seurataan. Se toinen, jopa tärkeämpi, on pelin tapahtumapaikka ja -aika. Kunhan edes toinen päähahmo on mielekäs, on Creed selkeästi keskivertoviihdetuotetta kiinnostavampi, sillä sarjan peruspelimekaniikka on toiminut alusta asti. Parhaissa, kuten kakkosessa ja nelosessa, molemmat ovat täysosumia.

Roguen protagonisti on Shay Cormack, assassiini, joka pelin aikana kääntää viittansa ja loikkaa temppeliherrojen leiriin. Motiivina on metsään mennyt assassiinitehtävä, jossa syntyi turhan monta sivullista uhria.

Periaatteessa ymmärrän Shayn motiivin, mutta sitä on vaikea sympata, koska Shay on hahmona paperinohut. Edwardit ja Eziot olivat uskottavia ja kiinnostavia hahmoja, koska heillä oli menneisyys, omat mielipiteensä, motiivinsa, arvonsa ja persoonallisuutensa. Shayn pääluonteenpiirre on irlantilaisaksentti.

Loikkaamisen pitäisi olla sarjan historian perusteella merkittävä tapahtuma, sillä vuosisatoja kestänyt salainen sota ja vuosikausia kestänyt pelisarja on iskostanut niin tiukan hyvis-pahis-asetelman assassiinien ja temppeliherrojen välille. Kun Shay viimein hylkäsi salamurhaajakollegansa, mielessäni ei raivonnut toivomani tunnemyrsky. Assassiinilogon vaihtuessa temppeliherraristiin, mielessäni pyöri vain ajatus, että vihdoin se pelin oikea osuus alkaa!

New York ei koskaan muutu.

Vetinen hauta

Okei, Roguen protagonisti ei ole sarjan parhaimmasta päästä, mutta hyvällä peliympäristöllä voittaa jo paljon. Vaikka seitsenvuotisen sodan aikainen Pohjois-Amerikka ei juuri eroa kolmosesta tutusta vapaussodan aikaisesta Pohjois-Amerikasta, on tuttua huttua vain New Yorkin verran.

Koska Black Flagin purjehdus oli siististi coolia, on sitä myös Roguessa. Cormackin laiva Morrigan on matalampi kuin Edward Kenwayn Jackdaw, joten siltä luonnistuu myös jokipurjehdus. Toinen purjehdusalueista onkin Hudson-joen laakso lukuisine sivujokineen ja pikkukylineen Albanysta Sleepy Hollowiin.

Se mielenkiintoisempi purjehdusmaasto on pohjoisen Atlantin jäävuorten reunustama valtameri. Ehkä se on suomalainen vereni, mutta purjehtiminen revontulien täyttämän yötaivaan alla on niin ainutlaatuinen kokemus, että se saa kylmän meripuhurin väreet tuntumaan kotisohvalla asti. Tai sitten ikkunasta vetää.

Olin skeptinen Roguen pelimaailmaa kohtaan. Pelkäsin liikaa toistoa kolmosesta ja ettei pohjoisemmat meret houkuttelisi pyörittämään ruoria niin kuin nelosen kirkas Karibia, mutta toisin kävi. Ison purjelaivan ohjastaminen, kauppalaivojen ryöstely ja linnoitusten valloittaminen on edelleen niin maittavaa puuhaa, ettei edes Roguen kolmeen palaan jaettu pelimaailma onnistu sitä pilaamaan.

Meritaistelut ovat uudistuneet vain vähän. Morriganin aseistuksesta pienet sivutykit ovat vaihtuneet nopeampiin ja perästä tiputettavat räjähdetynnyrit palaviin öljyläiskiin, muuten taistelut ovat samanlaista kaartelua kuin viimeksikin. Isoin uudistus ruudinkatkuisessa merisodankäynnissä on, että tällä kertaa vihollislaivat voivat jyrätä Morriganin kylkeen ja aloittaa Morriganin valtaamisen, jolloin Shay miehistöineen joutuu puolustuskannalle.

