Beholder - Kyylä

Beholder on mielikuvitusta kutkuttava tarina, joka yhdistää niin Brazil- ja 1984-elokuvat kuin Papers, please –pelin. Se on kertomus todellisuudesta, joka kerran oli ja voi taas olla.  

Carl Stein saa viimein työpaikan valtiolta. Tehtävänä on toimia vuokraisäntänä D-luokan asuntokompleksissa Krushvice 6:ssa. Työsuhde-etuna Carl saa oman kämpän samasta rakennuksesta, joten mukana matkaavat myös puoliso Anna, omaa elämäänsä aloitteleva poika Patrik ja tytär Martha.
Asuntojen remontointi ja vuokralaisten haaliminen tyhjiin huoneistoihin on todellisuudessa vain peitetoimi, sillä Carlin ja pelaajan päätehtävänä on vakoilla asukkaita ja raportoida kaikki asiat viranomaisille. Vainoharhainen diktatuurihallinto on kiinnostunut kaikesta mahdollisesta harrastuksista houkutuksiin.
Vaikka teoriassa taustatarina on dystopia, niin yhteydet Neuvostoliittoon, Itä-Saksaan ja kommunismin kaatumiseen ovat ilmeiset, samoin nettiajan kaikkea valvovaan robottisilmään. Kaikki on erehtymättömän valtakoneiston hallussa, hallinnassa, omistuksessa ja tiedossa. Kulissi alkaa jo pelin alussa rakoilla.

Asuntoihin voi mennä vain, kun asukkaat eivät ole paikalla. Pitää hetki odottaa ennen tupatarkastusta.

Synkkä yksinpuhelu

Beholder ei ole mikään hyvänmielen peli. Ei kestä kauan, kun Martha sairastuu eikä flunssa tunnu millään hellittävän. Lapsi on pakko viedä lääkärille, joka määrää kalliita lääkkeitä, mutta niistä ei tunnu olevan apua. Onneksi ykköskerrokseen muutti juuri tohtori Gvizdek, joka sanoo, etteivät kotimaiset lääkkeet auta tuberkuloosiin. Tarvitaan salakuljetettuja ulkomaisia yhdistelmälääkkeitä, joita tohtorilla kuulemma on. Hinta on kuitenkin kova.
Laitan kaiken aikani työhön ja raportoin asukkaiden pienimmätkin asiat virastoon, mistä napsahtaa tilille ilmiantopalkkio. Raadan ja raadan, mutta rahat eivät riitä, eikä Gvizdek suostu laskemaan palkkiotaan. Epätoivoissani tutkin tohtorin kämpän, mutta en löydä lääkkeitä.  Aika loppuu kesken ja rakas tyttäreni kuolee.
Seuraavana aamuna menen mustanpörssin kauppiaalle, ostan säästöilläni laittomia luksustuotteita ja piilotan ne tohtorin asuntoon. Ilmoitan tohtorin ”rikoksesta” viranomaisille, poliisi saapuu paikalle ja vie viattomuuttaan vannovan Gvizdekin, jota ei näy enää koskaan.

Kaamos mielessä

Beholderin tyyli on yhtä mustanpuhuva kuin pelin esittämä tarinakin, sillä ideana on leikkiä pelaajan moraalisella kompassilla, missä onnistutaan mainiosti. Vaikka pelimekaniikka on yksinkertaista keskustelua, paikkojen tutkimista, tavaran roudaamista ja raporttien laatimista, tarina taipuu yllättävän monivivahteiseksi.
Stein voi toimia byrokratian koneiston rattaana, vastavallankumouksellisena tai jopa keinotella. Jos ostaa laillisia omenoita, niiden hinta voi myöhemmin nousta, jos omenat julistetaan valtion oikusta laittomiksi. Ennen pitkään kaikki muuttuu kielletyksi, joten todennäköisyys on aika hyvä.  
Vuokralaisten kämpän tutkimisen lisäksi asukkaita tarkkaillaan ristikuulustelemalla muita asukkaita ja myös salaa asennetuilla valvontakameroilla. Kun jotain raskauttavaa löytyy, saa päättää, antaako asian olla, ilmoittaako siitä viranomaisille tai alkaako kiristää asukasta. Jokaisella ratkaisulla on omat seurauksena. Vuokralaisen luonteesta riippuu, miten tyyppi suhtautuu esimerkiksi kiristysyritykseen.
Ratkaisuiden seurauksiin liittyy myös pelin suurin ongelma. Beholderin tavallaan näkee jo ensimmäisellä pelikerralla, sillä hahmot, tapahtumat ja tarina toistuvat samoin pelikerrasta toiseen. Haluamansa lopputulokseen voi pyrkiä Päiväni Murmelina -tyyliin kokeilemalla kerta kerralla eri tapoja. Näin tarinalle kolme eri loppua, mutta kuulemani mukaan niitä on kaikkiaan viisi erilaista.    

SAPpi kiehuu

Vaikka tyylilaji ja teema ovat yllättävän samoja kuin erinomaisessa Papers, pleasessa, passintarkastajan elämään keskittyvä Papers toimii paremmin, sillä Beholder auttaa urakassa liikaa. Papers, pleasessa valtio heittää jokaisena työpäivänä nipun uusia asetuksia ja määräyksiä, jotka passintarkastajan on hallittava. Beholderissa on sama idea, mutta muistipelin sijaan automatiikka korostaa laittomuudet suoraan, mikä on aavistuksen tylsää.
Pelaajalle ei enää jää viattoman virheen mahdollisuutta vaan kaikki ilmoittamiset ja ilmoittamatta jättämiset ovat tietoisia päätöksiä. Raskaskaan byrokratia ei ärsytä, kun työkaluiksi annetaan SAP-käytettävyyspainajaisen sijaan työssä avustava Beholder-softa. 
Vilpitön anteeksipyyntöni koko autismikirjolle, mutta pisteissä on yhtä aikaa 10 pinnaa liikaa ja liian vähän jopa omasta mielestäni. Beholderin näkee illassa, pelimekaniikka on aika kankea ja uusintakierroksella kaikki tapahtuu samassa järjestyksessä kuin ensimmäisellä kerralla. Lisäpisteet tulevat puhtaasti taiteellisesta vaikutelmasta eli graafisesta tyylistä, teemasta ja elokuvamaisen musiikkiraidan tunnelmabonuksesta, millä sävytetään tapahtumia mollista melankoliaan.
Beholder kertoo tarinan ihmisistä ja ihmisyydestä, mikä on peleissä yhä liian harvinaista.

80