 

Assasassiini kiipes langalle

Vaan mitä se kertoo Assassin's Creed -sarjasta, että en hehkuta sarjan perinteistä pelimekaniikkaa, vaan lähinnä sivutuotteena syntynyttä purjehtimista? Kiipeilyt, taistelut, hiipimiset ja salamurhaamiset toimivat yhtä hyvin kuin ennenkin, mutta ne on kaikki nähty jo liian monta kertaa. Sitä ei auta Shayn aseistukseen kuuluva typerä ja täysin ylitehokas kranaatinheitin. Jos berserkkinuolet olivat takuuvarmoja hiiviskelyalueen tyhjentäjiä Black Flagissa, ovat berserkkikranaatit sitä samaa potenssiin kymmenen Roguessa.

Temppeliherrastelu ei juuri assasroinnista eroa, mutta se johtunee Cormackin herran koulutustaustasta. Niin sitä vaan kiivetään tönöjen katolle, hypitään heinäkasoihin ja tökitään pahaa-aavistamattomia kohteita kylkiluiden väliin ranneterillä. Hauskin eroavaisuus löytyy sivutehtävistä: kun assassiineilla oli vaihtoehtoisia murhakeikkoja, temppeliherra-Cormackin vaihtoehtopuhteet sisältävät arvokkaiden henkilöiden suojelemista assassiineilta.

Vaikka peruspelaaminen toimii, on sitä seitsemässä vuodessa nähty jo turhan paljon, joten kaipaisin jotain muuta. Pidän Black Flagin ja Roguen purjehdusosioista niin paljon, että toivon, että ensi vuoden jouluryminässä julkaistava Black Flag 2 toivottavasti keskittyy merirosvoilotteluun ilman Assassin's Creed -sarjan rasittavinta painolastia.

Kyllä, katson juuri sinua, tyhmä nykypäiväpelleily!

Temppeliherrat, nuo metsiemme iloiset veikot.

Konttori

Niin siinä käy aina. Juuri kun olen päässyt seikkailun makuun, repäistään minut takaisin nykypäiväsekoiluun ja pirstotaan kaikki immersio. Kuten laivailu, myös nykyaikaosiot ovat kuin Black Flagista. Eli siis pyöritään Abstergon konttoreilla, häkkäillään tietokoneita pelimaailmaa syventävien tiedonmurujen toivossa ja hengataan vesiautomaatin luona juoruamassa työkavereista. Eli suoritetaan pakolliset toimet mahdollisimman ripeästi ja syöksytään takaisin menneisyyden seikkailuihin.

Jotain mainitsemisen arvoista Roguen nykypäivämenosta kuitenkin löytyy. Kun Cormackin tiedosto vapauttaa viruksen Abstergon konttorille, saapuu kriisiä ratkaisemaan Otso Berg, Utin jääkärirykmentissä koulutettu suomalainen erikoisjoukkojen sotilas. Kuullaan pelissä yksi klassinen "Perkele!" -karjahduskin, tosin todella huonolla jenkkiaksentilla lausuttuna.

Roguella olisi hurjasti potentiaalia, mutta se on selkeästi välituote, luotu tyydyttämään vielä konsoliaan vaihtamattomien sekä Black Flagin seilaamiseen hurahtaneiden Assassin's Creed -fanien vieroitusoireet.

Vaikka Unityn bugisuudesta on netissä hurja haloo, on sitä vikaa myös Roguessa. Ei ollut kerta tai pari, kun Cormack bugasi eikä ottanut räystäistä kiinni. Kerran jäi tarinatehtävän juonitavoite täyttymättä, vaikka aivan varmasti tyhjensin koko alueen vihollisista. Eipä muuta kuin tehtävä uusiksi alusta.

Assassin's Creed Roguessa ei ole mitään osa-aluetta, mitä ei olisi tehty paremmin jossain aiemmassa Assassin's Creedissä, eikä pelkkä pohjoinen jäämeri tarjoa tarpeeksi nostaakseen peliä sarjan parempaan kastiin.

Jos Creed vuodessa jo tylsistyttää sarjan terää, kaksi peliä vuodessa saa sen jo murtumaan.

 

Juho Penttilä

 

Assassin's Creed Rogue

Ubisoft

Arvosteltu: PS3, Xbox 360

Tulossa: PC

Versio: Myynti

Moninpeli: Ei

Ikäraja: 18

 

Temppeliherrailu kuulostaa kiinnostavammalta kuin onkaan, kun Rogue paljastuu turhankin traditionaaliseksi Assassin's Creediksi.

77